Alkuun
20.2.2017
teksti: Touko Kauppinen, kuvat ja video: Aapo Huhta

Yhden jalan tekniikalla

 

Aggressiivinen luusyöpä vei Pertti Sankilammen vasemman jalan 21-vuotiaana. Sankilampi ei luovuttanut, vaan hänestä kehittyi vammaisurheilun legenda, 29-kertainen arvokisamitalisti. Uran aikana piti kuitenkin maksaa kuluja omasta kukkarosta ja todistella, että paraurheilu on oikeaa urheilua.


Parikymppisen kilpahiihtäjän ja maanviljelijän suunnitelmat menivät äkkiä murskaksi. Pertti Sankilammen vasemman jalan pohjeluun päässä tuntuva vihlonta ei ollut nyrjähdys, vaan osoittautui lopulta aggressiiviseksi osteosarkoomaksi eli luusyöväksi.

 

”Muistan miltä tuntui, kun tyhjä lahje heilui talvipakkasessa.”

 

Kempeleläisen Sankilammen unelmana oli olympiakulta ja seuraavana tavoitteena päästä Grenoblen olympialaisiin vuonna 1968. Jalka oli amputoitava joulukuussa 1966 reidestä poikki.

 

”Minulle sanottiin, että 15 prosenttia osteosarkoomapotilaista selviää ylipäätään hengissä. Olin tietoinen tilanteen vakavuudesta, joten kyllähän siinä tuli ajateltua kuolemaakin. Tuollaisessa tilanteessa ihminen kokee helposti, että on ainoa maailmassa, kenellekään muulle ei voi käydä näin. Niin minäkin koin aluksi”, Sankilampi kertoo Kempeleessä ja hiljentää hetkeksi ääntään.

 

 

Jalkansa menettänyt mies alkoi hiljalleen ajatella urheilemista jo Oulun lääninsairaalan vuoteessa maatessaan. Hänelle kerrottiin, että Suomeen on perustettu kaksi vuotta aiemmin Invalidien urheiluliitto. Paraurheilussa otettiin siis juuri ensimmäisiä merkittäviä hiihtotyöntöjä.

 

”Se oli yksi tärkeistä valonpilkahduksista tuona aikana. Ajattelin, ettei tämä elämä voi tähän jäädä. Olin mennyt kihloihin Sirkkani kanssa kuukausi ennen amputointia, ja esikoislapsi oli tulossa. Toivoin, että voi kun saisin elää tätä elämää ja nähdä lapsen syntyvän, konttaavan, kävelevän, puhuvan ja hiihtävän. Halusin mennä myös naimisiin. Hiihtäminen oli ollut minulle pikkupojasta lähtien intohimo ja unelmien kohde, mutta aluksi en uskaltanut unelmoida paljon urheilemisesta. Isän, äidin ja sisaruksieni kanssa päätimme pian realistisesti, että yksijalkaisena minun on parempi luopua maanviljelijän työstä.”

 

Sankilampi pääsi sairaalasta jouluaattona ja lähti heti seuraavana päivänä kyynärsauvoilla lenkille Kempeleen kotitielle.

 

”Muistan miltä tuntui, kun tyhjä lahje heilui talvipakkasessa”, Sankilampi sanoo.

 

”Parempi urheilla vammaisena kuin vammautua urheillessa” on puheliaan Pertti Sankilammen suosikkiletkautuksia muille hiihtäjille.

 

 

Omaa vauhtia oli vaikea käsittää

 

Maaliskuun lopussa 1967 Sankilampi sai jalkaansa ensimmäisen proteesin. Hän oppi heti kävelemään proteesilla ja muutamien kaatumisten jälkeen myös hiihtäminen alkoi sujua. Hän päätti panostaa tasatyöntöön. Se oli nopein tapa edetä, kun reisiamputaatio rajoitti monia alaraajojen liikeratoja. Pitovoiteita Sankilampi ei uuden tekniikkansa takia enää koskaan käyttäisi.

