Inhimillisiä Uutisia http://inhimillisiauutisia.fi fi Sat, 26 May 2018 15:12:37 +0300 Inhimillisiä uutisia http://inhimillisiauutisia.fi/jos-en-olisi-muuttanut-turkuun-en-olisi-ikina-dot-dot-dot/32698191 Jos en olisi muuttanut Turkuun, en olisi ikinä... http://inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 25 May 2018 12:49:54 +0300 Inhimillisiä Uutisia Videobloggaaja Hermanni lähti puolivahingossa opiskelemaan Turkuun. Hän puhuu sen puolesta, että aina ei kannata suunnitella kaikkea liian valmiiksi. Yksi alku johtaa toiseen ja johonkin, josta ei osannut haaveillakaan. Tartu mahdollisuuksiin, vaikka se viekin välillä vähän epämukavuusalueelle, peukuttaa Hermanni tekemällään videolla.

 

 

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/jallukka-ihanan-epanormaali-talo/32531790 Jallukka – ihanan epänormaali talo http://inhimillisiauutisia.fi/todo Sat, 19 May 2018 21:28:45 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Jallukan talossa elävien, eri-ikäisten esittävän taiteen alan ihmisten elämässä tiivistyy musiikkimaailman ja muun maailman muutos ja toisaalta se, mikä on aina pysynyt samana.

 

Kerrostaon asunnon oven avaa pariskunta – Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31. Lapset ovat päivähoidossa.

 

Seisomme lasitetulla parvekkeella, ja kun menemme sisään ruokapöytään, juomme kahvit. Pariskunta kertoo, että parkkihallissa on farmarimallinen Toyota Corolla.

 

Kyllä, kaikki on hyvin normaalia. Mutta Salminen sanoo:

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa.”

 

Ehkä kyseessä ei olekaan ihan normaali perhe.

 

 

Jallukka on musiikkiväen koti

 

Malagankatu 3:ssa sijaitseva talo Helsingin Jallukka on on M2-Kotien ja Elmu-säätiön eli elävän musiikin säätiön yhteishanke. Jallukassa asuu erilaisten esittävien taiteiden ammattilaisia 25 asunnossa.

 

Noin vuosi sitten muusikot, säveltäjät, teknikot ja monet muut, jotka oli ennakkohakemuksen perusteella hyväksytty asukkaiksi vuokra-asuntoihin, tunkivat pianojaan, kitaroitaan ja muita vehkeitään hisseihin ja asettuivat taloksi Jallukkaan.

 

 

Nimi Jallukka voi kuulostaa tutulta, sillä se tuo mieleen Lallukan taiteilijaresidenssin, joka on kuitenkin ihan eri asia.

 

Salminen ja Eskelinen eivät tiedä, millä perustella asukkaat lopulta valittiin, mutta hakemuksia oli runsaasti enemmän kuin asuntoja.

 

”Se oli vähän kuin apurahahakemuksen laittaminen. Piti laittaa CV ja kertoa itsestään”, Salminen sanoo.

 

Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31, edustavat muusikoiden kerrostalon nuorta polvea.

 

Hän on kitaristi, kielisoittaja, säveltäjä, sanoittaja ja joskus vähän tuottajakin. Viime aikoina Salminen on tehnyt paljon musiikkia ja keikkoja esimerkiksi Jarkko Martikaisen Luotetut miehet -yhtyeessä.

 

Puoliso Eskelisen pääsoitin on kantele. Hän on ollut pari vuotta apurahataiteilijana ja soittaa erinäisissä yhtyeissä sekä tekee studiohommia, teatteriprojekteja ja vaikka mitä.

 

He tapasivat Sibelius-akatemiassa. Molemmat freelancerit tekevät joskus myös opettajan töitä.

 

Samoihin aikoihin tämän pariskunnan kanssa taloon muuttivat myös muutamat vanhemman liiton tyypit.

 

 

Aikoinaan roudariksi ajauduttin

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala istuvat aurinkoisena kevätpäivänä Jallukan talon asukkaiden kantabaarissa Malagassa. He ovat jo seitsemännellä kymmenellä olevia herroja. Liesinen on eläkkeellä oleva road manager eli roudari.

 

Myös Siirala on tehnyt näitä hommia, mutta hänet tunnetaan paremmin miksaajana ja basistina. Siirala on soittanut muiden muassa Dave Lindholmin ja Albert Järvisen kanssa.

 

Liesinen kertoo, miten päätyi Jallukkaan.

 

”Olin ollut Stadista pitkään poissa, ja halusin muuttaa takaisin. Kuulin Jallukasta ja kysyin, olisiko siellä vanhalle roudarille jotain kellaritilaa. Pyysivät laittamaan CV:n. Minkä vitun CV:n? Kirjoitin siihen, että olen roudannut Rolling Stonesista Ratsiaan kaikkea -Puosu.

 

Rolling Stones oli Liesisen ensimmäinen roudauskeikka.

 

”Se oli vuonna 2. syyskuuta 1970. Oltiin Remun [Aaltonen] broidin kanssa duunailemassa, meitä oli joku kymmenkunta suomalaista apukättä siinä. Siitä se lähti.”

 

Anssi Salmisen ja Senni Eskelisen kirjahyllystä löytyy lähinnä musiikkiaiheista kirjallisuutta – ja levyjä.

 

Roudaaminen ja kiertue-elämä muutenkaan eivät ole normaalien ihmisten hommaa.

 

”Kai tämä homma vaatii jotain luonnevikaa ja mustalaisverta. Että viihtyy muuallakin kuin kotona.”

 

Liesisen mukaan roudariksi ajauduttiin: sitä pyöri jossain porukassa, joku tunsi jonkun ja joku lähti jonkun mukaan ja jäi sille tielleen.

 

”Vanha [Ylioppilastalo] oli aika keskeinen paikka. Siellä jengi istui ja lähti juttuihin”, Siirala sanoo.

 

 

Nykyään roudariksi kouluttaudutaan

 

Meno oli Liesisen ja Siiralan aktiivisimpina vuosina erilaista kuin nykyään.

 

Nykyisin roudareita – tai oikeammin erilaisia teknikoita – koulutetaan usein kouluissa, joista he päätyvät töihin. Aikoinaan roudari hoiti vähän kaikkea, kun nykyään on usein omat ammattiteknikkonsa kitaroille, bassoille, valoille ja vaikka mille.

 

 

Esimerkiksi Liesinen piti yleisen kaitsemisen, kantamisen, ajamisen ja tekniikan lisäksi huolta myös sopimuksista, joita keikan buukkaava taho teki bändin kanssa.

 

”Joskus piti kovistella, kun soittopaikaksi osoitettiin ihan surkea tila. Että ’oletko lukenut sen ja sen kohdan sopimuksesta, haenko sen sopimuksen hotellihuoneesta? Siinä sanotaan, että bändi saa valita, missä soittaa’”, Liesinen sanoo.

 

Roudari oli aikoinaan usein myös samaa remmiä kuin bändi, eli bändeillä oli vakiotyypit.

 

”Nykyään se paljon on sitä, että olet ensin Rasmuksen mukana, ja kun he ovat tauolla, niin menet seuraavan bändin kanssa seuraavalle keikalle”, Liesinen sanoo.

 

Liesisen ja Siiralan kymmenien vuosien takaisissa tarinoissa on rock-uskottavuutta: hurjia juttuja hurjista tyypeistä, viinaa ja sekoilua, viatonta pelleilyä ja pitkiä keikkareissuja surkeilla romubusseilla kolmenkymmenen asteen pakkasissa.

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa”, Anssi Salminen sanoo.

 

Esimerkiksi Lapinlahden Linnut oli melkoinen remmi.

 

”Mulla oli pesäpallomaila ja käsiraudat mukana niiden kanssa. Roudarin täytyi olla myös erotuomari ja psykiatrikin”, Liesinen sanoo.

 

Vaikka tekniikan puolen ihmisten piti aikoinaankin olla skarppeja, meno oli erilaista kuin nykyään.

 

”Tässäkin talossa asuu tyyppejä, joilla on ihan eri tausta alalle kuin meillä silloin. On paljon Sibiksen käyneitä tyyppejä, kouluja käyneitä. Mulla ja Maukalla se oli niin, että basso käteen ja baanalle”, Liesinen sanoo.

 

Tai kuten Siirala sanoo:

 

”Niiden [nykyajan nuorten] puolesta on jo kaaduttu.”

 

 

Nykyään ei sekoilla

 

Salmisen ja Eskelisen asunnolla ei puhuta rock-elämästä, vaan lapsista.

 

”Nyt on vielä helppoa, kun lapset ovat päiväkodissa. Mutta sitten, kun koulu alkaa, aikataulujen sovittaminen voi olla vähän hankalampaa”, Eskelinen sanoo.

 

Puhutaan myös töistä. Molemmat tiivistävät asian: jos sekoilet, keikkaa ei ole – eikä tule.

 

”On niin hyviä soittajia ja niin paljon tarjontaa. Sitä paitsi eihän se sekoilu ole enää ollenkaan muodissa”, Salminen sanoo.

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala edustavat Jallukan vanhaa polvea.

 

Jallukan asukkaiden kanssa esiin nousee ikä, tai lähinnä sen merkityksettömyys. Jallukassa ikä ei lokeroi. Musiikki on ajatonta.

