Alkuun

Rauhan välittäjä

Kuka: Pekka Haavisto


Mitä: kansanedustaja ja ulkoministerin erityisedustaja Afrikan kriiseissä


Vaikuttava paikka: Syyrialaisten pakolaisleiri Libanonin Bekaalaaksossa, jossa kävin tämän vuoden alussa. Kylmyys, pula terveydenhoidosta ja lapset teltoissa oli lohduton näky. Jotkut olivat vammautuneet pommituksissa tai astuttuaan miinaan. Oli myös pieni toivonkipinä: UNICEF:n ja eri vapaaehtoisjärjestöjen rakentamat telttakoulut lapsille. Nauravia, leikkiviä ja laulavia lapsia keskellä kurjuutta. Ajattelin, millainen lapsuus näillä lapsilla on. Ja miten me voisimme sitä edes vähän helpottaa.

 

Olet todennut, että konflikteissa on aina pyrittävä neuvottelemaan. Mutta kuinka voi keskustella Isisin tai Boko Haramin kanssa? Eikö jossain tule raja, jossa jäljelle jää vain voimankäyttö?

 

Tilanne on poikkeuksellinen, islamilaisesta radikalismista näyttäisi kadonneen kaikki ihmisoikeuksien kunnioitus. Kun johtohahmot ovat tavoittamattomissa tai niin sanotusti mahdottomia, on katsottava historiaa ja taustoja. On etsittävä maltillisempia vaikuttajia esimerkiksi rahoittajien joukosta, tai tuomalla prosessiin esimerkiksi naisten ja pakolaisten näkemyksiä. Tahoja, joiden mielestä on menty liian pitkälle. Syödä ikään kuin takaapäin ääriainesten kannatusta - taistelijat joutuvat omiensa paineen alle.


Entä median rooli rauhanprosesseissa? Ukrainan ja Syyrian vuoksi kukaan ei muista Afrikan sarvea. Onko välittäjälle merkitystä sillä, onko tilanne valokeilassa vai unohduksissa?


Mediajulkisuutta voi hyödyntää. Konfliktiosapuolilla on usein harha, että heidän tilanteensa säilyy julkisuudessa kunnes se ratkeaa. Olen usein varoittanut, että mikäli ette nyt tee rauhaa – kun on momentum – niin tämä unohtuu ja putoaa jäätyneiden konfliktien salkkuun, joihin kukaan ei halua koskea. Olen myös painottanut, että Hollywood-julkisuuden ja tähtien esiintymisten varaan ei pidä laskea. Se katoaa. Tehkää siis rauha, kun voitte sen hinnoitella. Julkisuuden myötä on mahdollista saada sympatiaa ja rahallista tukea. Toisaalta on myös tilanteita, joissa myönnytykset ovat helpompia ilman mediaa. Uudelleen arvioinnit ja perääntymiset voivat olla yksinkertaisempia vailla jatkuvaa raportointia.


Tsunami, Ebola. Voivatko katastrofit olla käänteentekeviä myös rauhanprosesseille? Onko moraalisesti oikein hyödyntää niitä?


Jokainen hetki pitää hyödyntää. Katastrofien kohdatessa kaleidoskooppi ikään kuin kääntyy uuteen asentoon. Asioiden arvojärjestys voi muuttua, ja rauha voi tulla jälleenrakennukselle merkitykselliseksi. Kuvion uudet palaset on katsottava nopeasti, ihmiset saattavat toimia toisin kuin viikkoa aiemmin. Tsunamilla oli ilmeistä vaikutusta Acehin rauhanprosessiin. Vanhat jännitteet voivat myös palata. Tämän riskin Ebola on luonut Liberiaan ja Sierra Leoneen.


Rauhanvälittäjän psyyke - kamppailua idealismin ja inhorealismin välillä? Miten käsittelet tunteita? Suututko?


Eteen voi tulla kovia hetkiä ja joskus joutuu uhkailemaan. Konflikteissa ei usein ole pahiksia ja hyviksiä, vain enemmän tai vähemmän pahiksia. Esimerkiksi Darfurissa, missä molemmin puolin tehtiin hirveitä, oli välttämätöntä uhata kansainvälisellä sotarikostuomioistuimella. Eritreassa olen kysynyt itseltäni, että hetkinen, puhun diktaattorille. Merkitseekö se tukea? Olisiko parempi antaa hänen ja valtion kaatua? Mutta kuka ottaa sen jälkeen vastuun? Toki sympatioita ja antipatioita syntyy. Mutta osapuoleksi ilmoittautuminen ei kannata. Tarvitaan ulkopuolinen, riippumaton taho sanomaan - lopettakaa. Joskus saatan sanoa aika jyrkästi, olen pakannut kansioni ja lähtenyt. Usein se on johtanut tulokseen. Loputon pelaaminen ilman aitoa halua löytää ratkaisua on ajanhukkaa.


Millaisena näet suomalaisten asenteen kehitysyhteistyötä ja rauhanvälitystä kohtaan? Millainen rooli kansalaisjärjestöillä on siinä kokonaisuudessa?


Viime vaalien aikana ajattelin, että olemme aallonpohjassa. Se vaihe on ehkä ohitettu, mutta silti on entistä hyväksytympää olla kyyninen ja skeptinen. On yli-ihmismäistä sanoa, että me olemme saaneet asiamme kuntoon, muut eivät - mitä me heitä auttamaan. Toivottavasti asenne ei tule vallitsevaksi, sillä omaan erinomaisuuteemme jääminen kostautuu. Monet järjestöt ovat tehneet uraauurtavaa työtä ja ottaneet vastuuta silloin, kun valtio ei ole niin tehnyt. Hatunnosto!

Kuva: Juuso Noronkoski

Julkaisu: Raiku 4/2014