Alkuun
11.10.2016
teksti: Noora Mattila, kuvat Sakari Piippo

Vanhus ja meri

 

Kuluneen vanhusten viikon kunniaksi lähdimme kävelylle luontoon eläkeläisen Raija Viitasen kanssa. Viitanen on tyytyväinen elämäänsä meren rannalla. Mutta miehistä on ollut kaikenlaista surua.

 

Vielä ennen 1990-lukua Helsingin Vuosaaren ranta oli puskainen metsikkö, jonka oksiin merituuli tarttui. Nyt tuuli puhaltaa vapaana pitkin hiekkarantaa, kiveä ja asvalttia, ennen kuin törmää uusien asuintalojen betonivalleihin.

 

”Minä tykkään hirveästi asua täällä”, sanoo 74-vuotias Raija Viitanen, kun kävelemme kirkkaana syysaamuna kohti rantaa. ”Tein kahdeksantoista vuoden harharetken Vantaalle, mutta oli mahtavaa muuttaa takaisin ja sanoa, että olen taas hesalainen.”

 

Pienessä puistossa syksy on vasta kivunnut koivujen lehtiin. Ranta häämöttää jo.

 

Viitanen kertoo olevansa meri-ihminen. Hän eli lapsuutensa Etelä-Helsingissä Korkeavuorenkadulla. Iltapäivisin Raija käveli vaarin kanssa Kaivopuiston ympäri katselemaan, kun matkustajalaiva Bore lähti kohti Ruotsia kahdelta iltapäivällä.

 

Täältä itälaidalta ei Ruotsin-laivoja näy. Pilvet ovat kasaantuneet meren ylle hopeanharmaana paatena. Rannan kävelykatua voisi kutsua bulevardiksi ja aukiota plazaksi. Tämähän taitaakin olla se kaupunginosa, joka tunnetaan Helsingin Rivierana.

 

Raija Viitanen vaikuttaa tyytyväiseltä eläkepäiviinsä täällä Rivieralla. Hän on aktiivisesti mukana Vuosaaren eläkkeensaajissa, joka kokoontuu joka viikko ja käy kerran vuodessa ulkomaillakin. Lisäksi Viitanen on vetänyt paikallista Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiriä neljä vuotta. Jäsenet tapaavat kahden viikon välein.

 

”Usein tulemme Ystäväpiirin kanssa tänne kävelemään tai menemme kahvilaan syömään lohikeittoa.”

 

Terveystilanne ryhmässä toki vaihdetaan, ja jotkut alkuperäiset jäsenet ovat jo kuolleet. Viitanen myöntää olevansa vanha, mutta vanhus-sana kuulostaa liian ikävältä. Vanhuksista puhutaan yhteiskunnan menoeränä tai pelotellaan, että kohta pitää maata kakkavaipoissa laitoksella.

 

Vanhenemisen varalta Viitanen panee toivonsa tyttäreen, joka myös asuu Helsingissä. Poikakin asuu Vantaalla. Viitasella on neljä lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta.

 

”Joskus menee viikkoja, että en näe heitä, mutta tytär soittaa monta kertaa viikossa.”

 

 

 

Aika on tehnyt surusta selvää

 

Jatkamme rantaa pitkin ohi kahvilan, joka siirretään pian Rautatientorille talveksi. Kanavan ranta on kuin imurilla siivottu, vastapäinen nurmi näyttää golfkentältä. Talven tyhjentämässä lomakylässä on jotain surumielistä.

 

Katselemme hetken kengänkärkien vaihtumista, sitten Viitanen sanoo: ”Se oli kyllä vaikeaa, kun mieheni kuoli vuonna 2010. Minulta meni kolme vuotta, ennen kuin aloin tuntea toipuneeni.”

 

Sauli oli hänen toinen miehensä. He tapasivat työpaikalla Eläketurvakeskuksessa ja olivat naimisissa 36 vuotta.

 

Saulin vei syöpä, muutamassa kuukaudessa.

 

”Suru oli kokonaisvaltaista. Mietin, että olinko nyt sanonut kaiken ja olinko ollut tarpeeksi tukena. Itkin tuntikausia joka päivä”, Viitanen sanoo.

 

”Nykyään minulla on aivan erilainen olo. Aika on tehnyt tehtävänsä. Joskus iltaisin tai väsyneenä saatan ikävöidä häntä, ja silloin juttelen hänen kuvalleen, joka minulla on hyllyssä.”

