Alkuun
5.12.2016
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: SA-Kuva

Taistelu jatkuu siviilissä

 

Sodista toipuvan Suomen veteraanit palasivat 70 vuotta sitten siviilielämään järjestöjen tuella. Myös 60 vuotta täyttävän rauhanturvatoiminnan veteraanit tarvitsevat tukea. Sodasta palaaminen on aina iso kriisi, johon ihminen tarvitsee apua.

 

Suomalaisista kodeista lähti vuosina 1939–1945 sotimaan noin 700 000 miestä ja naista. Heistä noin 600 000 palasi rakentamaan elämäänsä sodan raunioille. Sodissa haavoittui yli 200 000 suomalaista, joista sotainvalideiksi luokiteltiin lähes 100 000.

 

Koska rauhanehdot olivat raskaat, valtiovalta ei pystynyt juuri huolehtimaan sotainvalideista. Veljesliitto ryhtyi auttamaan heitä ammatin hankinnassa, asumisessa ja työelämään palaamisessa. Vuonna 1945 se hyväksyi jäsenikseen myös sisällissodan hävinneellä puolella taistelleet veteraanit.

 

Sotiemme veteraanien tukeminen on ollut aina mukana RAY:n avustushistoriassa.

 

Sotiemme veteraaneja tukivat lukuisat muutkin järjestöt, kuten Suomen Sotaveteraaniliitto ja Rintamaveteraaniliitto. RAY avusti niitä toteuttamaan konkreettisia hankkeita: investoimaan kiinteistöihin sekä toteuttamaan projekteja, jotka paransivat veteraanien arkea.

 

Sotiemme veteraanien tukeminen on ollut aina mukana RAY:n avustushistoriassa. Vapaussodan Invaliidien Liitto oli yksi RAY:n perustajajärjestöistä vuonna 1938. Sotiemme veteraaneille on ohjautunut vuosien varrella avustusta monen järjestötoimijan kautta. Joka neljännes sodista palanneista oli saanut pysyvän sotavamman.

 

Yhteensä koko historiansa aikana RAY on eri tavoin tukenut sotiemme veteraaneja järjestöille jaettujen avustusten kautta nykyrahassa mitattuna vajaalla 2,3 miljardilla eurolla.

 

Joka neljännes sodista palanneista oli saanut pysyvän sotavamman.

 

 

Sodasta palaaminen on aina tragedia

 

Viime helmikuussa uutisoitiin, että suomalaiset rauhanturvaajat saavat veteraanistatuksen. Moni ymmärsi uutisen väärin. Kriisinhallinnan veteraanit ovat eri asia kuin sotiemme veteraanit.

 

”Meitä ei voi eikä pidäkään verrata”, sanoo Rauhanturvaajat vertaisina -projektin projektipäällikkö Hannu Piispanen. ”Sotiemme veteraanit ovat kunniakansalaisia. Emme ole tulossa kenenkään tontille. Tärkeintä on, että kriisinhallinnan veteraanit on käsitteellisesti määritelty, kuten muissakin maissa, ja meidän olemassaolomme ryhmänä tunnustetaan.”

 

Mutta on veteraaneissa jotain yhteistäkin: sanotaan, että sodasta palaaminen on aina tragedia. Se koskee yhtä lailla kriisinhallinnan veteraaneja kuin sotiemme veteraaneja. Heitä on autettava käsittelemään kokemuksensa ja pääsemään kiinni takaisin siviilielämään.

 

Komppanioitten upseerit hyvästelevät poikia, jotka kotiutuvat. Sanotaan, että sodasta palaaminen on aina tragedia.

 

Ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähtivät YK:n operaatioon Suezille 10. joulukuuta 1956. Yhteensä noin 45 000 suomalaista on palvellut yli 40 rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatiossa ympäri maailmaa.

 

Perinteinen rauhanturvaaminen on 60 vuoden aikana muuttunut entistä monimutkaisemmaksi kriisinhallinnaksi. Esimerkiksi Afganistanissa suomalaiset eivät ole enää kahden osapuolen välisellä puskurivyöhykkeellä, vaan keskellä konfliktia. Tämä näkyy myös tilastoissa. Maanpuolustuskorkeakoulun arvion mukaan kriisinhallintaoperaatioihin osallistuneista yli 400 on sairastunut traumaperäiseen stressihäiriöön. Luku on suhteellisen pieni verrattuna muihin Pohjoismaihin mutta silti merkittävä.

 

Rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävistä palanneiden jälkihoito oli Suomessa pitkään lapsenkengissään. Vasta vuonna 2008 Suomen Rauhanturvaajaliitto alkoi tarjota keskusteluapua ja vertaistukea valtakunnallisen tukipuhelimen kautta. Tarjolla oli myös kotiutuskoulutusta.

 

Vuonna 2013 Suomen Rauhanturvaajaliitto ry käynnisti RAY:n rahoittaman nelivuotisen projektin, jolla ryhdyttiin luomaan edellytyksiä maanlaajuisen vertaistukiverkoston luomiseksi. Avustusta toiminnalle RAY on myöntänyt neljässä vuodessa yhteensä 404 000 euroa.

