Alkuun
14.3.2018
teksti: Meri Nykänen, kuvat: Katja Tähjä

Tyttökerho pelasti yksinäisen naisen

 

Kuusikymppinen Kati Forsman tietää, miltä tuntuu jäädä sosiaalisten piirien ulkopuolelle. Silloin ihminen saattaa unohtua piiloon omalle kotisohvalle.

 

Kesä meni vielä hyvin. Kaksi vuotta sitten keväällä Kati Forsman oli päättänyt jäädä pois työstään erityisluokan koulunkäyntiavustajana hieman ennen eläkkeelle jäämistään. Hän ulkoili espoolaisen kotilähiönsä Soukan rannoilla ja kävi miehensä kanssa metsässä sienestämässä sekä poimimassa mustikoita. Elämä tuntui raskaiden keikkatöiden jälkeen leppoisalta.

 

Kun päivät alkoivat syksyllä lyhentyä, Katin mielikin alkoi muuttua harmaaksi. Hän heräsi aamulla ja tunsi olonsa täysin tyhjäksi. Kati nousi, keitti teetä ja istui sohvalle katsomaan telkkaria, sytytti ehkä kynttilän, jos oli pimeää. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä olisi tehnyt.

 

”Vaikka ympärillä oli ihmisiä, tunsin silti oloni yksinäiseksi. En tiennyt, kenelle olisin soittanut. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan mihinkään lähde.”

 

”Oli vaan niin helvetin tylsää. Mitä ihminen muka on, jos hän ei tee mitään? Minusta tuli saamaton ja väsynyt. Jos kampa tippui lattialle, saattoi mennä viikko että jaksoin nostaa sen ylös.”

 

Katin mies oli jäänyt eläkkeelle jo aiemmin ja kävi ahkerasti pyöräilemässä. Pariskunnalla on yhteensä viisi lasta ja 12 lastenlasta. Kerrostalokodissa asuu Katin ja hänen miehensä lisäksi neljä kissaa.

 

”Vaikka ympärillä oli ihmisiä, tunsin silti oloni yksinäiseksi. En tiennyt, kenelle olisin soittanut. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan mihinkään lähde. Kaipasin jotain omaa.”

 

 

Osattomuus hävettää

 

Kun Kati oli lapsi, hän lähti mielellään kävelemään yksin meren jäälle tai metsään. Vieläkin hän tarvitsee päivittäin oman hetkensä. Ilman sitä hänestä tulee levoton ja ärtyisiä.

 

Itse valittu oma kävelyretki on kuitenkin eri asia kuin se, ettei ole ketään perheen ulkopuolista, kenelle soittaa. Tai ettei viitsi soittaa, koska kuvittelee ettei kukaan kuitenkaan lähde mihinkään. Niin Kati ajatteli sohvalla istuessaan.

 

Kati Forsman käy päivittäin kävelemässä yksin. Mutta itse valittu oma kävelyretki on eri asia kuin se, ettei ole ketään perheen ulkopuolista, kenelle soittaa.

 

Katilla on aiempikin kokemus siitä, miltä tuntuu jäädä yksin. Hänet irtisanottiin 2000-luvun alkupuolella toimistosihteerin työstä yt-neuvottelujen tuloksena. Töissä käydessään hänellä oli ollut ihan hyvä palkka, paljon kavereita ja hauskoja leffa- ja ravintolailtoja.

 

”Kun työt loppuivat, kaikki jäi. Hävetti sanoa, ettei ole rahaa lähteä mihinkään eikä kukaan pian enää mihinkään pyytänytkään”, Kati muistelee.

 

Tilanne muuttui, kun Kati lähti opiskelemaan uutta alaa ja alkoi tehdä iltapäiväkerho-ohjaajan ja koulunkäyntiavustajan hommia. Silloin hän oli viisikymppinen ja työvuosia oli vielä edessä. Nyt Katilla oli edessään eläkevuodet eikä hän halunnut viettää niitä yksin kotona.