 

Ohitamme entisen Pauligin kahvipaahtimon, jonka alueelle rakennetaan nyt asuntoja. Viitanen kertoo, että Vuosaaressa asuu jo 40 000 ihmistä, ja lisää on tulossa.

 

”Lähialueilla asuu paljon ulkomaalaisia. Meri-Rastilaan avattiin viime vuonna vastaanottokeskuskin, kun tuli niitä pakolaisia. Minä kudoin heille villasukkia.”

 

 

 

Kolme tarinaa alkoholista

 

Tuuli on jo kohmettanut sormet niin, että menemme sisälle Viitasen asuntoon. Saulin kuva on hyllyssä television nurkalla. Se on otettu Silja Symphonylla vuonna 2007.

 

Hyllyssä ovat myös vanhemmat. Isä on lujannäköinen, mustatukkainen.

 

”Hän oli töissä rikospoliisissa”, Viitanen sanoo. ”Isälle kävi sillä tavalla kehnosti, että hänet siirrettiin murharyhmään vuosikausiksi. Vähän hän siitä puhui, mutta hän alkoholisoitui aika pahasti jo työssäkäyntivuosinaan.”

 

Eläkkeelle jäätyään isä matkusti Mallorcalle ja tuli sinkkiarkussa kotiin. Oli ilmeisesti kaatunut mäkeä alas.

 

Isä ei ollut ainoa. Viitasen veli alkoi juoda avioeronsa jälkeen ja löytyi rapusta kuolleena vuonna 2007. Alkoholiin kuoli myös Viitasen ensimmäinen aviomies.

 

”En tiedä, miksi juuri minun kohdalleni on sattunut näin monta. Minusta onkin tullut aika tiukkapipoinen alkoholin suhteen.”

 

Viitanen haaveili jo lapsena omasta perheestä. Vuonna 1953 isä rakensi talon Vartiokylään, ja naapuruston tansseista Raija löysi perheelleen alun. Veikko oli rakennusmestari, joka myöhemmin perusti oman yrityksen.

 

”Hän oli paljon työreissuissa. Siellä hän kai sitten alkoi juoda.”

 

 

Avioero ja sitä edeltävä aika olivat Viitasen elämän vaikeimmat.

 

”Jouduin kantamaan yksin ihan kaiken. Veikko ei ollut väkivaltainen, mutta humalaisen ihmisen katseleminen oli vaikeaa.”

 

He erosivat vuonna 1974, ja kuusi vuotta myöhemmin tuli uutinen Veikon kuolemasta.

 

”Olen sanonut lapsille, etten enää vihaa heidän isäänsä. Muuten emme ole siitä paljoa puhuneet. Heille se oli varmaan vielä kauheampaa kuin minulle.”

 

Sauli oli toisenlainen, Raijaa seitsemäntoista vuotta vanhempi ja vanhan ajan herrasmies.

 

”Ei sellaisia miehiä enää olekaan. Hän auttoi aina takin päälle ja avasi oven. Joskus hän oli kyllä muillekin naisille turhan kohtelias!”

 

Kun Sauli jäi eläkkeelle, hän otti tavaksi herättää Raijan ja tehdä tälle aamupalan. Ja työpäivän jälkeen oli päivällinen odottamassa.

 

”Välillä siitä tuli ihan ongelma, kun minäkin olisin halunnut jotain tehdä. Hän ei vuosikausiin antanut minun kuoria perunoita.”

 

Sellaisen jälkeen yksinoloon oli vaikea tottua. Nykyään Viitanen kuitenkin nauttii siitä, että saa järjestää asiansa yksin.

 

”Tämä eläkeikä on elämäni ihaninta aikaa. Aamut ovat upeita, kun saan rauhassa laittaa aamupalan, lukea Hesarin ja katsoa Aamu-tv:tä.”

 

Viitanen tietää monta yksinäistä vanhusta. Hän pitää itsensä kiireisenä ja viettää iltapäiviä Facebookissa. Joskus yksinäisyyden tunne iskee silloin, kun perhe on juuri vieraillut ja hiljaisuus palaa asuntoon.

 

”Se menee kyllä ohi nopeasti, kun sanon itselleni, että mitä minä tässä suren.”