Alkuun

Tilaa unelmille

Muutin juuri uuteen kotiin. Koteja elämässäni on ollut monta. Uskallan väittää, että takana on ainakin 20 muuttoa. Viimeiset 15 vuotta olen raahannut muuttojen yhteydessä useiden kilojen edestä kirjoja paikasta toiseen. Kirjoja hyllystä muuttolaatikoihin lapatessa mietin aina hetken pitäisikö kirjoista luopua. Tälläkin kertaa kuljetin 10 muuttolaatikollista kirjoja 5 kerrosta alas ja uudessa talossa 4 kerrosta ylös. Kirjoista ei luovuta.

 

Kirjat ovat iso osa elämääni. Ne ovat osa tarinaani. Elämääni, jossa olen saanut kasvaa unelmieni kokoiseksi. Aina ei edes jaksa lukea, mutta tärkeintä on pitää sanat käden ulottuvilla. Sanat ovat aina seuranneet mukanani. Opin sanoihin sain kotoa. En akateemisessa muodossa tai takuuna asemaan ja menestykseen. Sain sanat osana arkea, hiljaisena tietona. Ajanvietteenä ja elämänavaajana. Rohkaisijana ja inspiraationa. Osallisuutena, historiana ja elämän jatkumona. Ketjuna ihmisyydelle ja ennen kaikkea polkuna omille unelmilleni.

 

Unelmat syntyvät sanoista. Sanat luovat osallisuutta. Ilman osallisuutta unelmat haihtuvat helposti näköpiiristä tai niitä ei ehkä edes tunnista omikseen. Miltä tuntuu, kun ei tunnista unelmiaan? Kun ei ole tilaa, missä tunnustella minkälaiseksi oman elämänsä haluaisi maalata. Mitä värejä, makuja tai tekoja.

 

Lappeenrantalainen lehti teki muutama kuukausi sitten kokeen, jossa se lähetti kaksi miespuolista toimittajaa kävelemään käsi kädessä ympäri Lappeenrannan keskustaa. Toimittajat pohtivat jutussa seksuaalivähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa arkisten valintojen äärellä. Kädestä pitäminen on suhteellisen huomaamaton, arkinen ja ohimenevä sosiaalinen hellyyden osoitus.

 

Facebookissa moni jakoi linkkiä uutiseen ja tavalla tai toisella totesi, että uutinen oli jälleen hyvä muistutus siitä, miksi kannattaa asua isossa kaupungissa. Olen eri mieltä. En muista, koska olisin myöskään Helsingin keskustassa nähnyt miesparia kulkevan käsikkäin tai muulla tavalla osoittamassa toisilleen hellyyttä julkisesti. Iso tai pieni kaupunki, se on erittäin harvinaista. Miksi? Eikö julkinen hellyys ole osa homokulttuuria? Onko seksuaalivähemmistöön kuuluvalla edes tilaa tunnustella onko hän ihminen, joka haluaa osoittaa hellyyttä julkisesti vai ei? Miltä tuntuu, jos ei saa itsenäisesti tehdä omia valintojaan, määrittää omia ääriviivojaan? Mistä unelmoida, jos ei saa vapaasti tunnustella kuka on? Homot ja julkinen hellyys on vain yksi esimerkki. Miten yhteiskunta mahdollisesti rajoittaa miehen tai naisen unelmia? Entä nuoren tai vanhuksen? Miten unelmat näyttäytyvät erilaisina maalla tai kaupungissa? Entä vammaisen näkökulmasta? Kokeeko maahanmuuttaja että myös hänen unelmillensa on tilaa?

 

Näin 17 vuotta sitten elämäni ensimmäisen romanttisen komedian, joka kertoi kahden miehen välisen rakkaustarinan. Tuntui, että hetkessä keuhkoihini tuli kaksinkertainen määrä tilaa hengittää. Ymmärsin, että rakkaudesta saa unelmoida. Kädestä voi pitää kiinni. Hellyyteen ei kuulu häpeä tai pelko. Minulle rakkauteen kuuluu selittämätön tarve huutaa koko maailmalle, että toi on se tyyppi josta mä tykkään ja se tykkää musta.

 

Me voimme joka päivä tehdä pieniä tai suuri tekoja sen eteen, että kaikilla olisi mahdollisuus unelmiin. Sanat usein riittävät. Se, että joku jossain pukee oman tarinansa sanoiksi, saattaa toisessa sytyttää uuden unelman. Alun jollekin tärkeälle ja kauniille hänen elämässään. Yhteiskunnan tehtävä on sanoittaa jokaisen meidän unelmia. Sanoilla on väliä ja hyvä kannattaa aina pukea sanoiksi.