 

Liesinen ja Siirala ovat innostuneita uusista yhtyeistä ja puhuvat, miten nykyään soittotaito on muusikoilla paljon parempi kuin aikoinaan. Salminen ja Eskelinen suhtautuvat Siiralaan ja Liesiseen kuten tavallisiin tovereihin.

 

”Ei me mietitä Puosua ja Maukkaa joinain vanhoina tyyppeinä. Ei sillä iällä ole oikeastaan mitään merkitystä”, Eskelinen sanoo.

 

Salmisella on hyvä esimerkki vanhan liiton nuoresta kaverista.

 

”Olen tehnyt joitain juttuja (muiden muassa Love Records -levy-yhtiön perustaneen) Atte Blomin kanssa. Se ei koskaan puhu vanhoista jutuista. Se sanoo, että kyllä ne vuosiluvut voi katsoa sieltä Love Recordsin historiikista, mutta ei se mieti sitä. Sitä kiinnostaa, mitä on tulossa.”

 

 

Mikä nyt sitten on normaalia?

 

Jallukan talo on tavallaan eri-ikäisten ihmisten nuorisotalo.

 

”Meidän normaali on sitä, että lapset tulee joskus moikkaamaan iskää Tavastialle. Tai että mennään joksikin aikaa Berliiniin muusikoiden liiton residenssiin lomalle. Tai sitä, että perheessä asuu hetken aikaa Vietnamista kotoisin oleva poliittinen taiteilijapakolainen”, Salminen sanoo.

 

Joskus sopeutuminen yhteiskunnan normeihin aiheuttaa huvittavia tilanteita.

 

”Kun vie lapset päiväkotiin, kuulee, kun muut vanhemmat sanoo, että isi ja äiti menee nyt töihin. Joskus sitä sanoo itsekin niin, kun se tuntuu asialta, joka pitää sanoa. Todellisuudessa sitä saattaa lähteä vaikka pelaamaan pingistä tai uimahalliin, koska oma työ on ilta- ja viikonloppupainotteista”, Eskelinen sanoo ja nauraa.

 

Se on muusikoiden normaalia. Jallukan talon normaali on myös sitä, että järjestetään yhteisiä tapahtumia, moikataan hississä ja mennään koputtamaan ovelle tuosta vaan, että käydäänkö kahvilla.

 

Jallukan talon normaali on sitä, että kolmekymppinen Salminen perustaa viisikymppisen kaverinsa kanssa HC-bändi Valkohain ja lähtee lasten mentyä nukkumaan treenikämpälle huutamaan kurkkunsa suoraksi.

 

”Meillä on kaikkia nastoja fasiliteetteja ja aika avoimin mielen voi ehdottaa ja tehdä. Me ollaan vähän kuin samaa perhettä kaikki. Kaikki tuntee toisensa. Ilmapiiri, se on se oikea sana. On helppo olla”, Siirala sanoo.

 

Kotimaisen musiikin tekemistä tuetaan tänä vuonna 50 milj. eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Mukaan mahtuu monenlaista toimintaa nuorten harrastamisesta kansainvälisen uran luomiseen asti.

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/epavarmat-paivat/32058604 Epävarmat päivät http://inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 11 May 2018 08:29:32 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kohta kolmekymppinen Juha valmistui ammatillisesta jatkokoulutuksesta viisi vuotta sitten. Sen jälkeen hän ollut vuoroin palkattomissa työkokeiluissa, vuoroin palkallisissa pätkätöissä tai työttömänä. Raskainta työnhakemisessa on ollut toistuva epäonnistuminen. Nyt hän tekee vuokratyötä nollasopimuksella.

 

”Entinen luokkakaveri ammattikoulusta totesi, että hän tietää ainoastaan yhden ihmisen, joka tekee työkseen sitä, mitä meille koulussa opetettiin”, 26-vuotias Juha kertoi vajaat vuosi sitten kotonaan, kerrostalokaksiossa Espoossa.

 

Silloin hän työskenteli nollatuntityösopimuksella logistiikka- ja kuljetusalanyrityksessä, jossa oli ollut eri tehtävissä puolentoista vuoden ajan.

 

Juha (nimi muutettu) on suorittanut kone- ja metallialan perustutkinnon ammattikoulussa ja koneistajan ammattitutkinnon aikuiskoulutuskeskuksessa. Ammattikoulun aikana hän suoritti yhden kolmen ja yhden kuuden kuukauden pituisen työharjoittelujakson. Ammatillisessa jatkokoulutuksessa hän kävi läpi kolmen kuukauden työkokeilun.

 

Tutkintojen suorittamisten jälkeenkin harvat työt ovat olleet samankaltaisia eli muutaman kuukauden mittaisia pätkiä – toiset palkallisia, toiset palkattomia.

 

 

Nollatuntisopimus ei houkuta

 

Toukokuun lopussa 27 vuotta täyttävä Juha on edelleen samassa työpaikassa kuin vajaa vuosi sitten. Tämän kesän jälkeen se kuitenkin todennäköisesti loppuu.

 

”Olen ihan tyytyväinen, että Espoon pisteen toiminta viimein siirtyy kokonaan Sipooseen. Kun aloitin siellä, tiesin jo silloin, että työt loppuvat jossain vaiheessa, mutta yrityksen muutto on vain viivästynyt.”

 

Nykyinen työsopimus on tehty elokuun loppuun asti, eikä Juha vielä tiedä, jatketaanko sitä enää sen jälkeen. Toistaiseksi hänen työpanostaan on tarvittu.

 

”Pomo kysyi, haluanko jatkaa uudessa toimipisteessä, mutta kieltäydyin pitkien työmatkojen ja kolmivuorotyön takia.”

 

Eikä nollatuntityösopimuskaan varsinainen myyntivaltti ole. Yleisiä epätyypilliset työsuhteet kuitenkin ovat. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan noin joka kuudes palkansaaja työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa vuonna 2016. Yhtä suuri osuus työllisistä teki osa-aikatyötä, ja vuokratyötä teki lähes kaksi prosenttia palkansaajista.

 

Ensimmäistä kertaa Juha sai tekemästään työstä palkkaa viisi vuotta sitten. Määräaikaisuuden päättymisen jälkeen hän on kuitenkin joutunut tekemään edelleen palkattomia työskentelyjaksoja.

 

 

Liian stressaava työ

 

Juhan aikuiskoulutuksen aikana tekemä työkokeilu sijoittui muovikappaleita tehtailevaan yritykseen, jonne hän palasi kesätyöntekijäksi lopputyön valmistumisen jälkeen vuonna 2013. Lyhyen varastotyöjakson lisäksi Juha työsti koneellisesti muovikappaleita tietyn muotoisiksi asiakkaan piirustusten mukaan.

 

”Se oli ensimmäinen palkallinen duunini. Kesän jälkeen töiden piti jatkua äitiysloman sijaisuutena, mutta huomasin jo keskikesällä, ettei se ollut minun juttuni. Työ oli liian stressaavaa.”

 

Syksyn jälkeen työ ei sitten enää jatkunutkaan, eikä Juha muista, käytiinkö työpaikalla hänen kanssaan keskustelua siitä, miksi ei. Hän olettaa saaneensa palautetta.

 

”Puolen vuoden päästä siitä olin jo tyytyväinen, että se loppui. Olisin palanut siellä loppuun. Koneistus toimi minun osaltani paremmin koulussa kuin siinä työpaikassa. Stressasin liikaa työn onnistumisten ja epäonnistumisten kanssa.”

 

 

Koulussa oppi varovaisuuteen

 

Työsuhteen loppumisen jälkeen hän haki muihin pääkaupunkiseudun koneistamoihin. Juha etsi yritysten yhteystiedot ja soitti. ”Varmaan puolet numeroista ei ollut enää käytössä.”

 

Seuraavaksi oli vuorossa Omnian nuorten työpaja, jossa Juha restauroi huonekaluja parin kuukauden ajan. Pajalla olleen yhteyshenkilön kautta hän pääsi työkokeiluun väestönsuoja-alan yritykseen, mutta kolmen kuukauden jälkeen kokoonpanijan pesti ei enää jatkunut.

 

”Eräs esimiehistäni kommentoi, että metallia olisi saanut paukuttaa raskaammallakin kädellä. Ammattikoulussa opin tekemään kaiken varovaisesti.”

 

Myös työntekijöiden ja esimiesten välisessä kommunikoinnissa oli Juhan mielestä ongelmia.

 

”Eräs esimiehistäni kommentoi, että metallia olisi saanut paukuttaa raskaammallakin kädellä. Ammattikoulussa opin tekemään kaiken varovaisesti.”

 

”Ensin sain palautetta siitä, etten sosialisoinut tarpeeksi. Minulla ei ollut juurikaan yhteistä muiden työpisteellä olevien kanssa, koske he puhuivat enimmäkseen rahapeleistä. Koska olin myös ainoa, joka ei polttanut, jäin tauoilla yleensä yksikseni istuskelemaan hallin puolelle. Sitten täysin puskista tuli tuomio, etten saa jatkoa – minulle ei oltu missään vaiheessa kerrottu, että työskentelyni oli lähtenyt alamäkeen. Minusta palautteen määrän puuttuminen oli väärin heidän puoleltaan.”

