Alkuun
8.3.2018
teksti: Pi Mäkilä, kuvat: Suvi Mikkanen

Yksin vieraassa maassa

 

Koti-ikävää, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja tappouhkaus. Yksin maahan saapunut turvapaikanhakijanuori putoaa helposti yhteiskunnan ulkopuolelle.

 

Jos Ibrahim Yousif olisi kuin kuka tahansa 18-vuotias helsinkiläisnuori, hän luultavasti heräilisi kouluaamuun harmitellen tietokonepelien takia vähiin jääneitä yöunia, hermoilisi ylioppilaskirjoituksia ja sitä, ketkä kaikki tulevat ensi viikonlopun bileisiin. Ehkä hän lukisi pääsykokeisiin, viettäisi illat ja viikonloput jalkapalloa pelaten ja miettisi, millaista armeijassa on.

 

Ibrahimia ei kuitenkaan voi verrata ikätovereihinsa, sillä hän on turvapaikanhakija. Hän herää aamuisin samaan aikaan kuin muutkin ikäisensä, mutta koulun sijaan Ibrahim suuntaa vastaanottokeskuksen suomen kielen tunneille ja sen jälkeen kirjastoon. Siellä hän lukee arabiankielisiä kirjoja ja yrittää niiden avulla kuroa kiinni menetettyjä kouluvuosia.

 

Varsinaiseen kouluun hän pääsee takaisin vasta, jos oleskelulupahakemus hyväksytään. Jalkapalloa hän ei pelaa, koska pelikavereita ei ole. Bileistä on turha edes haaveilla, sillä Ibrahim ei tunne täältä ketään – lukuunottamatta veljeään Ramia, tämän vaimoa ja paria veljen ystävää.

 

”Vaikka olen paljon yksikseni, ihmisten keskellä liikkuessa minusta tuntuu, että olen kuin kuka tahansa. Kukaan ei tiedä tarinaani eikä sitä, miten yksinäinen olen. Voin vain kuunnella musiikkia ja vaellella ympäriinsä”, 18-vuotias Ibrahim kertoo.

 

Suomeen saapuu vuosittain satoja alaikäisiä turvapaikanhakijoita ilman vanhempiaan. Suurin osa näistä lapsista ja nuorista tulee Suomeen maista, joissa on pitkään ollut aseellisia konflikteja. Lapset ovat menettäneet huoltajansa tai joutuneet heistä eroon. Moni kokee yksinäisyyttä, sillä he ovat menettäneet suurimman osan muistakin ihmissuhteistaan.

 

Ibrahim ja hänen veljensä pakenivat sodan runtelemasta Bagdadista neljä vuotta sitten. Irakin turvallisuustilanne oli ollut pitkään huono: Ibrahim ei ollut saanut vuosiin käydä missään koulun tai kodin ulkopuolella. Toimittajana työskentelevä isoveli oli alkanut saada tappouhkauksia, ja perhe pelkäsi, että myös Ibrahim olisi Bagdadissa vaarassa.

 

Eräänä päivänä poliisit olivat ovella: he etsivät Ramia. Jos veli olisi ollut kotona, hän olisi todennäköisesti joutunut lähtemään poliisin matkaan. Vanhemmat päättivät, että poikien on lähdettävä maasta ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu. Ibrahimilla itsellään ei ollut lähtöön päätäntävaltaa. Kotona pelotti, sillä oma tai perheenjäsenen kuolema saattoi odottaa ovella milloin vain. Myös tuleva matka pelotti, sillä 14-vuotias teinipoika ei ollut koskaan ollut poissa kotoa.

 

 

Äiti jäi matkasta

 

Kun veljekset lähtivät matkaan, oli kuuma kesäpäivä elokuun lopulla vuonna 2014. Matkatavaroita oli pakattu vähän, jotta he eivät herättäisi huomiota lentokentällä. Saman päivän illalla kone suuntasi Turkkiin.

 

Veli oli kuullut tuttaviltaan, että Suomella oli hyvä ja turvallinen maine, joten hän päätti, että pohjoinen maa sopisi myös Ibrahimille. Siellä pikkuveli voisi kasvaa turvassa ja keskittyä koulunkäyntiin. Suomeen pääsy ei kuitenkaan ollut yksinkertaista. Aikaa ehti kulua vuoden verran, ennen kuin Ibrahim sai kerättyä veljensä kanssa tarpeeksi rahaa matkan jatkamiseen Turkista.

