Alkuun
22.8.2015
Teksti: Lena Nelskylä Kuvat: Annukka Pakarinen

Urosleijonankin on joskus avauduttava

Erityisen ihanien isien illassa vertaistuki tulee luontevasti keilauksen ja kaljan ohella.

 

Vertaistuki? En minä sellaista tarvitse. Naisten juttuja moiset. Mies kyllä pärjää ilman asioiden puimista muiden kanssa. Onhan sitä pärjätty ennenkin.

 

Näin lähes jokainen heistä ajatteli, kunnes saapui ensimmäistä kertaa paikalle. Moni vaimon pakottamana, mutta kuitenkin.

 

Ensikertalaisia on mukana tänäänkin kun Leijonaemot ry järjestää erityisen ihanien isien illan Vantaan Flamingon keilahallissa.

 

 

Mukana on 16 miestä eri puolilta Uuttamaata. Heillä on rinnassa nimilaput ja jaloissa sellaiset veikeät valkonauhaiset keilakengät, mutta kaikkea heitä yhdistää se, että kaikki ovat erityislapsen isiä.

 

Lapsen diagnooseja ei kysellä, mutta melkein jokainen sen kertoo esittäytyessään. Catch 22, leukemia, cri du chat, asperger, dysfasia, aivoinfarkti…

 

”Tulin yhdistyksen parisuhdeviikonloppuun ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja huomasin, että vertaistuki on tärkeää myös meille äijille”, vertaisohjaajaksi kouluttautunut Mikko sanoo.

 

 

Ja ne äijät kaipasivat toisensa seuraa. Erilaista kanssakäymistä kuin niissä vanhempien vertaistukitapaamisissa, joihin osallistuivat lähinnä naiset. Paikan päälle rohkaistunut isä saattoi tuntea äitien joukossa olonsa ulkopuoliseksi.

 

Mutta ei täällä. Tiskiltä haetaan oluet ja tartutaan reippaasti keilapalloon, vaikka edellisestä kerrasta oli vuosikymmen.

 

Sujuu keilaaminen tai ei, konkreettisen tekemisen siivellä on helpompi puhua myös lapsista, arjen ongelmista ja ennen kaikkea jaksamisesta. Tai sitten olla puhumatta.

 

”Jo pelkästään se, että tiedän näiden kaikkien muidenkin valvovan, tappelevan Kelan kanssa ja tapaavan koko ajan lääkäreitä, riittää luomaan yhteenkuuluvuutta”, ensimmäistä kertaa mukana oleva Pasi virkkoo kierroksen päätteeksi.

 

 

 

Rikkaus jaksaa enemmän

 

Miehet kertovat, että erityislapsen vanhemmuudesta ei liiemmin kerrota työpaikoilla tai harrastusporukoissa. Ei siksi, että salailtaisiin. Vaan siksi, koska stressataan muiden reaktioita, jotka yleensä vaihtelevat vaivaannuksesta sääliin.

 

”Kun kerroin töissä kehitysvammaisesta lapsestani, oikeastaan kaikki reaktiot ärsyttivät. Siedettävin taisi olla kollegan kommentti, että hän ei voi tietääkään millaista minulla on”, Esko kertoo.

 

 

Nämä miehet tietävät. He tietävät myös sen, että voivotteleminen ja miksi-kysymysten toisteleminen on aivan turhaa.

 

Elämä on sanellut tietyt reunaehdot, joiden mukaan on ollut pakko mennä. Päivästä toiseen.

 

”Moni kysyy, että miten te oikein jaksatte. Ei sellaista voi edes miettiä. Jaksaminen on itsestäänselvyys. Ehkä se on rikkaus, että jaksan, jotain sellaista, mitä muut eivät”, Kai sanoo.

 

 

Muut miehet nyökyttelevät. He tietävät, että antaessaan paljon, saa takaisin enemmän. Pienikin onnistuminen on suuri ilo.

 

 

Niin sanotut urosleijonat viihtyvät sen verran hyvin yhdessä, että seuraavaa tapaamista aletaan suunnitella jo ennen ensimmäisen päättymistäkään.

 

”Mietimme, että tapaisimme nyt syksyllä joku perjantai pidemmän kaavan mukaan. Voisimme vaikka varata käyttöömme saunakabinetin. Hyvässä porukassa juteltavaa tuntuu riittävän äijilläkin”, vertaisohjaaja Mikko kertoo.

 

 

 

 

 

 

Erityisen ihanat isät ja äidit

 

  • Leijonaemot ry on erityislasten vanhemmille tarkoitettu valtakunnallinen järjestö, joka pyrkii antamaan konkreettista apua yli lasten diagnoosirajojen.

 

  • Toiminnan tarkoituksena on edistää vertaistukitoimintaa erityislasten vanhempien kesken sekä vuorovaikutusta erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatuksen ammattilaisten välillä.

 

  • Yhdistys tukee myös jäsentensä jaksamista ja hyvinvointia. Kymmenenvuotiaalla järjestöllä on noin 1700 jäsentä.

 

Lisätietoja www.leijonaemot.fi