 

”Olin hankkinut A-valmentajatutkinnon senkin varalta, etten voisi enää hiihtää tosissaan. Ajattelin, että voin ainakin auttaa muita pääsemään pitkälle. Tuntui uskomattomalta, että minun ei tarvitse antaa periksi, vaan voin itsekin treenata edelleen rakasta lajiani. Optimistisena luonteena olin täynnä intoa.”

 

Heti seuraavana vuonna Sankilampi osallistui invalidien SM-kisoihin, joissa kilpailijat jaettiin sarjoihin vielä invaliditeettiprosentin mukaan. Sankilampi laitettiin hiihtämään yli 50-prosenttisten sarjassa. Kun kisa alkoi, kilpailijoita paineli jo muutaman sadan metrin jälkeen kempeleläisen ohi. Sankilampi oli järkyttynyt, kunnes tajusi, etteivät muut hiihtäneet proteesilla, vaan heillä oli hiihtämisen kannalta helpompia vammoja. Vaikka Sankilampi oli epätietoinen omasta vauhdistaan, hän uskoi olevansa kovassa kunnossa. Treenaaminen oli jatkunut määrätietoisena heti vammautumisen jälkeen, ja pohjat olivat kovat.

 

”Kilpaillessa minulle tuli aina sellainen tunne, että minulla ei olekaan mitään rajoja.”

 

Oulun klooritehtaalla aluksi työskennellyt Sankilampi osallistui paljon myös vammattomien kisoihin. Proteesijalkainen hiihtäjä herätti monesti muissa hämmennystä. Parhaimmillaan hän esimerkiksi ylsi kovatasoisten Oulun Tervahiihtojen M35-sarjan seitsemänneksi.

 

”Pärjäsin monesti niin hyvin, että muille vammaisuuteni tuli maalissa yllätyksenä. Suurimpia motivaation hetkiä vammautumisen jälkeen oli se, kun voitin edelleen isoveljeni Paavon. Hiihdettiin viisi kilometriä ja Paavo jäi pari minuuttia. Muistan, kuinka kempeleläinen opettaja tuli vastaan selkä edellä ja karjaisin täysiä latua. Jälkeenpäin opettaja sanoi, että epäili nähneensä harhoja.”

 

”Kilpaillessa minulle tuli aina sellainen tunne, että minulla ei olekaan mitään rajoja. Pystyn edelleen hiihtämään ihmeen kovaa.”

 

”Onneksi minulla on aina ollut vahva ylävartalo. Voimakkaat kädet auttoivat pärjäämään vammaishiihdossa.”

 

 

MM-kisoihin epävirallisena osanottajana

 

Ihmeen kovaa hiihtolegenda Sankilampi menee edelleen 71-vuotiaana. Tasatyöntö, tasatyöntö, tasatyöntö, tasatyöntö… Vaikka kilpahiihtoura on jo kaukana takana, eläkkeellä oleva Sankilampi pyrkii hiihtämään seitsemänä päivänä viikossa parinkymmenen kilometrin lenkin. Miehen pipossa vilkkuu edelleen kotiseuran Kempeleen Kirin logo ja proteesi välkky auringon paisteessa.

 

”Olen aina silloin tällöin hiihtänyt proteesi näkyvillä. Lähinnä sen takia, jos sattuu jotakin. Pari vuotta sitten tein viimeksi niin kisassa, kun osallistuin Italian Marchialongan 70 kilometrin hiihtoon. Se olikin ihan hyvä, koska yksi italialainen nainen laski minun päälleni ja jouduimme jonkin aikaa erottelemaan varusteita.”

 

Sankilammen ensimmäiset kansainväliset kisat olivat sotainvalideille tarkoitetut MM-kilpailut 1974 Ranskan Grand Bornandissa, joihin hän sai osallistua epävirallisena osanottajana. Kempeleläinen voitti oman sarjansa, mutta ei saanut siitä koskaan mitään palkintoa.

 

”Kempeleläinen voitti oman sarjansa, mutta ei saanut siitä koskaan mitään palkintoa.”

 

”Vammaisurheilu sai ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla julkisuutta. Voittoni herätti medioita, kun asetelma oli niin omituinen: sain osallistua kisoihin, mutten voittaa. Minulle kisat olivat tärkeät, sillä tajusin vauhtini riittävän ulkomaita myöten.”