 

Työkokeilun jälkeen Juhalle ehdotettiin Helsingin diakonissalaitoksen Vamos-hanketta, joka on 16–29-vuotiaille suunnattu tukipalvelu. Sen päätavoitteena on löytää nuorelle tie työelämään tai koulutukseen ryhmä- ja uravalmennuksen avulla.

 

Vamoksessa käytiin läpi työnhaku- ja työvalmiustaitoja, vierailtiin työpaikoilla, tutustuttiin opiskelupaikkoihin, keskusteltiin sekä kokeiltiin erilaisia harrastuksia.

 

”Alun perin hain sinne, koska tunsin epävarmuutta omista työelämätaidoistani.”

 

 

Vapaa-aika tuntuu laimealta.

 

Vamoksesta hän pääsi uraohjaajansa avulla kolmen kuukauden työkokeilujaksoon pahvipakkauksia valmistavaan yritykseen. Pätkä repijänä alkoi joulukuussa 2014.

 

”Siellä oli monikulttuurinen työyhteisö. Oli ihanaa päästä puhumaan englantia, mitä rakastan.”

 

Työkokeilun jälkeen Juhalle solmittiin kolmen kuukauden määräaikainen työsopimus, mutta sitten yrityksessä alkoivat yhteistoimintaneuvottelut. Niiden takia määräaikaisuutta ei sitten voitukaan jatkaa.

 

”Pidin siitä paikasta ja siitä työstä. Soittelin sinne myöhemmin useasti, että olisiko mitään tarjolla, koska olisin mielelläni mennyt takaisin. Se oli kuitenkin heille kaoottista aikaa, joten he eivät voineet luvata mitään.”

 

”Ehkä eniten turhautti työhakemusten lähettäminen, kun etukäteen tiesi, että ne kuitenkin ammutaan alas. Jatkuva epäonnistuminen yrityksistä huolimatta tuntui mälsältä.”

 

Työn loppumisen jälkeen Juha vietti aikaa kotonaan tietokoneensa äärellä, päivitti ansioluettelonsa, perusti profiilin LinkedIn-verkkoyhteisöpalveluun ja lähetti keskimäärin kerran viikossa yhden työhakemuksen.

 

Taulukkolaskentaohjelman avulla hän piti kirjaa lähettämiensä hakemustensa tilanteesta: ”odotellaan yhteydenottoa”, ”haastatteluilmoitukset maaliskuun aikana”, ”odotellaan päätöstä valinnoista” ja niin edelleen. Kaikkiaan hakemuksia kertyi kymmeniä, kun taas työhaastatteluita korkeintaan puolenkymmentä.

 

”Kun työt loppuivat, olin muutaman ensimmäisen kuukauden ajan iloinen vapaa-ajasta. Mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin työ – etenkin silloin kun kyse on hommista, jotka eivät välttämättä tunnu ihan siltä omalta jutulta.”

 

Juhan toistaiseksi pisin työttömyysjakso kesti vuoden, jonka jälkeen te-toimistosta otettiin yhteyttä ja tarjottiin apua työn etsimiseen.

 

”Kun on liian kauan kotona, pelkkä vapaa-aika alkaa tuntua laimealta. En stressannut missään vaiheessa työttömyyttä. Pärjäsin työttömyysavustuksilla ihan hyvin, koska asuin silloin vielä vanhempieni luona. Ehkä eniten turhautti työhakemusten lähettäminen, kun etukäteen tiesi, että ne kuitenkin ammutaan alas. Jatkuva epäonnistuminen yrityksistä huolimatta tuntui mälsältä.”

 

 

Pätkiä pätkien perään

 

Seuraavana vuonna hän pääsi uudestaan Vamokselle, ja huhtikuussa 2016 Juha allekirjoitti sopimuksen vuokratyötä välittävän firman kanssa. Se hänellä on edelleen voimassa.

 

”Hämmästyin, sillä yleensä ennen työsopimuksen solmimista haetaan työtä ja haastatellaan hakijaa. Allekirjoittamisesta kului vielä kuukausi ennen kuin aloitin uudessa työpaikassani. En silloin voinut tietää, että tulen olemaan yhtäjaksoisesti näin pitkään töissä. Aluksi luvattiin työtä neljäksi kuukaudeksi, mutta tästä tulikin pisin työputkeni – ihan tajunnanräjäyttävää.”

 

Juhan nykyinen työ logistiikka- ja kuljetusalan yrityksessä on sekin on koostunut pätkistä: Ensimmäistä määräaikaisuutta jatkettiin kolmella kuukaudella, vaikka pääluottamusmies oli jo parin ensimmäisen viikon jälkeen todennut, että työn jatkuminen olisi epätodennäköistä firman suunnitelmien takia. Viime vuoden marraskuussa määräaikaisuus vaihtui nollatuntityösopimukseen, jota on edelleen jatkettu yrityksen toimipisteen muuton viivästymisen takia.

 

Juhan työnkuva on myöskin vaihtunut useasti. Rullakoita hän on kärrännyt nyt jo yli vuoden.

 

”Firmassa aikaisemmin tekemiini töihin verrattuna se on aika yksinäistä duunia, mutta olen yrittänyt kehittää erilaisia tapoja nostaa omaa mielialaani ja jaksamistani. Olen esimerkiksi hankkinut laskurin, jota klikkaan aina kun siirrän rullakkonipun paikoilleen. Pitää vain asennoitua oikein, että saa homman toimimaan paremmin.”

 

 

Ei elämäntyö

 

Enimmäkseen muutaman kuukauden mittaisia sekä palkattomia että palkallisia pätkätöitä tehneenä Juha korostaa sitä, että yksin töiden hakeminen on hyvin vaikeaa.

 

”Kun seuraavan kerran joudun hakemaan työtä, yritän saada siihen apua, löytää jonkun tahon tai palvelun selkäni taakse.”

 

Juha myöntää, että työnhakua vaikeuttaa se, ettei hän vielä tiedä, mitä oikeastaan haluaisi tehdä.

 

”Olen kiinnostunut pelialasta ja tietokonetöistä – viime kesänä olin tohkeissani erilaisista peli-ideoista ja yritin itsekseni opiskella ohjelmointia ja pelimoottorin käyttöä netin opetusvideoiden avulla, mutta ei siitä lopulta tullut mitään. Tarvitsisin perinteistä kouluympäristöä, että saisin oikeasti opiskeltua alaa.”

 

Nykyisen työn loppumisen jälkeen Juha aikookin mennä ohjelmointipajalle oppimaan pelien tekemistä, mutta tarkat suunnitelmat ovat vielä avoinna.

 

”Odotan ensin, että työt loppuvat, jonka jälkeen olisi aikaa. Olen kiitollinen siitä, että olen pysynyt näinkin kauan yhtäjaksoisesti työmarkkinoilla, mutta toivon jo, että pääsisin katselemaan muita vaihtoehtoja. Tiedän, ettei tämä ole elämäntyöni.”

 

Vamos Urapalvelut auttaa nuoria ja nuoria aikuisia takaisin ihmisten, töiden ja opintojen pariin. Yhdessä nuoren kanssa rakennetaan yksilöllisen urapolku työelämään tai opiskelemaan. Toimintaa tuetaan tänä vuonna 170 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoista.

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/kavellen-kohti-jalkapallounelmia/32013236 Kävellen kohti jalkapallounelmia http://inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 10 May 2018 09:40:42 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kävelyjalkapallon keskeisiä sääntöjä ovat: ei juoksuaskelia, paitsioita, liukutaklauksia tai pääpalloja. Harrastuksen aloittaakseen ei tarvitse osata muuta kuin kävellä. Riku Turpeiselle se on mahdollistanut paluun lapsuuden rakkaan harrastuksen pariin ja jälleen yhden haaveen täyttymisen.

 

Riku Turpeinen, 42, kertoo elävänsä unelmaansa.

 

Turpeinen on juuri julkaissut Spanish Vibe -singlen, hän antaa parhaillaan haastattelua ja on mahdollisesti nouseva kävelyjalkapallolupaus.

 

Lapsena Turpeinen soitti ystävänsä kanssa leikkibändi Stopissa keikkoja olohuoneessa. Stereoista raikasivat nauhalta yleisön kannustushuudot. Muusikon uran ohella Turpeinen haaveili jalkapallotähteydestä ja maailmankuuluisuudesta, lehtihaastatteluista ja tähtisumusta.

 

Malmin palloilulahallissa kävelyjalkapallokentällä on miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, päihde- ja mielenterveyskuntoutujia sekä ohjaajia. Moni pelaa ensimmäistä kertaa ja osa kentän väestä on toisilleen tuiki tuntematonta.

 

Tänään hän on lähempänä tuota elämää kuin koskaan. Vaikka Turpeisella on monta rautaa tulessa, hän haluaa pitää huolen siitä, ettei vauhti kiihdy liikaa.

 

”Olen löytänyt omat väyläni tehdä asioita. Taustastani tiedän, että voin sairastua uudelleen.”

 

Kävelyjalkapallokentällä hän rajoittaa vauhtia konkreettisesti, sillä juokseminen on lajissa kielletty.

 

 

Rajatonta jalkapalloa

 

Malmin palloiluhallissa kaikuvat naurahdukset ja suhina, kun ihmiset kipittävät pallon perässä yrittäen hillitä itseään ottamasta juoksuaskelia. Kannustushuudot eivät tule nauhalta, vaan pelin lomassa.