 

Kaksikko ylitti veneellä pahamaineisen Egeanmeren ja saapui kuivin jaloin Kreikkaan. Matkassa oli onnea: samanlaisilla venematkoilla on hukkunut satoja turvapaikanhakijoita.

 

Ibrahimin aika kuluu vastaanottokeskuksen ja kirjaston lisäksi kadulla ja kauppakeskuksissa vaellellen.

 

Muutaman päivän ja useamman bussimatkan jälkeen veljekset jatkoivat matkaa Makedoniaan ja sieltä eteenpäin Serbian rajalle.

 

”Meidän piti kävellä 12 kilometriä, ennen kuin löysimme Serbian puolelta leirin, johon saatoimme jäädä yöksi. Olimme tosi väsyneitä, mutta emme me sinne voineet jäädä”, Ibrahim kertoo.

 

Kaksikon matka jatkui läpi Unkarin, Itävallan ja Saksan. Useimmiten he yöpyivät samassa kaupungissa vain muutaman yön. Lopulta veljekset saivat ostettua lentoliput Tukholmaan, josta he jatkoivat junalla pohjoiseen ja ylittivät rajalinjan Torniossa vuoden 2016 kesällä. Rahaa oli palanut valtavasti, kenkien pohjat olivat kuluneet puhki ja passit kadonneet matkalla.

 

Parin vuoden ajan elämä Suomessa oli jokseenkin tavallista. Pitkän pakomatkan jälkeen Suomi tuntui paratiisilta. Veljekset sijoitettiin Tampereen seudulle. Ibrahim pääsi kouluun ja vietti vapaa-aikaansa jalkapallotreeneissä ja samalta paikkakunnalta löytyneen tyttöystävänsä kanssa. Kunnes Ibrahimille parin vuoden odottelun jälkeen ilmoitettiin, ettei tämä saa turvapaikkaa. Ibrahim säikähti päätöstä ja pakeni Saksaan. Ehkä turvapaikka liikenisi sieltä?

 

 

Yksin muiden keskellä

 

Puolen vuoden jälkeen Ibrahim istui lentokoneessa takaisin Suomeen. Turvapaikanhakuprosessia ei voitu käynnistää Saksassa, sillä hän oli hakenut jo kertaalleen paikkaa toisesta EU-maasta. Ibrahim sai uuden tilapäiskodin Helsingistä, mutta kohtelu oli nyt erilaista kuin aiemmin. Pakomatkan alusta oli jo melkein neljä vuotta, ja Ibrahim oli juuri ehtinyt täyttää 18 vuotta. Hänen ei enää katsottu tarvitsevan erikoiskohtelua ikänsä puolesta.

 

Yksin saapuneet alaikäiset turvapaikanhakijat asuvat yleensä alaikäisyksiköissä, joissa on omanikäistä seuraa ja enemmän työntekijöitä tukemassa nuoren kasvua ja kotoutumista. Osa alaikäisistä saa vapaaehtoisen tukiperheen tai tukihenkilön, joka tukee nuorta yksinäisyyden keskellä.

 

”Vaikka olen paljon yksikseni, ihmisten keskellä liikkuessa minusta tuntuu, että olen kuin kuka tahansa. Kukaan ei tiedä tarinaani eikä sitä, miten yksinäinen olen.”

 

Luultavasti Ibrahiminkin elämä olisi vähemmän yksinäistä, jos hän olisi vielä alaikäinen. Helsingissä Ibrahimin aika kuluu vastaanottokeskuksen ja kirjaston lisäksi kadulla ja kauppakeskuksissa vaellellen. Isossa kaupungissa uusiin ihmisiin on muutenkin vaikea tutustua, mutta vieras kulttuuri, pitkään jatkunut yksinäisyydentunne ja keskitalvella kaduilla puhaltava loputon kylmyys eivät varsinaisesti helpota sopeutumista.

 

Ibrahim ei juuri hymyile. Koti-ikävästä puhuessaan nuori mies kääntää katseensa mielellään pois, eikä hän muutenkaan puhu sen pidempiä lauseita kuin muutkaan teini-ikäiset. Kaupungilla kukaan ei tiedä, kuinka yksinäistä mustaan pipoon, nahkatakkiin ja lenkkareihin sonnustautuneen nuoren miehen elämä loppujen lopuksi on. Muiden, ohi kävelevien ihmisten katsominen luo kuitenkin toivoa tulevaisuudesta. Ibrahim on valittanut kielteisestä turvapaikkapäätöksestä ja odottaa nyt uudelleen tapauksensa käsittelyä.

