Alkuun

Saanko ottaa naamarin pois?

 

Purukumiaivot, pannullinen kahvia suoraan aivoihin, mopo, joka on juuri karkaamaisillaan käsistä ja tunne, että olet voittamaton.

 

Kolme ihmistä kertoo kirjeissään, millaista on, kun mieli ei ole hallinnassa. Jokainen kertomus on erilainen. Googlen tarjoama taudinkuva ei vastaa psyykkisen sairauden kanssa elävän arkea, eikä sairaus yksin määrittele kantajaansa.

 

 

 

 

Hei Sinä,

 

kerron nyt sinulle, miltä tuntuu, kun ei pysty lopettamaan juoksemista.

Osa ystävistäni kutsui minua ennen maanikoksi. Kun jouduin sosiaalisiin tilanteisiin, mopo lähti heti käsistä. Oli kuin suoraan aivoihini olisi kaadettu pannullinen kahvia. Veri kohisi suonissa, mieleen tuli kreisejä ajatuksia. Maanisessa vaiheessa olin peloton ja uskalsin olla erilainen.

 

Kun muut alkoivat väsyä töissä, minä aloin vasta käynnistyä. En osannut lopettaa. Täytin kalenterini töillä ja tapaamisilla, jotka eivät olisi sinne mahtuneet – elin muita varten, jotta olisin tullut huomatuksi. Maanisuuteen oli helppo jäädä koukkuun, koska kaikki tuntui silloin niin paljon enemmältä.

 

Kun piiskasin itseäni maanisuuteen, en tuntenut terveellä tavalla jaksamiseni rajoja. Väsymyksen merkit olivat liian mitättömiä tullakseen huomioiduksi. Ohitin jatkuvasti omat tunteeni. Ajattelin, ettei minun jaksamisellani ole mitään merkitystä, koska läheiset ja työkaverit olivat tärkeämpiä. 

 

Lopulta minulle kävi samalla tavalla, kuin pienille lapsille, jotka Linnanmäellä riehuttuaan nukahtavat autoon. Kun vetäydyin illalla kotiin, olin aivan poikki. En vastannut moneen päivään puhelimeen. Latasin akkuja useita päiviä, kunnes astuin taas maanikon rooliin.

 

Maanisuus ja toisille eläminen polttivat minut loppuun monta kertaa. Ensimmäisestä kerrasta toipumiseen meni kymmenen vuotta. Lopulta masennuin, kun keho ja mieli eivät enää totelleet maniaani. Oli raskasta ja turhauttavaa, kun en pystynyt osallistumaan omaan elämääni.

 

Kun vihdoin lakkasin pitkän itsetyöskentelyn kautta miellyttämästä, hauskuuttamasta ja elämästä muita varten, maanisuuteni katosi vähitellen. Se ei kuitenkaan tapahtunut itsestään. Ensin piti oppia hiljentymään ja kuuntelemaan tunteita. Tämän taidon oppiminen vei useamman vuoden.

 

Tunteideni kautta aloin tutustua siihen todelliseen omaan itseeni, joka oli jäänyt kaiken meuhkaamisen jalkoihin.  Kun elämä ei ollut enää kreisibailaamista Linnanmäellä, muutuin tylsemmäksi ja hiljaisemmaksi.

 

Hiljaisena olen kuitenkin läsnä elämälle ja itselleni. Jalat ovat juurtuneet syvemmälle maahan, eivätkä kengät nouse enää niin helposti ilmaan – ellei se sitten kuulu senhetkiseen tilanteeseen. 

 

Terveisin,
Lorenz 

 

 

 

Teille, joita se koskettaa

 

Minulla on ollut pakko-oireinen häiriö (OCD) siitä asti, kun olin lapsi Brasilian Sao Paulossa. Psyykkiset sairaudet herättävät yhä ihmisissä paljon ennakkoluuloja. Haluan kertoa teille, mitä pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen oikeasti tarkoittaa.

 

Muutin parikymppisenä Lontooseen, jossa terapeutti vahvisti diagnoosini. Tapasin Lontoossa elämäni rakkauden ja elämä tuntui aluksi sujuvan. Asiat lähtivät kutienkin jyrkkään laskuun, kun visumini umpeutui ja jouduin palaamaan Sao Pauloon.

 

Pakko-oireet valtasivat aivoni. Sain päähäni ajatuksen, että rannalla näkemäni kuollut lintu tarkoitti sitä, että myös minä tulisin kuolemaan seuraavalla kerralla kun lennän lentokoneella. Kun pakko-oireinen henkilö saa ajatuksen, se jää kiertämään aivoihin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Lentämisestä tuli minulle vaikeaa.