 

Kentällä on miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, päihde- ja mielenterveyskuntoutujia sekä ohjaajia. Moni pelaa ensimmäistä kertaa ja osa kentän väestä on toisilleen tuiki tuntematonta. Tästä huolimatta tunnelma huokuu lämpöä ja joukkuehenkeä. Jokaisen maalin jälkeen kaikki pelaajat antavat aplodit.

 

Kentällä on myös Riku Turpeinen niin kenttäpelaajana kuin maalivahtinakin.

 

”Maaleja syntyy”, hän toteaa itsevarmana.

 

Mutta entä jos maaleja ei synnykään?

 

Turpeinen hymyilee.

 

”Ei se mitään.”

 

Riku Turpeiselle kävelyjalkapallo on mahdollistanut paluun lapsuuden rakkaan harrastuksen pariin ja jälleen yhden haaveen täyttymisen.

 

Matala kynnys ja hyvä yhteishenki ovat kävelyjalkapallossa keskeisessä roolissa.

 

”Tätä voi alkaa pelata kuka vain ja heti. Ei tarvitse osata mitään. Lajiin ei ole kynnystä. Peliin pääsee hämmentävän helposti mukaan”, valmennuspäällikkö Niko Rajala listaa.

 

Kävelyjalkapallo on kuin perinteinen jalkapallo, paitsi ettei siinä tosiaan juosta. Paitsiot, pääpallot tai kova kontakti eivät myöskään kuulu lajiin. Se tekee maailman suosituimmasta lajista mahdollisen lähes kaikille, jotka pystyvät kävelemään.

 

Muutamia aktiivisia joukkueita Suomesta jo löytyy. Esimerkiksi Pohjanmaan sosiaalipsykiatrisella yhdistyksellä Vaasassa sekä Itäuudenmaan sosiaalipsykiatrisella yhdistyksellä Porvoossa on omat joukkueensa.

 

Helsingissä aloitellaan pysyvämpää toimintaa palloilun ympärille. Kukunori ry:n Kävelyfutis-hankkeessa järjestetään kaikille avointa pelivuoroa viikoittain. Vuoden alussa alkunsa saanut hanke haluaa myös saattaa yhteen urheiluseuroja ja sosiaali- ja terveysalan järjestöjä. Taustalla vaikuttava Kukunori ry on sote-alan järjestö, jonka tarkoituksena on edistää mielenterveyskuntoutujien kulttuuritoimintaa.

 

”Kun asioita tehdään yhdessä, niin se muuttaa tilannetta positiivisemmaksi. Kiusaaja voi huomata, että toi on hyvä tyyppi, joka osaa hienoja kikkoja”.

 

Vaikka kolmevuotisen Kävelyfutis-hankkeen keskiössä ovat päihde- ja mielenterveyskuntoutujat, hankkeen työntekijät painottavat, että tarkoituksena on jalkauttaa Suomeen kävelyjalkapalloa kaikille yhteiskunnan tasoille. Esimerkiksi Iso-Britanniassa laji on suosittu vanhempien harrastajien keskuudessa.

 

”Parhaimmillaan tämä voi antaa kymmeniä vuosia lisää aikaa harrastaa jalkapalloa”, Rajala summaa.

 

Kaikkiaan laji siis mahdollistaa ajatuksen joukkueesta, jonka riveistä löytyy kaikenlaisia pelaajia; eläkeläisiä, lapsia, työikäisiä, kuntoutujia – ja vaikka Riku Turpeinen sekä Zlatan Ibrahimovic.

 

Kävelyfutis-hanke tekee tiivistä yhteistyötä Suomen Palloliiton kanssa, jotta kävelyjalkapallo lajina löytäisi arvostusta.

 

”Toivon, että lajilla voisi olla hyvin suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia pienillä kustannuksilla”, miettii hankepäällikkö Rauni Koikkalainen.

 

Tällaisista yhteiskunnallisista vaikutuksista Koikkalaisella on antaa mainio esimerkki. Pohjanmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen kävelyjalkapallojoukkue on saanut tukea toiminnalleen Vaasan Palloseurasta. Puhetta on ollut, että kävelyjalkapallojoukkueen pelaajilla olisi mahdollisuus hankkia kausikortti edullisesti.

 

”Lajin myötä kuntoutujat voivat saada uutta sisältöä elämäänsä ja mahdollisuuden lähteä mukaan uuteen toimintaan. Liikunta ja fyysinen kunto ovat tärkeä osa hyvinvointia ja myös psyykkistä kuntoutusta. Pelaajat saavat joukkuekavereita, ja näin poistuu yksinäisyyttä”, hankepäällikkö jatkaa.

 

Joukkuehenki puhuttelee myös Riku Turpeista.

 

Hän kertoo, ettei olisi koskaan toipunut sairastumisestaan ilman omaa joukkuettaan: tyttöystäväänsä, ystäviään ja lähipiiriään.

 

 

Kentällä kiusaamista vastaan

 

Vuonna 1998 sairaalan sängyllä makasi 22-vuotias Riku Turpeinen.

 

Takana oli muutaman vuoden ajalta masennusta ja maanisuutta, ja lopulta mieli ei enää kestänyt. Pitkät työvuorot karaoke-isäntänä ja dj:nä olivat polttaneet nuoren miehen loppuun. Taustalla painoivat muistot vuosia kestäneestä kiusaamisesta koulussa ja armeijassa.

 

Ensimmäinen sairaalajakso kesti useita kuukausia. Tulevien vuosien aikana niitä seurasi lukuisia lisää. Synkimmissäkin hetkissä Turpeisen ympärillä oli kuitenkin rakkautta. Hän on seurustellut tyttöystävänsä kanssa vuodesta 1991. Vanhat ja uudet ystävät olivat tukena kuntoutumisessa.

 

Itäuudenmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen ylläpitämässä kävelyjalkapallojoukkueeessa FC Myrttiksessä pelaa viikoittain toistakymmentä kävelyjalkapalloilijaa. Kaikkien ei tarvitse olla kentällä: joukkueesta löytyy muun muassa pelaaja, jonka tehtävä on varmistaa, että treeneissä on aina paikalla pallo ja ensiapulaukku.

 

Viime vuosia onkin värittänyt ennemmin kuntoutuminen kuin sairastuminen. Vuosikymmeneen hän ei ole myöskään joutunut sairaalaan. Opinnotkin hän on saanut loppuun, ja on valmistunut merkonomiksi.

 

”Hienosti olen pärjännyt.”

 

Parhaillaan Turpeinen työskentelee kykyjenetsijänä levymerkki Mental Beauty Recordsilla, joka on osa Kukunori ry:n toimintaa. Levymerkin toimistotilat ovat Kävelyfutis-toiminnan tilojen vieressä, ja niin Turpeinenkin löysi lajin.

 

Vuosia kiusattuna eläneenä hän miettii kävelyjalkapallon mahdollisuuksia kiusaamista laukaisevana tekijänä.

 

”Kun asioita tehdään yhdessä, niin se muuttaa tilannetta positiivisemmaksi. Kiusaaja voi huomata, että toi on hyvä tyyppi, joka osaa hienoja kikkoja”, hän miettii ja jatkaa:

 

”Kävelyfutiksessa ajatukset siirtyvät pois pahoista asioista.”

 

 

Leikkivä ihminen on terve

 

Porvoossa on jo yli vuoden toiminut Itäuudenmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen ylläpitämä kävelyjalkapallojoukkue FC Myrttis. Joukkue kasaa yhteen viikoittain toistakymmentä kävelyjalkapalloilijaa, jotka tulevat yhdistyksen piiristä.

 

FC Myrttiksessä painotetaan, että joukkueessa on tilaa ja tilausta myös muille kuin kenttäpelaajille. Joukkueesta löytyy esimerkiksi pelaaja, jonka tehtävä on varmistaa, että treeneissä on aina paikalla pallo ja ensiapulaukku.

 

Pelaajilla voi olla myös muita tehtäviä kuin pelkkä kenttäpelaaminen. Esimerkiksi 57-vuotias joukkuejohtaja Jukka Seppälä pitää huolta joukkuehengestä.

 

”Hoidan pelipaitoja”, Seppälä kertoo muista vastuistaan.

 

FC Myrttiksen pelaajien joukko on kirjava. Pelaajissa on mielenterveyskuntoutujia ja palveluohjaajia ja ikähaitari venyy 23 vuodesta 60 vuoteen asti, mutta sitä kukaan ei pidä merkityksellisenä.

 

”Kävelyfutiksessa ajatukset siirtyvät pois pahoista asioista”, Riku Turpeinen sanoo.

 

”Kyllä leikkivä ihminen on terve, ja kävelyfutis on hauskaa leikkiä”, summaa joukkueen kapteeni Tomas Wickholm, 43.

 

Hän pitää tärkeänä sitä, ettei lajissa riuhdota. Vaikka lajista saa pelin jännityksen ja jopa vauhdikkaita tilanteita, silti esimerkiksi nilkoille ei tule kohtuutonta rasitusta.

 

Riku Turpeinen nauttii niin ikään lajin hillitystä fyysisyydestä. Hänellä on taustaa monista lajeista, kuten sählystä, tenniksestä ja street dancesta.

 

Kävelyjalkapallossa hän opettelee itsensä hillitsemistä, kun juoksuun ei saakaan pinkaista. Joskus palloja ei saa kiinni ripeästikään kävellen.

 

Silloin on vain katsottava, kuinka pallo vierii tavoittamattomana rajan yli.

 

 

Erilaisen osaamisen asialla

 

Ja kyllähän kävellessäkin tulee hiki.

 

“Pallonhallinta on erilaista kävellessä kuin juostessa”, Turpeinen miettii.

 

Seuraavaksi hän haluaisi uudelta harrastukseltaan pysyvää joukkuetta ja turnausten jännitystä.

 

Turpeinen toivoo, että samoihin joukkueisiin kuntoutujien kanssa uskaltautuisi myös niin sanotusti “tavallisia ihmisiä”. Hän haluaisi voittaa heidät mielenterveyskuntoutujien puolelle.

 

”Haluan näyttää, että olen kuntoutuja ja erilainen, mutta voin silti tehdä paljon asioita.”

 

”Haluan poistaa ennakkoluuloja. Usein huomaan, että ihmiset sanovat pahasti, että ’hitto kun tuo on tuollainen’ tai välttelevät katsomalla muualle tai menemällä pois”, hän kuvailee.

 

“Heille haluan näyttää, että olen kuntoutuja ja erilainen, mutta voin silti tehdä paljon asioita.”

 

Paljon hän tekeekin.

 

Vaikka viihdemaailma oli nujertaa hänet nuoruusvuosien aikana, on hän nyt rakentanut uransa musiikin ympärille itselleen toimivalla tavalla.

 

”Asioiden tekeminen on vaatinut uskallusta, sillä minun on tunnettava rajani, etten sairastu uudelleen. Haaveeni ovat toteutuneet”, hän hymyilee.

 

Omien rajojen löytäminen ei ole ollut Turpeiselle itsensä rajoittamista.

 

Kävelyjalkapallokentälle Turpeinen houkuttelee ihmisiä musiikkinsa voimin. Kirjoittamassaan kävelyjalkapallokappaleessa hän laulaa:

 

”Täytyy kävellä nyt vain / ei saa tässä pelissä juosta / Pelin jälkeen / voidaan pitää ruokista.”

 

Kukunori ry sai tänä vuonna 252 000 euroa Veikkauksen pelien tuotoista mielenterveys- ja päihdetoipujien matalan kynnyksen liikunnan edistämiseen. Kävelyfutisprojekti on kolmivuotinen (2018-2020).

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/somettaja-mansikkka-kesa-ei-ole-suoritus/31736610 Somettaja Mansikkka: Kesä ei ole suoritus http://inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 04 May 2018 10:32:28 +0300 Inhimillisiä Uutisia Kesä on monelle vuoden kohokohta, uuden alku, johon ladataan suuria odotuksia. Ei kannattaisi, toteaa Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja Maiju Voutilainen eli somettaja Mansikkka. Tällä videolla hän kertoo, kuinka tuleva kesä voi olla täynnä romantisoituja kuvitelmia, jotka muuttuvat paineiksi. Uusi alku ei saa tarkoittaa stressiä. Kesä ei ole suoritus – se on vain vuodenaika.

 

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/haluan-maarata-itse-omista-asioistani/31599466 ”Haluan määrätä itse omista asioistani” http://inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 30 Apr 2018 16:03:12 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Vammaiselle itsenäistyminen ei ole itsestäänselvyys. Helena Arviolla on cp-vamma, ja hän tarvitsee liikkeelle päästäkseen avustajia. Silti Helena asuu omassa opiskelijakämpässä ja rakastaa matkustamista. Hän haluaa päättää itse siitä, mitä syö ja kuinka myöhään valvoo.

 

Tietokone odottaa pöydällä, kahden metrin päässä sängystä. Sen ääreen Helena Arvio istuu mielellään heti aamusta tarkistamaan Twitterin ja Facebookin, mutta sängystä nouseminen ja pöydän ääreen siirtyminen eivät onnistu ilman apua.

 

Helenalla on ollut syntymästä asti vaikea cp-vamma eli aivovaurio, joka vaikeuttaa liikkumista ja liikkeiden hallintaa. Hän liikkuu kodissaan ja sen ulkopuolella sähköpyörätuolilla.

 

Helenan kodissa ovet ovat leveät ja ne aukeavat katkaisijaa painamalla, mutta muuten koti Helsingin Lauttasaaressa on kuin mikä tahansa opiskelijakämppä.

 

Makuuhuoneessa on sänky, telkkari ja tietokonepöytä. Yhdistetyssä keittiö-olohuoneessa seisoo joulunpunainen kaappirivistö. Pöydällä on värikäs kangasliina ja jääkaapin päällä valokuvia läheisistä. Mikä tärkeintä: kaikkialla kodissa pääsee liikkumaan ja kääntymään pyörätuolilla.

 

Helena matkustelee paljon, käy matkamessuilla ja pitää Mahoton reissaaja -nimistä matkablogia. Esteetön matkustaminen ja vammaisten yhdenvertaisuus kiinnostavat häntä.

 

Samassa jykevässä kerrostalossa on yhteensä 21 Vamlasin eli Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön opiskelija-asuntoa. Kaikissa asunnoissa asuu opiskelija, jolla on vammaispalvelulain mukainen oikeus palveluasumiseen. Lisäksi talossa on Hoasin opiskelija-asuntoja vammattomille opiskelijoille.

 

Vammaisia asukkaita avustaa ympärivuorokautinen henkilökunta. Lauttasaaressa korostetaan asukkaan itsenäisyyttä ja jokaisen kanssa tehdään yksilöllinen palvelusuunnitelma.

 

Helena Arvio on 35-vuotias, ja hänelle on ehtinyt kertyä vammaisen itsenäistymisen tukemisesta myös toisenlaisia kokemuksia.

 

 

Kohti itsenäistä asumista

 

Kello on puoli kahdeksan aamulla, ja Helena istuu syömässä aamupalavoileipää keittiönpöytänsä ääressä. Leivän hänelle on tehnyt talon ohjaaja sen jälkeen, kun hän on auttanut Helenan sängystä sekä pesemään hampaat ja pukeutumaan.

 

Ohjaaja tulee paikalle, kun Helena painaa rannekkeen nappia. Joskus joutuu odottamaan, joskus ohjaaja pääsee saman tien. Keskimäärin Helena painaa nappia seitsemän–yhdeksän kertaa vuorokauden aikana.

 

”Parasta omassa kodissa oli ja on edelleen oma rauha ja vuorokausirytmi.”

 

Vaikka vammaisella nuorella on yhtä kova hinku itsenäistyä kuin kenellä tahansa nuorella, se ei ole aina ihan mutkatonta. Tukihakemukset, esteettömän asunnon tai asumisyksikön löytäminen ja avustajaringin kokoaminen vaativat sekä aikaa että sinnikkyyttä.

 

Helena alkoi puhua itsenäistymisestään vanhemmilleen 18-vuotiaana. Vanhemmat suhtautuivat toiveeseen kannustavasti.

 

”Mitä nyt vähän jännittivät, että olenko sitten liikaa yksin kun ei ole sisaruksia ympärillä”, Helena muistelee.

 

Kotikulmilta Lammilta käytiin katselemassa sopivia asuntoja – ja lopulta sieltä löytyikin kiva rivitalokoti. Lammin sosiaalitoimi vastusti Helenan muuttamista omaan kotiin ja ehdotti sen sijaan paikkaa muistisairaiden yksiköstä. Vanhemmat kävivät katsomassa paikkaa ja totesivat, ettei kenenkään nuoren paikka ole muistisairaiden vanhusten keskellä.

 

Helena ei pysty valmistamaan itse kaikkea ruokaansa, mutta hänelle ei silti ole ihan sama, mitä hän syö. Henkilökohtainen avustaja Mare kattaa pöytään sitä, mitä Helenan tekee mieli.

 

Helena oli 21-vuotias, kun hän pääsi muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiinsa, siihen kivaan rivitaloasuntoon. ”Parasta omassa kodissa oli ja on edelleen oma rauha ja vuorokausirytmi.”

 

Helena kotiutui nopeasti rivitaloasuntoon, mutta vanhemmat joutuivat hänen mielestään auttamaan liikaa, vaikka käytössä oli avustajarinki. Vanhempia tarvittiin, kun kotihoitaja sairastui eikä päässyt auttamaan Helenaa illalla sänkyyn. Sijaisia ei aina löytynyt. Lisäksi Lammi alkoi tuntua tylsältä ja liian pieneltä paikalta nuorelle. Palvelut olivat kaukana eikä kotikulmilla tapahtunut mitään kiinnostavaa.

 

Lammin jälkeen Helena asui kaksi vuotta Hämeenlinnan Validia-talossa, mutta oman kodin jälkeen hänellä oli vaikeuksia sopeutua laitosmaiseen ympäristöön. Apua sai liian hitaasti eikä Helena saanut päättää omista asioistaan.

 

 

Omia haluja ja päätöksiä

 

Helena on asunut Lauttasaaressa neljä ja puoli vuotta. Hän opiskelee yhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, haaveilee matkailualasta ja kirjoittaa matkailuaiheista Mahoton reissaaja -blogia.

 

Oman blogin lisäksi Helena käy lukemassa muita matkablogeja, ylläpitää suosikki-tv-sarjansa Metsoloiden Facebook-sivuja ja seuraa somekeskusteluja. Hän on mukana muun muassa esteetön matkailu -ryhmässä.

