Alkuun
25.2.2015
Ann-Mari Huhtanen

Vainon kohteena

Vainosta tuli tuomittavaa vuonna 2014. Vuosia pelänneille ja paenneille uhreille, kuten Tanjalle, sillä on suuri merkitys. Enää heidän kokemuksiaan ei voi vähätellä.

 

Ensilumi oli juuri satanut, kun Tanja pakkasi lapsensa autoon ja ajoi toiseen kaupunginosaan. Muutto oli pitänyt hoitaa puolessa päivässä, sillä naapuritaloon asettunut entinen puoliso voisi palata sukujuhlilta milloin tahansa.


Uudessa asunnossa Tanja laittoi ensimmäisenä turvalaitteet päälle ja mietti, mitkä huonekalut saisi vedettyä oven eteen. Ei mennyt kuin päivä tai pari, kun mies soitti ja uhkasi tappaa – oli huomannut perheen lähdön heti auki jääneestä jääkaapin ovesta.


Vielä pari vuotta tätä ennen oli ollut omakotitalo, yritys, rakkaus ja lapset. Sitten alkoi miehen taholta lasten tukistelu, jota seurasi lääkkeiden väärinkäyttö, jota seurasivat läpsäykset, joita seurasi ase ohimolla ja ”viittä vaille perhesurma”.


Kun Tanja lopulta – monen paluun jälkeen –  pakeni turvakotiin, alkoi toisenlainen piina. Entinen oli kaikkialla: kadulla, parvekkeen alla ja viimein viereisessä talossa, katselemassa Tanjan olohuoneeseen.  


”Ennätys oli 97 puhelua päivän aikana ja viestit päälle. Jos en vastannut, tuli tekstari: ’Vastaatko vai tulenko ovelle’. Siitä viisi minuuttia: ’Lähdin kävelemään’. Jonka jälkeen: ’Olen tulossa’”, Tanja kertoo nyt, kolme vuotta myöhemmin.


Lopulta Tanja vastasi, jotta tietäisi missä ja millä tuulella mies on ja oliko turvallista mennä ulos.


”Kauppaan menin mahdollisimman kauas, enkä ikinä uskaltanut tankata kuin kympillä, jotta pääsisin nopeasti huoltoasemalta. Joka kerta, kun kumarruin laittamaan lasten turvaistuimia kiinni, pelkäsin, että hän olisi takanani.”

 

 ”Ensin sitä pelkäsi kuolemaa. Kun sen hyväksyi, alkoi pelätä, että millä tavalla kuolen”, vuosia vainoa kokenut Tanja sanoo.

 

Tanjan tapauksessa täyttyvät kaikki vainon tunnusmerkit, sanoo Varjo-hankkeen hankevastaava Jaana Kinnunen perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhreja ja tekijöitä auttavasta Viola – väkivallasta vapaaksi ry:stä.


Tarina on tyypillinen siltä osin, että kontrollointi ja fyysinen väkivalta alkoivat jo suhteessa ja eron jälkeen vainoon liittyi todellinen väkivallan uhka. Vaino voi olla myös hienovaraisempaa, kuten toistuvaa ja pitkään jatkunutta tekstiviestien lähettelyä tai seuraamista. Yleisintä se on parisuhteissa, mutta yhtä hyvin osapuolet voivat olla naapureita.


Tanjan tavoin monet uhrit eivät uskalla kokonaan katkaista yhteydenpitoa. Syynä on pelko.

 

”Se voi olla epärealististakin. Useimmat ylivirittyvät tarkkailemaan ympäristöään, mutta on myös niitä, jotka turtuvat, eivätkä jaksa suojautua”, Kinnunen sanoo.


Kinnunen tietää mistä puhuu, sillä vuonna 2012 alkanut, RAY:n rahoittama Varjo-hanke keskittyy vainon osapuolten tukemiseen. Viime vuoden aikana se tarjosi kuntoutusta, vertaistukea ja oikeudellista apua 36 vainon uhrille, 17 vainoperheen lapselle ja seitsemälle tekijälle. Kuntoutuksen lisäksi tekijöitä yritetään saada ymmärtämään toimintansa seuraukset.


”Pahimmillaan he asuvat autossa ja asentavat salakuuntelulaitteita, jotta voivat seurata toista vuorokauden ympäri. Osa pysähtyykin, kun tajuaa vahingoittavansa lapsiaan tai huonontavansa omaa elämänlaatuaan.”


Hankkeen työntekijät myös kouluttavat viranomaisia vainon tunnistamisessa ja ovat mukana lasten tapaamisissa. Lisäksi yhdistys järjestää seminaareja ja tekee tutkimusyhteistyötä yliopistojen kanssa. Vainoa on tutkittu Suomessa vähän, joten työtä dokumentoidaan koko ajan.

 

Vaino tuli rangaistavaksi teoksi viime vuoden alussa, mutta rikosilmoitusten määrä on jo nyt yllättänyt. Syyskuun loppuun mennessä oli tehty 539 rikosilmoitusta, tuomioita oli annettu seitsemän. Poliisin ennakkoarvio oli, että rikosilmoituksia tulisi vuosittain 250–300.


Ehkä vainoa on yhteiskunnassa vähätelty, se on ollut piilossa tai sitä ei ole tunnistettu.


”Vainoahan on pitkään pidetty eron jälkeisenä riitelynä, johon toimisi sovittelu”, Jaana Kinnunen huomauttaa.


Kinnusen mukaan oikeudellisen aseman paranemisen lisäksi sillä, että yhteiskunta katsoo, ettei vainonkaltainen väkivalta kuulu eroon, on suuri symbolinen ja henkinen merkitys uhreille.


”Se auttaa myös tekijöitä, kun heille voidaan tehdä selväksi, että he syyllistyvät rikokseen. Joissain tapauksissa jo tästä puhuminen toimii.”


Ainakin Tanjan entisen miehen tämä vaikuttaa pysäyttäneen. Kahdessa vuodessa tilanne on parantunut, ja nykyään koko perhe saa apua.


Mies käy keskustelemassa Varjo-hankkeen työntekijän kanssa ja tapaa valvotusti lapsiaan. Tanjakin toipuu, vähitellen. Viime kesänä hän luopui turvalaitteista.

 

Tanjan nimi on muutettu.

 

Mikkeliläinen Viola – väkivallasta vapaaksi ry on Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistys. Varjo on Violan ja Oulun Ensi- ja turvakoti ry:n yhteistyöhanke, jossa kehitetään palveluita eron jälkeisen vainon osapuolten tueksi, työmuotoja ehkäisevään työhön ja kuntoutukseen sekä tehdään vaikuttamis- ja tutkimustyötä. RAY tukee Varjo-hanketta tänä vuonna 300 000 eurolla.

Kuvat: Maija Tammi