 

”Oli myös hienoa voittaa sotainvalideja, jotka olivat olleet minulle ainoita esikuvia vammaishiihdossa. Heidän esimerkkinsä oli näyttänyt minulle, että reisiproteesilla voi hiihtää täysillä.”

 

Samoihin aikoihin Sankilampi kuuli, että kahden vuoden päästä Ruotsin Örnsköldsvikissä järjestettäisiin ensimmäiset talviparalympialaiset. Ja hän saisi osallistua niihin!

 

”En ole koskaan käyttänyt proteesihiihtäjänä pitovoidetta. Käytän tervettä jalkaa apuna nousuissa.”

 

 

Parahiihtolegendaksi kypsällä iällä

 

23. helmikuuta 1976 Sankilampi seisoo ensimmäisten talviparalympialaisten korkeimmalla korokkeella. Määrätietoinen harjoitteleminen on kannattanut. Hänestä tulee Suomen ensimmäinen hiihdon paralympiavoittaja. Maamme-laulu soi Sankilammen mielestä kirkkaammin kuin koskaan aiemmin. Nuori kuningas Kaarle Kustaa ripustaa kultamitalin kaulaan vakavan juhlallisesti. Kisojen kestäessä Sankilampi voittaa kaikki kolme kultaa reisiamputoitujen sarjassa: 5 ja 10 kilometrin hiihdossa sekä viestissä.

 

”Kun sain ensimmäisen olympiavoiton, se oli kieltämättä hyvin, hyvin unohtumaton hetki. Olin saavuttanut tavoitteen, joka minulla oli ollut jo ennen vammautumistani. Sirkka odotti samaan aikaan toista lastani ja luusyövästä oli jo melkein kymmenen vuotta aikaa, joten viimeinenkin riski taudin uusiutumisesta oli häviämässä. Pelottavia kontrollikäyntejäkään ei enää tarvittaisi.”

 

Loppu on paraurheiluhistoriaa: Sankilampi voitti 1976–1990 peräti 29 olympia- ja MM-mitalia. Joukossa on seitsemän olympiavoittoa ja maailmanmestaruutta sekä yksi Euroopan mestaruus. Sankilampi oli omassa sarjassaan voittamaton vuoteen 1984 saakka. Vain hiihtäjä, ampumahiihtäjä ja yleisurheilija Jouko Grip on voittanut tiettävästi Sankilampea enemmän para-arvokisamitaleja koko maailmassa.

 

”Kun voitin ensimmäisen paralympiakullan, olin jo 30-vuotias. Joskus olenkin vähän harmitellut, että olisipa arvokisoja ollut jo aiemmin.”

 

”Olin onnellinen, kun minut ensimmäistä kertaa voittanut mies oli Suomesta. Hyvinkääläisestä Samuli Kämistä tuli minun kovin kilpakumppanini, joka laittoi harjoittelemaan entistä enemmän. Kun voitin ensimmäisen paralympiakullan, olin jo 30-vuotias. Joskus olenkin vähän harmitellut, että olisipa arvokisoja ollut jo aiemmin.”

 

Norjasta ja Sveitsistä alkoi tulla nuoria hiihtolupauksia, jotka kehittyivät vuosi vuodelta. Kansainvälinen taso nousi koko ajan. Jokaisissa Sankilammen osallistumissa arvokisoissa oli mukana myös paljon hänen valmennettaviaan. Ensimmäisten olympialaisten jälkeen vammaisurheilun suosio kasvoi huimasti ja se näkyi hiihdossakin.

 

”SM-kisoissa oli parhaimmillaan satoja osallistujia. Hyviä hiihtäjiä oli niin paljon, että joissakin arvokisoissa jouduttiin karsimaan viestiin osallistujat vasta paikan päällä. Nykyään kansainvälisen tason suomalaiset hiihtäjät pystyy laskemaan valitettavasti yhden käden sormilla. Hiihto on rankka laji, moni valitsee joukkuelajin. Myös tulisieluisista vetäjistä on kuitenkin puutetta.”