 

”Somessa on parasta se, että keskusteluun voi osallistua vaikkei pääsisi helposti liikkumaan kotoa.”

 

Tietokone on tärkeä, ja sitä Helena pystyy käyttämään itsenäisesti. Jos hän haluaa tallentaa jotain muistitikulle, sen asettamisessa paikoilleen hän tarvitsee apua. Apuna toimii yleensä henkilökohtainen avustaja, joka on viimeiset puolitoista vuotta ollut Mare Jurkatam.

 

Palaverissa CP-liiton toiminnanjohtaja Marju Silanderin kanssa. Helena opiskelee yhteisöpedagogiksi ja suorittaa kolmen kuukauden harjoitteluaan CP-liitossa.

 

Tänä aamuna Mare on tullut Helenan luokse tuttuun tapaan silloin, kun Helena on syömässä aamupalaa. Henkilökohtainen avustaja auttaa ruuanlaitossa, vessakäynneissä ja muissa arkisissa jutuissa. Jos Helenalle tulee vieras naapurista, kaksikko käy yhdessä kaupassa ja Mare asettelee tarjottavat kauniisti pöytään. Helena saa otettua jääkaapista jogurtin iltapalaksi, mutta jauhelihan paistamisessa ja muussa ruuanlaitossa hän tarvitsee apua.

 

Tärkeintä Helenalle on, että hän saa itse päättää ostoksistaan ja syömisistään.

 

”On iso juttu, että saan päättää mitä syön, vaikken pystykään tekemään ruokaani kokonaan itse. Jos haluan lempiherkkuani rieskaa tai sipsejä ja karkkia, voin osaa ne, eikä kukaan voi sanoa siihen mitään.”

 

Helenan lapsuudenystävä asuu vastapäisessä asunnossa. Toinen ystävä tulee välillä yökylään, jolloin hänelle levitetään vuodesohva. Silloin Helena haluaa toisinaan olla kahdestaan ystävänsä kanssa ja sanoo avustajalleen, että tämä voi lähteä kotiin. Kaverilla voi olla jotain, josta hän haluaa puhua kahdestaan.

 

”Kuinka moni kävelevä ihminen suostuisi siihen, ettei pääse suihkuun silloin kun haluaa?”

 

Välillä Helena kaipaa sellaista aikaa, ettei hänellä ole ketään ympärillään.

 

”Avustajan on oltava lähellä, mutta annettava kuitenkin tilaa. Kun on lähellä toista, sitä saattaa välillä väsyä. Vähän niin kuin parisuhteessa.”

 

Helena kiittelee talon henkilökuntaa siitä, etteivät he utele liikaa mutta ovat kuitenkin kiinnostuneita asukkaista.

 

”Tunnen olevani muutakin kuin fyysistä apua tarvitseva ihminen. Monessa paikassa käydään vain tekemässä pakollinen juttu, esimerkiksi suihkuttaminen, eikä muuta. Täällä tunnen saavani apua kokonaisvaltaisesti.”

 

Tosin suihkuun Helena ei pääse aina silloin, kun haluaisi, ja se ärsyttää.

 

”Kuinka moni kävelevä ihminen suostuisi siihen, ettei pääse suihkuun silloin kun haluaa?”

 

 

”En halua vain nököttää kotona”

 

Huivi kaulan ympärille ja pyörätuolin jalkaremmi kiinni. Mare auttaa vielä ripeästi takin Helenan päälle, jotta hän ehtii ulkona odottavaan taksiin. Taksi vie Helenan ja avustajan CP-liittoon Malmille, missä Helena työskentelee kolmen kuukauden ajan harjoittelussa.

 

Helena tekee opinnäytetyötä CP-liiton lukijamatkasta ja hoitaa harjoittelussaan liiton juoksevia asioita, esimerkiksi päivittää liiton rekistereitä. Hänellä on liitossa oma huone ja tietokone. Mare kulkee mukana, auttaa vessakäynneissä ja lähtee mukaan lounaalle Malmin poliisitaloon.

 

Puolen tunnin taksimatkan aikana Helena puhuu mielellään matkoistaan: miten yhdellä reissulla pyörätuoli hajosi ja toisella esteettömäksi luvattu paikka olikin jotain aivan muuta.

 

”Uusi pyörätuoli löytyi kyllä, mutta palvelussa olisi ollut toivomisen varaa”, Helena muistelee.

 

Matkailuvirkailijan työ on Helenan unelma-ammatti ja matkustaminen hänen intohimonsa. Viimeisen vuoden aikana hän on käynyt muun muassa Teneriffalla, Kööpenhaminassa, Ylläksellä, risteilyllä ja kulttuurimatkoilla kotimaassa. Matkoillaan Helenalla on mukana avustaja, joka on reissannut hänen kanssaan jo vuosia.

 

”Olen sillä tavalla onnekas, että on avustaja, jonka kanssa pääsen liikkeelle ja reissuun. Silti toivoisin, että avustajatunneista voisi sopia joustavammin.”

 

Kodin edessä Lauttasaaressa on puisto ja merikin lähellä. Keväällä Helena ja muut asukkaat käyvät yhdessä ohjaajien kanssa rantakahvilassa jäätelöllä.

 

Helenan täytyy anoa tunteja esimerkiksi viikonloppureissuille ja tietää etukäteen, mihin aikaan hän palaa sunnuntaina kotiin. Lisäksi kaikkien asukkaiden toivotaan kertovan kesälomasuunnitelmansa etukäteen. Helena sanoo olevansa spontaani tyyppi, joka haluaisi joskus lähteä hetken mielijohteesta reissuun.

 

”Aina ei jaksaisi perustella omia tekemisiään niin tarkkaan. Siitä tulee olo, etten ole ihan yhdenvertainen muiden ihmisten kanssa. Systeemi on liian byrokraattinen. Vammaisille pitäisi olla tarjolla tarpeeksi palveluja, jotta he pääsevät liikkumaan eivätkä jää kotiin masentumaan. Itse en ainakaan halua vain nököttää kotona. Joudun edelleen välillä perumaan menojani, kun esimerkiksi harjoitteluavustaja sairastuu.”

 

Taksi kaartaa Malmilla Helenan harjoittelupaikan ovelle. Tännekin Helena pääsee ainoastaan invataksin kyydissä ja avustajan kanssa, joten palvelut ovat liikkumisen kannalta välttämättömiä. Helena ohjaa pyörätuolinsa tottuneesti hissiin ja omaan huoneeseensa, missä hän avaa tietokoneen ja tarkistaa päivän tehtävälistan.

 

 

Tulevaisuus omassa kodissa

 

Oma koti, opinnot, harrastukset ja ystävät. Helenan tärkeät asiat ovat samoja kuin vammattomilla nuorilla aikuisilla, mutta niiden saaminen elämään vaatii yhteiskunnan ja ympärillä olevien ihmisten tukea.

 

Omiin vanhempiin tukeutuminen ei ole tuntunut Helenasta luontevalta sen jälkeen, kun hän on muuttanut pois kotoa.

 

”Yksikään vammaisista kavereistani ei haluaisi muuttaa takaisin kotiin, kun on kerran päässyt kokeilemaan itsenäistä elämää. Vanhemmilla on kiva käydä, mutta joka kerta tuntuu hyvältä päästä omaan kotiin”, Helena sanoo.

 

Helenan vanhemmat asuvat Hämeenlinnassa, ja Helena pitää heihin yhteyttä puhelimitse. Vanhemmat toki auttavat välillä tukihakemuksissa ja muissa paperihommissa, mutta eivät ole mukana päivittäisessä arjessa.

 

Vastapäätä Helenaa asuu hänen lapsuudenystävänsä Mervi, jonka kanssa kyläillään usein. Vanhan kaverin kanssa kyläily on mutkatonta ja helppoa.

 

Helena haluaa pitää kiinni itselleen tärkeistä asioista, esimerkiksi katsoa illalla leffaa niin myöhään kuin huvittaa. Lauttasaaren kämpässä se on mahdollista. Tosin iltasiiderin hän jättää usein juomatta siksi, ettei tulisi ylimääräisiä vessakäyntejä yöllä.

 

Kun opinnot ovat ohi, Helena haluaisi asua joko omassa esteettömässä asunnossa avustajaringin avulla tai pienessä asumisyksikössä, jossa olisi enintään kymmenen asukasta. Siellä olisi mahdollisuus päästä suihkuun silloin, kun haluaa.

 

Ensin Helenan täytyy kuitenkin saada harjoittelu ja opinnot suoritettua. Kun opinnot loppuu, opiskelija-asunnosta on luovuttava, mutta sen aika ei ole vielä.

 

Taksi tuo Helenan töiden jälkeen takaisin kotiin Lauttasaareen. Ohjelmassa ei ole enää sen kummempia suunnitelmia. Tavallista arkea: ruuanlaittoa, sosiaalista mediaa, ehkä vastapäätä asuvan kaverin kanssa kyläilyä. Tänä iltana Helena voi tehdä, mitä häntä huvittaa.

 

Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö Vamlasin toimintaa tuetaan tänä vuonna 355 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoilla. Lue lisää tukisäätiön toiminnasta vamlas.fi

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/liikkuminen-on-mielentila/31024078 Voltin jälkeen http://inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 30 Apr 2018 08:11:18 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 



Kun himoliikkuja ja telinevoimistelija Jari Mönkkönen neliraajahalvaantui kaksi vuotta sitten, hänen oli opeteltava elämään uudenlaista arkea. Uuden elämän aloittaminen vaati ennen kaikkea henkistä liikkeellelähtöä.