 

”Vaikka olen paljon yksikseni, ihmisten keskellä liikkuessa minusta tuntuu, että olen kuin kuka tahansa. Kukaan ei tiedä tarinaani eikä sitä, miten yksinäinen olen. Voin vain kuunnella musiikkia ja vaellella ympäriinsä.”

 

 

Ikävä äitiä

 

Ilman vanhempiaan maahan saapuneita turvapaikanhakijanuoria on tutkittu toistaiseksi vähän. Tutkimustiedon puitteissa Ibrahim vaikuttaa olevan hyvin tyypillinen esimerkki alaikäisestä, yksin saapuneesta turvapaikahakijasta. Esimerkiksi Ruotsissa 2000-luvulla turvapaikanhakijalasten tilannetta tutkineen Riitta Erikssonin mukaan yksin maahan tulleiden lasten kokemuksissa korostuu yksinäisyys ja erityisesti äidin ikävöinti.

 

Ibrahimille yhteydenpito äitiin luo valonpilkahduksia muuten yksitoikkoiseen ja yksinäiseen arkeen. Viikon kohokohta on, jos hän saa äitinsä kiinni skypen tai messengerin kautta. Myös äiti pyrkii pakenemaan levottomasta Irakista, joten yhteydenpito on välillä haastavaa.

 

”En tiedä, missä äiti on tällä hetkellä. Mutta elämä tuntuu olevan nyt ikään kuin jäässä, joten en uskalla ajatella, tapaanko häntä täällä tai tapaanko häntä ylipäätään enää. Tulen kuitenkin aina iloiseksi, kun juttelen hänen kanssaan.”

 

”En tiedä, osaanko enää edes tutustua keneenkään. Tavallinen elämä, jossa voisin pelata vaikka jalkapalloa koulun jälkeen, tuntuu nyt tosi kaukaiselta.”

 

Ibrahim kertoo, ettei hän uskalla tai edes pysty tutustumaan oman ikäisiinsä nuoriin tällä hetkellä.

 

”En tunne täältä ketään, enkä vietä aikaa samanikäisten seurassa. En voi tehdä mitään, kuten käydä koulua ennen kuin saan oleskeluluvan. Jos siis ylipäätään saan luvan. Toisaalta en tiedä, osaanko enää edes tutustua keneenkään. Tavallinen elämä, jossa voisin pelata vaikka jalkapalloa koulun jälkeen, tuntuu nyt tosi kaukaiselta.”

 

Jos oleskelulupaa ei tipu, Ibrahim passitetaan takaisin Bagdadiin. Se tarkoittaa Ibrahimin mukaan melko varmaa kuolemaa: Ibrahimin isän puoleinen suku on kertonut tappavansa pojan, jos hän palaa maahan.

 

”He näkivät Facebookissa kuvan, jossa kaulassani oli risti. Setäni sanoi, että koska olen ilmiselvästi hylännyt islamin ja isänmaani, minulla ei ole mitään arvoa, ja on parempi, että vääräuskoisena minä kuolen. Tiedän, että hän on tosissaan. Setäni mielestä olen pettänyt sukuni.”

 

Yksinäisyyden ja tappouhkausten heittämästä varjosta huolimatta Ibrahim kertoo olevansa pääosin onnellinen Suomessa.

 

”Täällä olen ainakin toistaiseksi turvassa. Yritän nauttia siitä. Jos saan jäädä, voisin kouluttautua vaikka insinööriksi. Irakissa en olisi voinut edes haaveilla sellaisesta.”



Juttuun on haastateltu myös Yhteiset Lapsemme -yhdistyksen hankekoordinaattori Heini Aaltosta.

 

Yhteiset Lapsemme ry toimii maahanmuuttajalasten, kansainvälisesti adoptoitujen lasten, etnisiin vähemmistöihin kuuluvien lasten ja monikulttuuristen lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien puolesta.Yhdistykseen kuuluu noin 1 000 jäsentä eri puolilla Suomea. Yhdistyksen toimintaa tuetaan tänä vuonna yhteensä yli 590 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoilla.