Alkuun
11.8.2015
Teksti: Lena Nelskylä Kuvat: Sabrina Bqain

Pahoinpidelty perheenäiti Emilia: ”Hengitin, mutta olin sisältä kuollut”

Kriisi voi kohdata kenet vaan ja milloin vaan, mutta kenenkään ei tarvitse selvitä siitä yksin.

 

Tämän sinisen huoneen nojatuolilla, sälekaihtimien takana Jyväskylän Asemakadulla, Emilia purskahti itkuun kolme vuotta sitten elokuussa.

 

”Ei haittaa vaikka itkisit koko tunnin”, kriisikeskus Mobilen kriisi- ja perheväkivaltatyön koordinaattori Sinikka Vuorela sanoi.

 

 

 

Hän tunnisti sen tunnemyrskyn, jossa ihminen kamppailee samalla uskalluksen ja häpeän sekä toivottomuuden ja toivon kanssa. Vuorela ojensi pöydällä olevasta pinkasta nenäliinan.

 

Ja Emilia itki. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin jonkun toisen edessä.

 

Pari viikkoa aiemmin Emilian mies oli aloittanut taas yhden niistä riidoista, jonka kimmokkeeksi oli riittänyt väärä ilme Emilian naamalla. Mies haukkui tätä huoraksi kylässä olleiden lasten kavereiden kuullen. Ei ollut mennyt montaa päivää siitäkään kun mies oli uhannut tappaa Emilian.

 

Seuraavana aamuna Emilia ilmoitti lähtevänsä. Soitti poliisille ja pakkasi kiireesti autoon neljä tytärtään. Ajoi viimein pois. Hankki miehelle lähestymiskiellon. Soitti kriisikeskukseen, jonka ohi oli monesti kävellyt. Teki sen kaiken, mitä oli jo vuosia mielessään suunnitellut.

 

Kuolemanpelko, palasiksi runnottu itsetunto, murtunut kylkiluu, meikin alta huutavat mustelmat. Pelokkaat lapset, jotka eivät poistuneet talon yläkerrasta isän ollessa kotona. Ei ikinä enää.

 

 

Kriisi ei katso kellonaikaa

 

Vastaavanlaisia tarinoita Asemakadulla on kuultu aiemminkin. Kriisikeskus Mobile on tarjonnut kahdenkymmenen toimintavuotensa aikana kriisiapua kymmenilletuhansille ihmisille Keski-Suomen alueella.

 

Kriisikeskukseen otetaan yhteyttä etenkin silloin kun ihminen on kokenut jotain järkyttävää; menetyksen tai väkivaltaa. Myös parisuhdeongelmat, huoli toimeentulosta ja ihmisten kokema turvattomuuden tunne työllistävät.

 

”Autamme ja tuemme ihmisiä erilaisissa elämän kriisitilanteissa. Tarvittaessa ohjaamme asiakkaita myös eri yhteistyötahoihin”, kriisikeskuksen johtaja Tuija Hauvala sanoo

 

Mobilen ympärivuorokautisessa kriisikeskuksessa on kohdattu asiakkaita niin puhelimitse kuin kasvotustenkin kahden vuosikymmenen aikana yli 234 000 kertaa.

 

Vuosittain 1600–1700 ihmistä saa kriisiapua joissakin näistä antiikkihuonekaluilla ja upottavilla matoilla kodinomaisiksi sisustetuista huoneista. Toiset käyvät kerran tai kaksi, toiset muutaman kuukauden. Työntekijät tekevät myös kotikäyntejä.

 

Hauvala muistuttaa, että kriisit eivät katso kellonaikaa. Tästä syystä kriisikeskus pitää ovensa avoinna öisinkin:

 

”Kenenkään ei tarvitse jäädä kriisin keskellä yksin, vaikka oman lähipiirin tarjoama tukiverkko puuttuisikin.”

 

 

Väkivalta ei ole yksityisasia

 

Emiliallakin oli periaatteessa tukiverkko. Vanhemmat, sisarukset ja työkaverit. Moni heistä tiesi, mitä hänen kotonaan tapahtui. Sen, ettei pöydänkulmia voi syyttää mustelmista. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut.

 

”Ihmisillä on avuttomuus puuttua toistensa asioihin. Yksityisyyttä kunnioitetaan niin paljon, että vaikka näkisi ja tietäisi, etteivät asiat ole kunnossa, niihin on suuri kynnys ulkopuolisena puuttua. Väkivalta ei ole koskaan yksityisasia”, Vuorela sanoo.

 

Emilia oli seurustellut miehensä kanssa teini-ikäisestä lähtien ja avioitunut heti 18 vuotta täytettyään. Henkinen väkivalta alkoi varhain ja ei mennyt aikaakaan kun sitä seurasivat nyrkit. Emilia kertoo kasvaneensa arvottomuudentunteeseen ja vaativaan rakkauteen. Mies saneli, mitä saa tehdä ja mitä ei. Päätti senkin, kenet Emilia tapaa, mitä syö tai pukee päälleen.

 

”Olin ihminen, joka hengittää, mutta olin sisältä pientä hiipuvaa hiillosta lukuunottamatta kuollut”, Emilia sanoo.

 

Nyt sinisen huoneen nojatuolilla istuu sama nainen kuin kolme kesää sitten. Sama, mutta kuitenkin aivan eri.

 

Kauniin vaaleahiuksisen naisen silmiin on syttynyt kipinä. Se on merkki siitä, että hiillos on vaihtunut liekkiin, jonka turvin Emilia on nyt 38-vuotiaana alkanut ensimmäistä kertaa elää omannäköistään elämää. Herätä aamuisin ilman pelkoa. Mennä vaikka mustikkametsään tai kaupungille kysymättä keneltäkään. Olla kuin muutkin.

 

”Etenkin ne Sinikan sanat, että hän näkee minussa mahtavan naisen, ovat kantaneet silloin kun on ollut todella vaikeaa. Alan uskoa itsekin, että se on totta ja että minulla on koko elämä edessäni”, Emilia sanoo.