 

Sankilampi muistelee kirjoittaneensa 18-vuotiaana harjoituspäiväkirjaansa moton: ”Pidä tavoitteesi korkealla, älä anna vastoinkäymisten lannistaa, äläkä menestyksen johtaa ylpeyteen.”

 

 

Vammaisurheilun näkyvyys jäi aina vähäiseksi

 

Vaikka Sankilampi menestyi hurjaa vauhtia, uutiskynnyksen ylittäminen oli vaikeaa. Koska vammaishiihto ei näkynyt oikein missään, sponsoreiden saaminen oli aina todella hankalaa.

 

”Koko ajan piti yrittää tehdä kaikki, ettei vammaisurheilua pidettäisi vain jonakin hiekkalaatikkoleikkinä. Rahasta oli koko ajan puutetta. Me maajoukkueurheilijat jouduimme makselemaan omia matkalaskuja arvokilpailuihinkin puhumattakaan kaikista leirikuluista ja muusta valmistautumisesta. Minun rooli kokeneena ja menestyneenä urheilijana oli suuri rahan ja olosuhteiden hankkimisessa. En olisi koskaan uskonut, että vammaisurheilua voi jonakin päivänä tehdä päätoimisestikin niin kuin nyt tapahtuu.”

 

Sankilampi sanoo olleensa hiihtäjänä parhaimmillaan vuonna 1986. Hän treenasi tuolloin melkein 7000 kilometriä vuodessa, mikä on monelle vammattomallekin kilpahiihtäjälle kova määrä. Kovakuntoinen mies kasvatti peruskuntoaan myös perisuomalaiseen tapaan jatkuvasti metsätöissä.

 

” Vuonna 1986 Sankilampi treenasi melkein 7 000 kilometriä vuodessa, mikä on monelle vammattomallekin kilpahiihtäjälle kova määrä.”

 

Vakiotreeniin kuului lisäksi paljon esimerkiksi sauvakävelyä ja rasituksen mittaamista sykkeen avulla. Ne olivat metodeja, jotka eivät olleet vielä tuolloin hiihtourheilussa muodissa. 1986 MM-kisoissa itse itseään valmentava Sankilampi voitti ylivoimaisesti kaikki mahdolliset matkat ja oli ykkönen myös ampumahiihdossa.

 

”Siihen aikaan hiihtäminen tuntui siltä, että olisipa rivat mistä repiä. Se oli uskomaton tunne. Kyllä sitä treenaamista ja siitä tullutta kuntoa voi huippu-urheiluksi sanoa”, Sankilampi sanoo ja lähtee taas ladulla liikkeelle pitkin tasatyönnöin.

 

Sankilampi lopetti kilpahiihtouransa vuonna 1990, koska ”kilpaurheilu ei ole ikämiesten laji”. Työkseen hän toimi Oulun invalidien yhdistyksen toiminnanjohtajana 1976–2003 ja sen jälkeen Rehapolis-konseptin johtajana. Lisäksi hän on paiskinut töitä monissa urheilun ja vammaisten hyväksi toimivissa luottamustoimissa sekä kehittänyt vertaistukitoimintaa. Kunnallisneuvokseksikin hänet on nimitetty.

 

”Uskon, että hyvän kuntoni ja urheilijan periksiantamattomuuden takia olen ylipäätään elossa.”

 

Kempeleläinen on saanut uransa aikana monia mitaleja ja pokaaleja, mutta yksi tärkeimmistä palkinnoista tuli vasta jälkeenpäin: 2003 hänet palkittiin ensimmäisenä vammaisurheilijana Pro urheilu -palkinnolla. Se oli hiihtokonkarille jälleen yksi merkki vammaisurheilun arvostuksen noususta.

 

”Vaikkei vammaisurheilua ole aina arvostettu riittävästi, urheilu on antanut minulle valtavasti onnen hetkiä. Uskon, että hyvän kuntoni ja urheilijan periksiantamattomuuden takia olen ylipäätään elossa”, Sankilampi sanoo ja vetelee taas tasatyöntöä.

 

Juttua varten on haastateltu myös Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta ry:n tiedottajaa Lauri Jaakkolaa.

 

 

Lahden MM-kisat 22.2.–5.3. Pertti Sankilampi osallistuu kisoihin kutsuvieraana.