 



”Lapsena pitää saada leikkiä, ja leikin varjolla lapsi innostuu liikunnasta. Parhaimmillaan siihen jää koukkuun ja saa elinikäisen halun liikkua.”

 

Yli 20 vuotta valmentajana toiminut entinen MM-tason telinevoimistelija Jari Mönkkönen saa terveen elämän kaavan kuulostamaan yksinkertaiselta. Hän on kehittänyt vaimonsa Sannan kanssa Game of Skills -nimisen harjoittelukonseptin, joka pohjautuu tähän ideologiaan. Toistaiseksi sitä käytetään lähinnä muiden lajien oheisharjoitteluun kehittämään fyysisiä ja motorisia ominaisuuksia, mutta Jarin mukaan se sopii kelle tahansa. Niillekin, jotka eivät ole aktiivisia urheilun harrastajia.

 

”Mielestäni kehon hallinta, kuten tasapaino, liikkuvuus ja vartaloa tukevien lihasten voima, on elämänlaadun kannalta välttämätön asia. Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa liukkaalla kävely vanhemmalla iällä, se saattaa pelastaa jopa murtumilta”, Jari sanoo.

 

 

Nimensä mukaisesti Game of Skills perustuu taidoilla pelaamiseen. Aviomiehensä lailla MM-tasolla voimistellut Sanna sanoo, ettei taitojen oppiminen ole itseisarvo. Se on vain tapa motivoida: uuden tempun oppiminen innostaa. Jari jatkaa, ettei kyseessä ole millään tavalla kilpailulaji.

 

”Jos voimisteluseuraan viedään pikkunassikka, valmentajat alkavat heti katsoa, että siitä tehdään kilpailija. Meillä se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on parantaa itse kunkin ihmisen ominaisuuksia.”

 

Vaikka lahjakkuuden johonkin lajiin tunnistaa, lapsen intoa ei saa Jarin mielestä tappaa liian kovalla ja yksipuolisella harjoittelulla liian aikaisin. Vanhempien ja ympärillä olevien ihmisten tehtävä on kehua ja kannustaa, jotta lapsi löytää itse motivaationsa.

 

”Usein ne, jotka huipulla pärjäävät, eivät ole kaikkein lahjakkaimpia vaan niitä, jotka jaksavat treenata. Silloin on mahdollisuus tehdä maailmanmestareita.”


 

 


Leikin loppu

 

Jari Mönkkösen oma tie huippu-urheilijaksi lähti niin ikään leikistä. Jyväskylässä vuonna 1974 syntynyt rämäpäinen pikkupoika kohelsi pitkin Kortepohjan lähiötä. Ala-asteikäisenä reviiri laajeni monitoimitalolle asti, ja välillä Jari pääsi kaverinsa kanssa livahtamaan vahtimestarin katseiden ohi volttimonttuun.

 

Kerran Jari ponkaisi trampoliinilta monttuun taaksetuplan eli kaksoisvoltin taaksepäin. Samaan aikaan hallissa sattui olemaan telinevoimistelijoita valmentava Mika Holopainen. Hän näki Jarin hypyn ja kysyi poikaa treeneihin. Siitä alkoi 20 vuoden valmennussuhde ja systemaattinen harjoittelu, josta oli leikki kaukana. Uransa aikana Jari voitti telinevoimistelussa Pietarissa 1998 EM-hopeaa ja Glasgow’ssa 2001 ensimmäisenä suomalaisena maailmancupin osakilpailun sekä kaikkiaan 30 Suomen mestaruutta – enemmän kuin kukaan muu koskaan.

 

Vaimonsa Sannankin Jari tapasi telinevoimistelun ansiosta. He tutustuivat 15-vuotiaina telinevoimistelun maajoukkueen kisareissulla Tallinnassa ja alkoivat seurustella 18-vuotiaina. Molemmat edustivat Suomea telinevoimistelun MM-kisoissa Brisbanessa vuonna 1994. Naimisiin he menivät kesällä 2000. Lapsia heille on siunaantunut kolme: kaksi tytärtä ja yksi poika. Vuonna 2015 he perustivat yhdessä oman yrityksensä Volttimedian. Sen nimestä tuli pian kohtalokkaan ironinen.

 

 

Viimeinen tuplavoltti

 

Taaksetupla. Se sama taaksetupla, joka oli tehnyt Jarista telinevoimistelijan. Taaksetupla, jonka hän oli tehnyt tuhansia kertoja. Kymmenen vuotta kilpailu-uransa päättymisen jälkeen Jari työskenteli paloesimiehenä, mutta kävi edelleen treenaamassa. Heinäkuun 20. päivänä 2016 hän teki tutun tuplavoltin mutta tuli alas niskoilleen ja sai korkean neliraajahalvauksen. Olkapäistä alaspäin mikään ei liikkunut eikä tuntoa ollut. Lääkäri ei antanut parantumisennustetta.


 

Jari oli tehohoidossa 97 vuorokautta, kunnes hänet siirrettiin kuntoutuskeskukseen. Maaliskuun lopussa 2017 hän muutti palvelutaloon. Lopulta, yli 450 päivän jälkeen, Jari pääsi takaisin kotiin. Tosin koti ei ole enää sama: viisihenkinen perhe joutui muuttamaan omasta rintamamiestalostaan, koska Helsingin kaupungin taloon lupaamat lakisääteiset muutostyöt venyivät eikä Sanna jaksanut enää taistella byrokraatteja vastaan. Nyt he asuvat Itä-Pakilassa entisessä myymälätilassa, joka oli jo valmiiksi esteetön. Jari tarvitsee vuorokauden ympäri apua henkilökohtaiselta avustajalta.

 


Jari ja Sanna Mönkkönen tutustuivat 15-vuotiaina telinevoimistelun maajoukkueen kisareissulla Tallinnassa. 18-vuotiaina he alkoivat seurustella ja menivät naimisiin kesällä 2000.

 

Mönkköset ovat saaneet ystävältään Manuela Boscolta tauluja, joista yksi makaa vielä kirjahyllyä vasten. Jari pystyy ohjaamaan sähköpyörätuolia pään liikkeiden avulla, mutta nyt kurvi keittiön pöydän ääreen meinaa mennä pitkäksi. Sanna säntää suojelemaan taulua. Ennen Jari hallitsi kehonsa millintarkasti. Nykyisin hän liikkuu vain kömpelön koneen avulla.

 

”Siitä ei ole kuin pari päivää, kun Jari sanoi mulle, että Sanna, mä en kestä tätä liikkumattomuutta. Ne sanat oikein musersivat”, Sanna sanoo. ”Apua, mitä mä voin tehdä, muuta kuin kuunnella ja ahdistua?”

 

Kuntoutuminen onnettomuuden tai sairastumisen jälkeen ei merkitse vain sitä, että pyrkisi pääsemään fyysisesti liikkeelle. Henkinen liikkeellelähtö on yhtä tärkeää. Järkyttävä elämänmuutos käpertää mielen sisäänpäin: miksi juuri minä, mitä minulle nyt tapahtuu, mitä muut minusta miettivät. Vähitellen sekä omat että läheisten ajatukset täytyy saada avautumaan ja liikkumaan eteenpäin.

 

Sanna lohdutti itseään ajatuksella, että enää Jari ei ole fyysisesti sidottu laitoksen seinien sisään. Viikonloppuna he lähtisivät Joensuuhun itse järjestämäänsä FreeTrampoline-kiertueen osakilpailuun.

 

”Mä tiedän, että kun me ollaan siellä ja nähdään niiden pomppimisen ilo, se kyllä antaa ihan hirveästi. Sitten jos mietin, omien lasten liikunta ja ilo siitä antaa myös varmasti paljon. Vai mitä sanot?” Sanna kysyy.

 

Sekä Jari että Sanna edustivat Suomea telinevoimistelun MM-kisoissa Brisbanessa vuonna 1994. Nyt he ohjaavat yhdessä nuoria urheilijoita.

 

”Mä en ole pystynyt olemaan juurikaan fyysisesti läsnä kentän laidalla, kun en voi olla kylmässä ja moneen paikkaan on hankala päästä. Mutta mulle on tärkeintä, että lapset harrastavat”, Jari sanoo.

 

Mönkkösen perheen kolme lasta ovat kaikki innokkaita liikkumaan. Nuorimmainen, yhdeksänvuotias Miisa, pelaa käsipalloa. Rasmus, 11, harrastaa jalkapalloa ja esikoinen Moona, 15, tanssia. Sanna naurahtaa, miten yksi Jarin avustajista juuri päivitteli, ettei ole ikinä nähnyt yhtä aktiivista perhettä. Hän sanoo, että liikkumisen kipinä on lähtenyt kotoa. Sohvilla on saanut tehdä kuperkeikkoja ja katossa on killunut renkaat, joissa voi kieppua. Kun on kiukuttanut, äiti on vienyt metsään kävelemään.

 

”Liikuntaa voi aktivoida helpoilla asioilla niin, että se on kivaa eikä mikään rangaistus tai suorite vaan todella osa elämää. Siksi onkin niin absurdia, että Jari on tässä tilanteessa, kun meidän elämä on ollut tällaista. Toisaalta tätä sanomaa voi viedä eteenpäin, vaikka on pyörätuolissa.”