 

”Elämästä puuttui merkityksellisyys. Aloin olla jo hädissäni ja ajattelin, että tätä menoa päädyn hoitoon tai lähikapakkaan.”

 

 

Tyttökerho oli pelastus

 

Ovi kolahti, kun Katin mies lähti taas yhtenä aamuna pyöräilemään ja nauttimaan omasta harrastuksestaan. Kati istui tietokoneen ääreen ja klikkasi auki ilmoituksen, jossa rohkaistiin ikääntyviä naisia mukaan yhteiseen toimintaan. Saman ilmoituksen hän oli nähnyt jo aiemmin Soukan asukkaiden ilmoitustaululla.

 

“Se kolahti heti. Tilasin sivuilta löytyvän opaskirjan ryhmän toiminnasta, ja se tuli kahdessa päivässä.”

 

Kati luki kirjan ja soitti ryhmän ohjaajalle, että hän haluaa tulla mukaan seuraavaan tapaamiseen. Kyse oli Miina Sillanpään Säätiön Neuvokkaat naiset -ryhmästä, jonka tavoitteena on vahvistaa pienituloisten ja yksinäisten naisten hyvinvointia sekä osallisuutta. Ympäri Suomea kokoontuvien ryhmien ideana on keskustella yhdessä, saada vertaistukea ja löytää elämään myönteisiä mahdollisuuksia. Väestön ikääntyminen lisää yksinäisten pienituloisten naisten määrää.

 

Katille ryhmä oli pelastus.

 

”Se tuli aivan viime hetkellä. Jo ensimmäisen kerran jälkeen olin taivaissa. Sanon tätä omaksi tyttökerhokseni.”

 

”Mulla on oma juttu, jossa ei ole mukana ketään kaveria menneisyydestä tai läheisistä. Tunnen olevani olemassa.”

 

Alle kymmenen hengen ryhmä kokoontuu kerran viikossa keskiviikkoisin. Ensimmäisellä kerralla Kati tarkkaili tilannetta ja ihmisiä, seuraavalla kerralla hän uskaltautui jo kertomaan itsestään. Ryhmässä Kati voi puhua asioista, joista ei muiden kanssa voi tai halua puhua.

 

”Saan ryhmästä vertaistukea. Siellä jutellaan, nauretaan ja joskus itketään. Elämässä on hyvä olla ihmisiä, joiden kanssa voi puhua avoimesti ja luottamuksellisesti.”

 

Keskustelun lisäksi ryhmä tekee retkiä. Kati oli vetäjänä, kun ryhmä tutustui hänelle tuttuun Espoon Ison Omenan kirjaston pajatoimintaan. Seuraavaksi on suunnitteilla reissu kierrätyskeskukseen kahville ja ostoksille. Yhden ryhmäläisen luona rypytettiin kymmenittäin karjalanpiirakoita, joilla Kati on nyt täyttänyt pakastimensa. Ryhmätoiminnan ajatuksena on, että jokaisen oma osaaminen ja neuvokkuus tulevat esille ryhmässä.

 

”Olen saanut kavereita, joiden kanssa voi tehdä mukavia asioita. Se on tuonut elämääni jaksamista ja merkityksellisyyttä. Mulla on oma juttu, jossa ei ole mukana ketään kaveria menneisyydestä tai läheisistä. Tunnen olevani olemassa.”

 

 

Suunnitelmia ja yhteisöllisyyttä

 

Kevätaurinko lämmittää jo Katin kasvoja, kun hän käy kävelyllä kotikulmillaan Soukassa. Töiden loppumisesta on kulunut kaksi vuotta, Kati on nyt 63-vuotias. Nämä nykyiset kävelyt ovat Katin omaa aikaa, eivät enää niitä, joita hän kutsui “kyläkävelyiksi”.

