Alkuun
27.1.2015
Kira Poutanen & Mira

P.S. Hei minä, kaikki järjestyy!

Mitä ohjeita haluaisit antaa menneisyyden tai tulevaisuuden itsellesi? Mitä tai mistä kehottaisit oppimaan, mistä unelmoimaan, mistä huonoista ajatuskuluista luopumaan? Miten lohduttaisit?

 

Sitä pohtivat kirjeissään 28-vuotias syömishäiriötä sairastava Mira ja sairauden kanssa teini-ikäisenä paininut kirjailija, kääntäjä ja näyttelijä Kira Poutanen, 40. Mira katsoo vuoteen 2035 ja Kira 1990-luvun alkuun.

 

 

 

 

Kiran kirje:

 

Pariisissa 11. tammikuuta 2015

Rakas Kira, 16 v,

 

Kyllä sä tiedät. Että oikeasti olet vapaa. Että elämä on suurempaa kuin tämä.

 

Sä unelmoit ulkomaista, näyttelemisestä, omasta kirjasta, siitä, että uskaltaisit vuosien taistelun jälkeen syödä kermavaahdolla koristellun jäätelöannoksen tuntematta syyllisyyttä… Minä toteutan kaikki toiveesi. Vien sinut kauas räntäsateesta, tarjoan toffeejäätelöt Champs-Elyséesillä, marssin pää pystyssä pariisilaisen teatterikoulun pääsykokeisiin ja kiitän raatia kirjallisuuspalkinnosta.

 

Vien sinut sitäkin pidemmälle, toteutan unelmat, joista et edes osannut haaveilla. Rakastun ranskalaiseen mieheen, oman tyttäreni valoisaan hymyyn, näyttelen tv-mainoksessa ja puhun Ranskan television uutislähetyksessä suomalaisesta koulujärjestelmästä.

 

Unelmat toteutuvat ja muuttuvat todellisuudeksi, jossa ei kuitenkaan koskaan ole vain sitä yhtä kirkasta sävyä. Silti niiden toteuttaminen kannattaa.

 

Ja vaikka luulet olevasi vanki, että olet yksin, että kaikki jatkuu samanlaisena aina, että kukaan ei ymmärrä, totuus on, että kaikki muuttuu, kaikki ymmärtävät, kukaan ei ole yksin.

 

Tänään on tammikuun yhdestoista päivä, päivämäärässä on kolme ykköstä ja miljoonaa ihmistä Pariisin kaduilla. Me olemme yhtä, ne sanovat, ja tänään minä uskon niitä.

 

Ennen marssille lähtöä kirjoitan pahvinpalaan sanat: même pas peur, ei edes pelota, not afraid.

 

Sanat eivät ole totta. Mutta jos ei pelkää, ei koskaan voi olla rohkea.

 

Kaikki järjestyy kyllä, usko pois.

 

Suurella rakkaudella,

Kira, 40 v.

 

 

 

 

 

Miran kirje:

 

Hei minä!

Tai siis sinä, vuonna 2035. Kun kirjoitan tätä, on tammikuu vuonna 2015 ja olen oikeastaan aika epävarma siitä, oletko sinä edes olemassa. Epävarma siitä, voinko minä päästä sinne asti.

Tavallaan minun tekisi pyytää sinulta anteeksi, sillä pelkään, että olet minulle vihainen ja pettynyt. Että mietit yhä, mitä kaikkea minä olen sinulta vienyt ja tuhonnut ja hukannut. Mutta ymmärräthän, en minä sitä tarkoittanut. En minä tarkoittanut viedä sinulta nuoruutta, en lapsuudenystäviä tai vuosikausia kestäviä ihmissuhteita, en opiskeluaikaa enkä työkokemuksia – en edes luottotietoja. En minä tarkoittanut. Älä ole siitä minulle katkera. Ymmärräthän, tämä aika juuri nyt on minulle niin raskasta, ettei minun kuulu sitä mukanani kantaa yhtään pidempää kuin on pakko.
 
Saatat ajatella, etten tee tarpeeksi, etten yritä tarpeeksi kovasti, että minä vain jatkan sinun elämäsi hukkaamista. Mutta minä vakuutan: Minä teen kaiken, minkä voin. Se ei välttämättä ole paljon, mutta sen on oltava tarpeeksi.

Toivon, että tuon seikan sinä olet oppinut hyväksymään. Että se, mitä minä olen – mitä sinä olet – on oltava tarpeeksi. Että se, mitä sinä olet, ei saa kalvaa sinua syyllisyydellä nälkäisen rotan tavoin.

Toivon ettet sinä kokeile päivittäin, saisitko kämmenesi reitesi ympärille (ja seuraa huolestuneesti sitä senttimäärää, joka jää peukaloidesi väliin). Toivon, ettet sinä muista, mitä söit viime viikon tiistaina. Toivon, ettet sinä paina kieltäsi kitalakeasi vasten saadaksesi leukasi näyttämään sirommalta. Toivon, ettet enää ikinä usko, ettei sinulla saa olla nälkä, ettei sinulla ole lupaa tuntea niin. Toivon, ettet luule ruoan olevan jokin väline, jolla unohtaa ahdistus ja pelko ja suru ja vaikka sekin, että unohdit viedä roskat toissapäivänä ja sanoit naapurille ”hei” oudolla äänellä. Ettet luule, että syömisestä on seurattava rangaistus.

Toivon, ettet halveksu itseäsi katsomiesi televisio-ohjelmien tai lukemiesi kirjojen takia. Ettet inhoa itseäsi siksi, että inhoat astioiden tiskaamista. Ettet pilkkaa itseäsi siitä, että olet niin tosissasi.

Toivon myös, ettet enää ole niin yksinäinen, että päiväunilla kiedot peiton tiukasti ympärillesi voidaksesi kuvitella jonkun pitelevän sinua (ja ehkä vakuuttavan sinulle hiljaa, että sinä riität). Toivon, ettet ole niin yksinäinen, että katselet ikkunasta vastapäisen naapurin valkoharmaata kissaa ja kuiskuttelet sille. Ettet ole niin yksinäinen, että luulet muiden ihmisten olevan jotain vierasta, vihamielistä lajia.

Toivon, ettet kuvittele, että itsesi vahingoittaminen on vain jotain, joka sinuun kuuluu yhtä luonnollisesti kuin pisamainen iho ja vinot alahampaat. Toivon, ettet inhoa itseäsi suuttuessasi jollekulle toiselle. Toivon, ettet sinä päätä tunteiden olevan vääriä vain siksi, että ne ovat sinun.

Mutta eniten, kaikkein eniten, toivon sinulta vain sitä, että olet olemassa. Tämä kaikki muu on niin hirvittävän paljon toivottu, ymmärrätkö, niin paljon, etten osaa edes kuvitella sen toteutuvan. Mutta ehkä se on mahdollista, jos sinä vain olet olemassa.


Terveisin,

sinä

 

 

Kirjeet: Mira (nimi muutettu) ja Kira Poutanen

Editointi: Annina Vainio

Kirjeiden otteiden taitto: Nina Karlsson