 

Kaukosuhdetta Sao Paulon ja Lontoon välillä kesti puolitoista vuotta, jonka jälkeen sain viisumin Suomeen. Tapasin Helsingissä neurologin, joka sai määräsi minulle kaksi lääkettä pakko-oireisen häiriöni hoitoon. En voi koskaan lopettaa lääkkeiden syömistä, olen niissä kiinni kunnes kuolen.

 

Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia. Hän on yrittänyt itsemurhaa useasti. Minulle on kerrottu, että geneettinen alttius voi olla periytyvää, mutta itse uskon, että sairaudellani on emotionaalinen tausta. Minulla oli hirveä lapsuus ja uskon, että se on syy sairastumiseni.

 

Jokainen häiriö on omanlaisensa. Ilman lääkitystä minusta tulee vainoharhainen. Pahimpien kriisieni aikana näin salaliittoja kaikkialla. Maailmani vilisi vakoojia, salakuuntelua ja ihon alle asetettuja mikrosiruja. Kerran olin jopa vakuuttunut siitä, että olin yöllä synnyttänyt kaneja. Syytin puolisoani huonoksi isäksi, koska hän antoi lastemme juosta öisin pitkin Helsingin katuja. Olen ikuisesti kiitollinen silloisen puolisoni loputtomasta tuesta ja kärsivällisyydestä. Ilman sitä en olisi tässä.

 

Lääkkeiden avulla voin elää hieman normaalimpaa elämää. Tällä hetkellä ongelmani on asioiden maaninen tarkistaminen. En voi lähteä kotoa ennen kuin olen tarkistanut, että hella on pois päältä, hanat ovat kiinni, sähkölaitteet sammutettu, ikkunat suljettu ja ovi lukittu. Tarkistan asiat moneen kertaan, mutta se ei auta. En silti voi koskaan olla varma.

 

Olen ratkaissut ongelman ottamalla kaikesta valokuvia. Jos lähden pidemmäksi aikaa pois kotoa, kuvaan käytännössä koko asuntoni. Sitten voin kuvista tarkistaa, että hella tosiaan on pois päältä. Jatkuvan tarkistamisen lisäksi olen usein epävarma sovituista kellonajoista.

 

Kutsun sairauttani purukumiaivoiksi. Ajatukset kulkevat edestakaisin kuin venyvä purkka. Päässäni on esimerkiksi työpäivän aikana täysin normaaleja ajatuksia, mutta samaan aikaan olen aina huolestunut jostakin. Joudun elämään jatkuvan kyseenalaistamisen, varmistelun ja ahdistuksen kanssa koko ajan. Aivoissani ei ole milloinkaan täysin rauhallista

 

Ainoa paikka, jossa ajatuksenjuoksuni rauhoittuu, on elokuvateatteri. Elokuvat ovat intohimon. Kun keskityn niihin, neuroosini rauhoittuvat. Elokuvat ovat minulle terapiaa, jotka rentouttavat ja puhdistavat ajatuksiani. Lisäksi liikunta pitää minut järjissäni jaa saa lääkityksen toimimaan paremmin. 

 

Terveisin,
Pekka

 

 

 

 

Hei Hullu,

 

Tiesitkö, että on hienoa olla hullu? Tiedät enemmän ihmisen mielen liikkeistä kuin moni muu. Olethan käynyt läpi koko tunneskaalaan. Tunnet ne hetket, jolloin pimeys sisälläsi kasvaa liian suureksi ja voit vain karjua sen ulos. Näiden hetkien vastapainona ovat hetket, jolloin tunnet, että voit saada aikaiseksi mitä vain ja että kaikki ideasi ovat mahdollisia.

 

Sitä on pähkinänkuoressa kaksisuuntainen mielialahäiriö, bipolaarinen mielialahäiriö, maanis-depressiivisyys. Sinun versiosi siitä.

 

Riisu naamarisi ja ole rohkea. Kerro tarinasi itse. Älä anna Googlen kertoa puolestasi lääketieteellisiä kauhutarinoita. Sillä olet erityinen. Sinulla on voimavaroja tuntea, nähdä ja ymmärtää enemmän.

 

Sinulla on oikeus saavuttaa tila, jossa voit vain olla. Ilman että ympäristö ja yhteiskunta sanelevat, miten sinun pitäisi olla. Näytä supervoimasi ja kerro kokemuksistasi, jotta “hulluus” olisi jonain päivänä arvostettu ominaisuus.

 

Terveisin,
Aki

 

 

 

Kuvat: Sabrina Bqain ja Annukka Pakarinen

Kirjeet: Lorenz Backman, Pekka (nimi muutettu) ja Aki

Kirjeiden editointi: Minni Soverila