 

Kyläkävelyillä Kati kävi yksinäisinä aikoinaan, kun hän halusi epätoivoisesti löytää edes yhden tutun, jonka kanssa jutella. Välillä hän istui kirjan kanssa puiston penkille odottamaan, että joku kulkisi ohi.

 

”Samanlaisia yksinäisiä ihmisiä on paljon. He ovat unohtuneet koteihinsa eikä kukaan löydä heitä sieltä.”

 

”Elämään on tullut yhteisöllisyyttä, tunteiden jakamista ja suunnitelmallisuutta sen sijaan, että olisi vain pitkiä samanlaisia päiviä”, Kati Forsman kertoo.

 

Katia hämmästyttää edelleen, miten entuudestaan tuntematon naisryhmä on muuttanut hänen elämäänsä. Kati ei tunne itseään enää yksinäiseksi. Ryhmän naiset tapaavat ja soittelevat nyt myös ryhmätapaamisten ulkopuolella.

 

”On täysin ryhmän ansiota, että tunnen nyt eri tavalla. Mieskin sanoi, että olen eri ihminen, kun tulen tapaamisista kotiin. On jotain kerrottavaa eikä pelkkää harmaata. Tämän uuden ihmisen kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa. Siitä on vain pidettävä huolta.”

 

Ryhmän myötä Katin elämään on tullut myös muita harrastuksia, kun hän on rohkaistunut lähtemään kotoa. Tiistaisin Kati käy tilkkutyökurssilla.

 

”Elämään on tullut yhteisöllisyyttä, tunteiden jakamista ja suunnitelmallisuutta sen sijaan, että olisi vain pitkiä samanlaisia päiviä.”

 

 

Joka päivä tapahtuu jotain hyvää

 

Iltaisin Kati käy sängyssään läpi päivän tapahtumia ja poimii niistä vähintään yhden hyvän asian. Sellainen löytyy joka päivä: uunissa muhinut lihapata, vanhan ystävän kohtaaminen kaupassa, peflettien ompeleminen pojan perheelle.

 

”Olen tyytyväinen elämääni ja sinut pienen eläkkeeni kanssa. Olen kysynyt itseltäni, mitä asioita haluan tehdä, ja nyt saan tehdä niitä. Tavata ihmisiä ja käydä iltapäivisin omalla kävelylläni, ommella ja kuunnella samalla musiikkia. En kaipaa enempää.”

 

”Yksinäistä voi pyytää juomaan kupin kahvia ja istua hetkeksi alas. Itse käyn soittamassa yksinäisen tutun ovikelloa ja viemässä hänelle lehtiä. Pienet kohtaamiset ilahduttavat.”

 

Yksinäisyydestä puhutaan Katin mielestä liian vähän: sitä hävetään niin paljon, että ihmiset mieluummin kertovat keksittyjä tarinoita siitä, missä ovat olleet kuin myöntävät maanneensa koko päivän sohvalla. Harva haluaa myöntää, että on jäänyt sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle.

 

Yksinäinen ei Katin kokemuksen mukaan kaipaa tekopirteää lenkkikutsua tai puhetta ryhdistäytymisestä. Se alkaa vain ahdistaa enemmän. Arkinen kohtaaminen riittää.

 

”Yksinäistä voi pyytää juomaan kupin kahvia ja istua hetkeksi alas. Itse käyn soittamassa yksinäisen tutun ovikelloa ja viemässä hänelle lehtiä. Pienet kohtaamiset ilahduttavat.”

 

Miina Sillanpään Säätiö järjestää aikuisväestön kuntoutusta, vanhusten asumista ja muita vanhuspalveluja sekä kansanterveyttä vahvistavaa tutkimusta ja kehittämistä. Säätiön toimintaa ja eri hankkeita tuetaan tänä vuonna yli 600 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoista.

 

Lisätietoa Neuvokkaiden naisten kestävät konstit -hankkeesta löydät Miina Sillanpään Säätiön verkkosivuilta