 

Jari kertoo oman esimerkkinsä lasten aktivoinnista leikin varjolla. He olivat ulkona kävelyllä ja edessä nousi mäki. Hän antoi Rasmukselle etumatkaa mäen puoliväliin asti ja lähti kirittämään poikaansa.


 

”Sanoin Rasselle, että jos saan sut kiinni, puren sua pyllystä. Voit uskoa, että kun tulin muristen sieltä perästä, se pisti juoksemaan aika kovaa”, Jari kertoo ja nauraa.


 

 

Liikuntaankin voi jäädä jumiin

 

Kun Jari lopetti kilpailemisen 32-vuotiaana, hänet oli leikattu urheiluvammojen takia 15 kertaa. Vaikka aktiiviura jäi taakse, vauhti ei hidastunut. Huippu-urheilijan kroppa vaati liikuntaa yksinkertaisesti pysyäkseen ehjänä, mutta myös pää käski jatkaa samaan malliin.

 

Jari myöntää, että hän oli koukussa. Hänen piti täyttää kilpaurheilusta jäänyt aukko rääkkäämällä itsensä fyysisesti piippuun. Jälkeenpäin ajateltuna se oli jo pakkomielle.

 

”Saatoin olla vuorokauden duunissa, johon kuului pakollista liikuntaa, ja sitten aamulla polkea työpaikalta Järvenpäästä melkein 40 kilsaa kotiin. Sen jälkeen piti mennä juoksemaan mäkivetoja ja tekemään vähän vatsoja päälle. Kotisalilla vielä vähän hauista. Mun oli vain pakko saada se pumppi lihaksiin ja niin väsynyt, rasittunut, maitohappoinen olo, että voin melkein pahoin.”

 


Tanskalais-ruotsalainen pihakoira Ronda tuntee isäntänsä sylin lämmön.

 

Nykyisin Jaria tekee pahaa katsella fitnessiin hurahtaneita himoliikkujia. Hänen mukaansa he työntävät itsensä samaan putkeen, jossa huippu-urheilijatkin elävät, mutta pelkän oman ulkonäön esittelemisen vuoksi.

 

”Instagram on täynnä itsensä esittelijöitä, joilla on yksi liike, jonka ne osaavat. Sitten tulee kaksi postausta vuorokaudessa, kun ne ovat siinä samassa asennossa.”

 

Fyysisesti liikkumattomaksi pakotettua Jaria huvittaa koko paradoksi: ne, joilla olisi mahdollisuus käyttää kehoaan liikkumiseen, tekevätkin liikunnasta tavan jämähtää paikalleen.

 

 

Matkalla eteenpäin

 

Jarin kasvoja kutittaa. Hän pyytää vaimoaan rapsuttamaan nenän alta. Hetken päästä Sanna lähtee liiketapaamiseen. Lapset ovat vielä koulussa, joten Jari jää avustajan kanssa kahden. Hänellä on aikaa miettiä yhteisen firman seuraavia siirtoja. Elokuussa he avaavat Konalaan oman salin ja alkavat toden teolla myydä oheisharjoitteluohjelmaansa. Sopimukset on jo tehty HJK:n ja Jokerien kanssa.

 

Parhaillaan on meneillään FreeTrampoline SM -kiertue, jonka alkukarsintoja käydään yhdeksässä kaupungissa. Finaali on toukokuun 19. päivänä Vantaalla. Tähän asti kotitrampoliinilla temppuilu on ollut villi takapihalaji, mutta Jarin tavoitteena on nostaa sen profiilia skeittauksen, snoukkauksen ja scoottauksen tasolle. Samalla hän haluaa jakaa nuorille tietoa turvallisesta trampoliinikulttuurista.

 

”Laji on niin harrastettu, ettei loukkaantumisia voi täysin estää, mutta haluan kitkeä pahimpia ylilyöntejä pois. Pikkujutuilla pystyy estämään erittäin vakavia loukkaantumisia. Jenkeissä trampoliinilla on kuollut kymmenen vuoden aikana 14 ihmistä. Pelkään, että on vain ajan kysymys, milloin Suomessa joku murtaa niskansa ja menehtyy.”


 

”Sittenhän sä monesti sanot, että antakaa high five. Joku pitää sua kädestä ja muut käyvät läpsäisemässä. Koskekaa vaan, ei se liikkumattomuus tartu. Eivät ne sen jälkeen tuijota yhtään. Sä olet saanut niiden kunnioituksen ja arvostuksen.”


 

Karsintojen alussa Jari kerää osallistujat ympärilleen. Toistakymmentä nuorta kuuntelee ringissä, kun hän puhuu hiljaisella äänellä ilman mikrofonia.

 

”Kerron, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Toivon, että se menisi sitä kautta perille. Olen siinä oma itseni enkä esitä mitään.”

 

Sanna on jo lähdössä kengät jalassa. Hän tulee vielä tarttumaan miestään kädestä.

 

”Sittenhän sä monesti sanot, että antakaa high five. Joku pitää sua kädestä ja muut käyvät läpsäisemässä. Koskekaa vaan, ei se liikkumattomuus tartu. Eivät ne sen jälkeen tuijota yhtään. Sä olet saanut niiden nuorten kunnioituksen ja arvostuksen.”


 

Mönkkösten perhe on saanut uuteen alkuunsa paljon apua mm. Kynnys ry:ltä, joka tekee töitä vammaisten henkilöiden yhdenvertaisten oikeuksien toteutumiseksi. Kynnys ry:n toimintaa tuetaan tänä vuonna yhteensä 765 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoilla.
 

]]>
http://inhimillisiauutisia.fi/kaikki-ei-ole-mustavalkoista/31598288 Kaikki ei ole mustavalkoista http://inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 30 Apr 2018 07:46:56 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Inhimillisten Uutisten toukokuun vieraileva päätoimittaja somettaja Maiju Voutilainen eli Mansikkka haluaa antaa äänen sellaisille ihmisille, jotka eivät muuten saa sitä kuuluviin.

 

Kuka oikein olet?

 

Olen Maiju Voutilainen, 21, Espoosta. Olen ammatiltani somettaja. Teen päätoimisesti videoita. Asustelen kissojen kanssa ja se on parasta ikinä. Videoillani kuvaan paljon omaa elämääni, jaan omia ajatuksiani ja otan kantaa. Se vaihtelee, mikä on itsellä ajankohtaista. Pidän somettamista päiväkirjamaisena tekemisenä.

 

 

Youtube-kanavallasi on yli 170 000 tilaajaa, ja Instagramissa sinulla on lähes 200 000 seuraajaa. Miten alunperin aloit tehdä videoita ja kertoa omasta elämästäsi?

 

Kaikki on lähtenyt tarpeesta kertoa ja jakaa asioita. Ja siitä, että tykkään esiintyä. Olen lapsesta asti kertonut tarinoita. Yläasteikäisenä pidin muutaman vuoden blogia, jossa esittelin päivän asuja ja esineitä. Kun Suomitube tuli suuremmaksi, kokeilin tehdä videopostauksia. Silloin isoimmilla tubettajilla oli 20 000 tilaajaa. Se tuntui luontevalta – ei superhelpolta mutta ei vaikealtakaan. Ala-asteiässä olin tehnyt videonauhurille omia ohjelmia.

 

”Vuosi sitten julkaisin videon kehonkuvasta. Video on nimeltään Vartalo. Valmistelin sitä vuoden. Kun päätin, että haluan tehdä videon, en silloin vielä ollut valmis tekemään sitä.”

 

Kerrot rehellisesti nuorten elämästä – kuten kehonkuvasta, seksistä ja mielenterveysongelmista. Mistä videosta olet kaikkein ylpein?

 

Vuosi sitten julkaisin videon kehonkuvasta. Video on nimeltään Vartalo. Valmistelin sitä vuoden. Kun päätin, että haluan tehdä videon, en silloin vielä ollut valmis tekemään sitä. On tärkeä aihe, ja pystyn näyttämään kehon realistisesti, kaunistelematta. Se vaatii psyykkaamista. Nyt minua on kiinnostanut kuluttaminen. Sitä varmasti käsittelen lähiaikoina.

 

 

Mitä et näytä videoilla itsestäsi?

 

Vältän sellaisia aiheita, joihin liittyvät muut ihmiset. En myöskään kerro ihmissuhdeasioista, joista voisin antaa vain puolet totuudesta.

 

 

Viime vuonna sinut valittiin Hyvän mielen lähettilääksi ja sait kutsun Linnan juhliin. Nyt olet Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja. Olet mielipidevaikuttaja. Miten aiot käyttää valtaasi?

 

Kun tajusin, että sanoilla on valtaa ja ihmiset imevät informaatiota, olen pyrkinyt suuntaamaan huomion tärkeisiin asioihin. Ajatuksen tasolla olen yrittänyt antaa äänen sellaisille ryhmille, jotka eivät saa sitä muuten kuuluviin. Ja tärkeisiin asioihin, jotka ei välttämättä liity minuun. Tarkoituksena on keskittyä hyviin juttuihin. Haluan saada ihmiset ajattelemaan ja näkemään, että kaikki asiat eivät ole mustavalkoisia.

]]>