Alkuun
10.11.2016
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Tilaa vain viidelletoista

Yökahvila Kalkkersiin mahtuu vain viisitoista henkilöä. Päivisin he pelaavat katujen säännöillä. Öisin he kerääntyvät huoneeseen, jossa vallitsevat omat hiljaiset lait. Heitä yhdistää vain yksi asia: ilman tätä paikkaa he yöpyisivät taivasalla.

 

Pauli tuli viisi vuotta sitten Virosta Suomeen rakennustöihin, mutta jäi työttömäksi ja lopulta asunnottomaksi. Kahden vuoden päästä hän täyttää 63, joka on Virossa eläkeikä. Sitä odotellessa Pauli haaveilee vielä uudesta työpaikasta. Suomessa hänen maanmiehiään on vedätetty törkeästi: eräs Kalkkersiin tullut virolainen kertoi, että heille oli luvattu järjestää työmaaruokailu. Lounastunnilla pomo heittikin heidät autolla Hurstin leipäjonoon. Hietaniemenkadun palvelukeskukseen ei Paulilla tai muilla Baltiasta tulleilla EU-siirtolaisilla ole pahimmilla paukkupakkasillakaan asiaa. Suomen perustuslain 19. pykälän mukaan ”jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon”. Paulille sitä turvaa tarjoaa ainoastaan asunnottomien itsensä perustama kansalaisjärjestö.

 

 

Ovikello soi Vaasankadulla Helsingin Alppiharjussa. Vailla vakinaista asuntoa ry:n työntekijä Keijo vilkaisee valvontakameran ruutua ja kysäisee kollegaltaan Sannalta, mikä on tämän hetken lukema. ”Kolmetoista”, Sanna vastaa.

 

Vielä on sijaa kahdelle. Yökahvila Kalkkersiin mahtuu vain viisitoista henkilöä. Sen jälkeen tulijat on pakko käännyttää takaisin kadulle. Kaduilla elävien ihmisten oma turvastatama on vain yksi pieni huone, jonka ikkuna on nyt jo huurussa. Tilaa tarvittaisiin kipeästi lisää.

 

Tammikuussa oli kovat pakkaset. Asunnottomia jäi taivasalle, kun kaikki Helsingin hätämajoituspaikat tulivat täyteen. Aihe nousi hetkeksi otsikoihin, mutta nyt se on jo unohtunut.

 

Aiemmassa elämässään Keijo työskenteli kaksikymmentä vuotta ovimiehenä. Nyt hän on Kalkkersin portinvartija. Hänen vaimonsa Tuula työskentelee myös asunnottomien parissa. Keijo sanoo, että huone on hänen valtakuntaansa: jos alkaa tulla levotonta, hän ohjaa kiistakumppanit ulos selvittämään välinsä. Auktoriteetti syntyy molemminpuolisesta kunnioituksesta: ”Nuo kaverit saavat päiväsaikaan aivan tarpeeksi pompottamista. Tämä on ainoa paikka, jossa heillä on rauha olla omana itsenään.”

 

 

Yleensä tupa täyttyy heti iltakymmeneltä, kun yökahvila avaa ovensa. Tänään on perjantai ja hiljaisempaa kuin arkisin. Moni asunnoton saa elantonsa pummimisesta. Viikonloppuillat ovat siihen parasta aikaa, kun kaduilla velloo nousuhumalaista juhlakansaa. Heiltä saa rahaa helpommin.

 

Kympin uutiset kääntyvät loppumetreille. Tatuoitu käsivarsi vilahtaa, kun peräseinää vasten istuva raamikas mies nappaa kaukosäätimen käteensä. Hän vaihtaa kanavaa ennen loppukevennystä.

 

Pöydän ääressä toinen mies matkii keski-ikäiselle naiselle hollannin kielen korahduksia ja sanoo, että kieliopinnot piti lopettaa ennen kuin harjoittelusta olisi tullut kurkkumätä. Nainen nauraa, mutta peräseinällä mies pysyy vaiti. Joku tietää sanoa, että hän on Kosovossa taistellut veteraani.

 

Kahvi- ja teepannut tyhjenevät. Kalkkersin vakiokasvo [name]valentin[/name] kaivaa muovikassista kasan pasteijoita ja nostaa ne pöytään tarjolle. Pahvilautanen tyhjenee alta kymmenen sekunnin.

 

Vierekkäin istuvat portugalilainen taiteilijanainen, latvialainen autonpesijä, virolainen rakennusmies ja suomalainen viittä vaille valmistunut kokki. Heitä yhdistää vain yksi asia: ilman tätä paikkaa he yöpyisivät taivasalla. Kirjava joukko todistaa, että mitään asunnottoman prototyyppiä ei ole olemassa.

 

”Tänne tulevilla ihmisillä voi olla komeakin työhistoria. Ainoa yhdistävä tekijä on, että jossain vaiheessa tukijalka petti”, talon isäntä Keijo sanoo.

 

Finskin ainoa omaisuus on päällä oleva vaatekerta. Useimmiten yöunet jäävät parin tunnin torkkuihin. Viimeksi hän on syönyt kaksi päivää sitten. Taskusta löytyi vitonen, jolla sai Kalliosta pitsan. Finski päätyi 13-vuotiaana lastenkotiin. Omien sanojensa mukaan hän vain paiskoi ovia ja rähjäsi. Eräänä päivänä lastenkodin hoitaja sulki hänet hiljaiseen huoneeseen ja käski opetella itkemään. Lopulta padot aukesivat. Finski purskahti kyyneliin ja itki puoli tuntia. Se oli tärkeä oppi: tunteita voi purkaa muuhunkin kuin riehumiseen. Sitä oppia Finski on yrittänyt noudattaa, mutta välillä alkoholi vie kontrollin. Finski tiedostaa, että viinan avulla hän yrittää turhaan tukahduttaa pahaa oloa. Silti toivo paremmasta elää: ”Mä en koskaan luovuta. Kun huomaan olevani alamäessä, otan yläpään käyttöön.”

 

Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan Raymondissa. Lue koko juttu täältä.

 

RAY tukee Vailla vakinaista asuntoa ry:n toimintaa vuonna 2016 yhteensä 863 000 eurolla. Lisätietoja Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnasta täältä.