 

Etulinjan "veteraaneja" juttutauolla Vuosalmen sillanpääsemassa. Veteraanijärjestöjen toiminta oli myös eräänlaista vertaistukea, vaikka sanaa ei siihen aikaan vielä käytetty. Sotien jälkeen veljeskodit ja veteraaniyhdistysten toiminta saattoivat yhteen ihmisiä, jotka jakoivat samanlaisia kokemuksia.

 

 

Sotiemme veteraaneja tuetaan loppuun asti

 

Nyt sotiemme veteraanien keski-ikä on jo yli 91 vuotta. Vuoden 2016 alkaessa sotiemme veteraaneja oli joukossamme lähes 22 000, heistä sotainvalideja 3 170 ja sotaleskiä 123. Lotta Svärd -järjestö on saanut RAY-avustuksia kerran – vuonna 1939 – jolloin se sai 100 000 vanhaa markkaa (nykyrahassa noin 35 000 euroa).

 

Kuntoutuslaitoksilla oli keskeinen rooli sotienjälkeisessä avustustoiminnassa. Niiden rakentamisen kulta-aika oli 1970-luvulla. Tuolloin Suomeen nousivat RAY:n tukemina muun muassa Peurungan, Siuntion ja Siilinjärven kylpylät. Pelituotoilla rakennettiin Suomeen myös 21 sotainvalidien sairaskotia. Sotainvalidien Veljesliitto ry ylläpiti kolmea sairaalaa, kuten Kaunialan sotavammasairaalaa.

 

1990-luvun laman myötä sotiemme veteraanien hoito ja kuntoutus siirrettiin kokonaan RAY:n pelituottojen varaan. Tänä vuonna RAY:n tuotosta ohjattiin 111,5 miljoonaa euroa Valtiokonttorille sotiemme veteraanien hoitoon ja kuntoutukseen.

 

Ensiapuasemalla tohtori Schauman auttaa vaikeasti haavoittunutta sotamiestä.

 

 

Pahinta ei ole operaatio, vaan sieltä palaaminen

 

46-vuotias sairaanhoitaja Mika Tynjä on ollut kaiken kaikkiaan viidessä rauhanturvaoperaatiossa. Ensimmäisen kerran hän palveli lääkintämiehenä Makedoniassa vuonna 1994. Viime reissultaan Libanonista hän kotiutui tämän vuoden toukokuussa.

 

Vertaistukitoimintaan Tynjä lähti mukaan vuonna 2009. Mielessä oli vielä viiden vuoden takainen kokemus kaverin kuolemasta ja tunne keskusteluavun tuomasta helpotuksesta. Kriisinhallinnan veteraanien tukeminen on pitkälti kotiinpaluun tukemista. Tynjän mukaan kotiutuminen on henkisesti raskaampaa kuin itse operaatio. Kun ollaan toimialueella, päivät täyttyvät rutiineista ja ympärillä on tiivis yhteisö. Vertaistukea on saatavilla kaiken aikaa, kun jutellaan autossa partioreissulla tai illalla saunan lauteilla.
 

Kotiinpaluussa rutiinit ja keskusteluyhteys katkeavat kuin veitsellä leikaten. Yhtäkkiä ollaan kirjaimellisesti yksin. Tai sitten edessä on perhe, jossa isän tai äidin täytyy etsiä uudestaan oma paikkansa. Jos samaan aikaan palvelukseen liittyvät asiat painavat mieltä eikä niitä pysty käymään läpi, seurauksena voi pahimmillaan olla pitkä ihmissuhde-, mielenterveys- ja päihdeongelmien kierre.

 

Suomen Sotaveteraaniliiton mukaan maassa on yhä yli kaksikymmentätuhatta vuosien 1939–1945 sotien veteraania. Määrä vähenee nopeasti: vuoden 2020 lopussa sotiemme veteraaneja on arviolta 6 500 ja 2025 enää 1 200. Veteraanijärjestöjen toiminta on sitä mukaa muuttumassa perinnejärjestöjen suuntaan: muistuttamaan, millaisia uhrauksia itsenäisen Suomen historiassa on jouduttu tekemään.

 

”Usein olen kuullut sanottavan, että keho tulee Suomeen, mutta mieli jää vielä toimialueelle. Siitä tulee tyhjä olo.”

 

Sotiemme veteraaneista puhutaan hiljaisena sukupolvena, joka vaikeni kipeistä kohdistaan mutta huusi öisin painajaisissaan. Toisaalta sotiemme veteraaneja auttavien järjestöjen toiminta voidaan ajatella eräänlaisena vertaistukena. Sotien jälkeen veljeskodit ja veteraaniyhdistysten toiminta saattoivat yhteen ihmisiä, jotka jakoivat samanlaisia kokemuksia.

 

Vuonna 2013 historiantutkija Ville Kivimäki voitti Tieto-Finlandian Murtuneet mielet -kirjallaan, joka kertoi suomalaisten psyykkisistä sotavammoista. Kivimäki vaati, että olisi vihdoin aika hylätä niihin liitetyt ”epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat”. Rauhanturvaajien kotiutuskoulutuksessa sama asia kiteytetään eri kantilta: ”Älä sairastu vahvuuteen – sinulla on lupa olla myös heikko.”