Alkuun
23.6.2015
Teksti: Lena Nelskylä Kuvat: Sabrina Bqain

Vapaaehtoisesti vankilaan

Vankilavierailijan tulee kohdata tuomitsematta

 

Kolahdus ja toinen, kolmaskin. Tiina laski mielessään, että ovi kolahti Vantaan tutkintavankilassa kaikkiaan seitsemän kertaa hänen selkänsä takana. Kun vartija oli sulkenut viimeisen oven, Tiina seisoi kuuden vangin edessä osaston keittiönurkkauksessa kahden kokeneemman vapaaehtoisen kanssa.

 

”Kerroin, että olen Tiina ja ensimmäistä kertaa SPR:n vankilavierailijana. Tietysti he sitten kysyivät, että jännittääkö minua.”

 

Tiina pyöritteli päätään ja vastasi ettei ollenkaan. Vasta myöhemmin hän tajusi, että häntähän oli jännittänyt aivan kamalasti.

 

Jo 16-vuotiaana Tiinaa kiinnosti vankilaympäristö ja sen asukkaat. Kun seurakunnan nuorten kuoro oli lähdössä esiintymään Vaasan vankilaan, Tiina aneli pastorilta lupaa päästä mukaan, vaikkei hän laulaa osannutkaan. Vankilassa hän sitten ensin liikutteli suutaan kuoron mukana ja kyseli sitten uteliaana vanginvartioilta kaikenlaista, mutta ei saanut kaipaamiaan vastauksia.

 

 

Myöhemmin hän leikkasi sanomalehdistä talteen ilmoitukset, joissa kerrottiin vanginvartijan koulutuksesta. Joku siinä rankassa maailmassa, jossa ollaan suurien kysymysten kanssa kasvokkain, veti puoleensa.

 

”Mutta ei minusta vanginvartijaksi olisi ollut. Halusin nimenomaan mennä keskustelemaan ja olemaan tukena enkä sulkemaan niitä ovia”, Tiina sanoo.

 

Kun Tiina sai SPR:n ystäväkurssin päätteeksi keväällä 2003 eteensä vihreän paperin, rastitti hän hetkeäkään miettimättä vankilavierailutoiminnan.

 

”Siitä ei ollut kurssin aikana edes puhuttu, joten olin riemuissani kun näin vaihtoehdon paperissa. Ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä.”

 

 

Oppitunti inhimillisyydestä

 

Nyt Tiina on vieraillut vankiloissa lähes vuosikymmenen ajan ja viime vuosina ollut mukana isä-lapsi-ryhmässä, jossa vapaaehtoisten avulla järjestetään kiven sisässä istuville isille ja heidän lapsilleen yhteistä aikaa. Tapaamiset ovat kinkkuvoileipineen ja lautapeleineen niin lähellä normaalia koti-iltaa kuin vain vankilaympäristössä on mahdollista.

 

 

”On liikuttavaa nähdä lasten ja heidän isiensä ilo, kun he voivat viettää aikaa yhdessä.”

 

Kaikki eivät ymmärrä sitä, miksi Tiina haluaa mennä vapaaehtoisesti kahden viikon välein vankilaan viettämään aikaa niiden, joiden vapaus on viety, kanssa.

 

”Tämä ei sovi ihmiselle, joka katsoo asioita mustavalkoisesti. Jokaisen tuomion takana on surullinenkin tarina, mutta sitä moni ei ymmärrä.”Vankien taustoja ei kerrota vapaaehtoisille etukäteen, mutta monesti vanki itse tuo tuomionsa pituuden ilmi jossain sivulauseessa keskustelujen aikana ja siitä voi päätellä rikoksen laadun. Tapaamiset ovat merkityksellisiä vangeille, joiden päivät ovat rutinoituneen pitkiä ja usein yksinäisiäkin. Vapaaehtoisten ja vankien yhdessä puuhaama levyraati voi olla jollekin kuukauden kohokohta.

 

 

Merkityksellisiä vankilavierailut ovat Tiinallekin. Hän kertoo oppivansa joka kerta jotain inhimillisyydestä.

 

”En ajattele heitä sen kautta että he ovat vankeja. Minulle he ovat vaikkapa Kalevi, Uolevi ja Taneli ja heidän lapsensa. Yksikään ei ole näiden vuosien aikana jättänyt minua kylmäksi. Siinä vaiheessa kun niin käy, minun ei kannata enää mennä sinne.”