Alkuun
23.4.2018
teksti: Riina-Maria Metso, kuvat: Aapo Huhta

Pitäähän lapsen harrastaa – vai pitääkö?

 

Seuratoimintaan on sisäänrakennettu kilpailu ja huipun tavoittelu. Ja siksi mukaan tulevat tiukat aikataulut ja vaatimukset, jotka saattavat tappaa liikunnan ilon. Syy urheiluinnon loppumiseen voi silti löytyä muualta – lasten vanhemmista.

 

Harmittaa ettei tullut mittaa mukaan.

 

Esikoiseni on juuri hypännyt pidemmän hypyn kuin minä, vaikka olen nuorena kilpaillutkin pituushypyssä. Hänen silmänsä loistavat. Olemme läheisellä yleisurheilukentällä, ja kiinnostus lajiin on selvästi syttynyt. Kun olemme hyppineet tunnin, poika on leiskauttanut vieläkin pidempiä hyppyjä. Molempien jalat ovat maitohapoilla. Ehdotan lapselle, että hän voisi ensi viikolla osallistua paikallisen urheiluseuran yleisurheilutreeneihin.

 

Ehdottomasti ei, hän sanoo. Hän ei missään nimessä halua harrastaa lajia ohjatusti. Ei, vaikka selitän, että ohjaajan opit olisivat varmasti tuoreempia kuin äidin.

 

”Eikö voida vain käydä täällä kahdestaan?” hän pyytää.

 

Taas.

 

Onko osasyynä liikunnan puutteeseen se, että lasten liikuntaharrastuksista on tehty niin tavoitteellisia – ja samalla raskaita?

 

Organisoitu liikunta tai oikeastaan sen puute on leijunut mörkönä pääni päällä siitä lähtien, kun molemmat lapseni halusivat jättää jalkapalloharrastuksensa. Treenejä alkoi olla kolme, jopa neljä kertaa viikossa. Viikonloput piti varata turnauksiin. Lapset perustelivat tahtonsa hyvin: ”En jaksa käydä niin usein siellä. Haluan tehdä muutakin, olla ulkona ja tehdä majoja. Eihän mulla ole enää mitään muuta kuin koulu ja futis.”

 

Annoin lasten lopettaa harrastukset, vaikka sellainen ratkaisu tuntuu nykyään olevan kyseenalainen. Pitäähän lapsen harrastaa! Mutta minä näin, että lapseni eivät enää halunneet. Salaa olin itsekin tyytyväinen: jatkuva kuljetusrumba ja minuuttiaikataulu loppuivat. Tuudittauduin siihen ajatukseen, että he löytävät kyllä vähemmän tavoitteellisia liikuntaharrastuksia tilalle.

 

Se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi.

 

Mutta tuli eteen aina, kun löysimme kiinnostavan lajin. Kun kuopus olisi halunnut alkaa harrastaa nyrkkeilyä, selvisi, että harjoituksiin päästäkseen lapsen on sitouduttava käymään nyrkkeilykisoissa. Hän oli 7-vuotias.

 

Aika pian huomasimme, että ongelmat liittyivät menestyksen tavoitteluun. Lähes kaikkeen seuratoimintaan kuului jonkinlainen kilpailu ja tavoite olla paras. Sitä kautta mukaan tulivat tiukat aikataulut. Ja juuri niitä lapseni eivät liikunnalta halunneet.

 

 

Tunne, että on hyvä ja osaa

 

Lasten liikuntaharrastuksista tulee yhä tavoitteellisempia samaan aikaan kun lasten ja nuorten liikkumattomuudesta ollaan yhä enemmän huolissaan. Onko osasyynä liikunnan puutteeseen se, että lasten liikuntaharrastuksista on tehty niin tavoitteellisia – ja samalla raskaita?

 

Tutkimukset antavat tästä viitteitä. Suuri osa lapsista harrastaa ohjattua liikuntaa alakouluiässä, mutta yläkouluun siirryttäessä harrastajien määrä tipahtaa dramaattisesti. Kun 11-15 vuotiailta lapsilta kysytään, miksi he lopettivat urheiluharrastuksensa, suurin osa ilmoittaa saman syyn: kyllästyminen ja väsyminen lajiin.

 

Lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahden mukaan kyllästymiseen on useampi selittävä syy. Ensimmäinen on se, että seurojen ohjaajiksi ei riitä tarpeeksi koulutettuja valmentajia. Valmentajiksi valikoituvat yhä useammin lasten vanhemmat. Valmentajan taidot tai niiden puute taas vaikuttaa selvästi lapsen harrastusmotivaatioon.

 

”On hyvä, että vanhemmilla on kiinnostusta, mutta ilman koulutusta lapsen näkökulmasta tärkeät asiat herkästi unohtuvat. Jokaisella ryhmän lapsella pitäisi olla tunne siitä, että hän on hyvä ja osaa jotain. Tärkeää on myös kokea, että itsellä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Näillä psyykkisillä tekijöillä ohjaaja pystyy varmistamaan, että harrastus jatkuu mahdollisimman pitkään.”

 

”On hyvä, että vanhemmilla on kiinnostusta, mutta ilman koulutusta lapsen näkökulmasta tärkeät asiat herkästi unohtuvat. Jokaisella ryhmän lapsella pitäisi olla tunne siitä, että hän on hyvä ja osaa jotain”, sanoo lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti.

 

Vanhemmat nousevat esiin myös tutkimuksissa, mutta eri yhteydessä.

 

”Osa harrastuksen lopettavista lapsista kokee, että he ovat miellyttäneet vanhempiaan osallistumalla vanhemman toivomaan harrastukseen. Moni aikuisista ei huomaa sitä, kuinka paljon oma kunnianhimo näkyy lapsen elämässä. Joillakin lapsen liikuntaharrastuksessa, mutta yhtä lailla voidaan vaatia tietynlaisia suorituksia koulun suhteen. Meidän aikuisten tulisi olla rehellisiä itsellemme ja kysyä, kuka tätä haluaa.”

 

Kieltämättä kysymys kävi mielessäni vielä kentän reunalla seistessäni, kun seurasin, miten yhden pelaajan äiti huusi pää punaisena ohjeita pojalleen. Pelin jälkeen hän lausui lapselleen kannustavat sanat: ”No se meni taas ihan penkin alle. Mitä sun päässä oikein liikkui?”

 

Itse asiassa juuri se on olennainen kysymys, vaikka siinä tilanteessa esitettynä tuntui vain lisärangaistukselta jo valmiiksi pettyneelle lapselle. Mitä lapsen päässä liikkuu? Lapsen ajatusten pitäisi aina olla keskiössä, ei aikuisen.

 

”Vanhemman pitää uskaltaa pysähtyä ja kuulostella, mistä oma lapsi viehättyy ja mistä todella nauttii. Liikkumisen pitäisi olla iloinen asia, se ei saa tuntua suorittamiselta”, Sääkslahti sanoo.

 

 

Perhekin voi olla joukkue

 

Vaikka lapseni suorastaan vieroksuvat nykyään organisoitua liikuntaa, heidän liikkumisestaan minun ei ole tarvinnut olla huolissaan. Pyöräilemme, hiihdämme, yleisurheilemme ja ulkoilemme yhdessä. Käymme uimahallissa ja silloin tällöin perhesählyssä. Kotona teemme kuntopiiriä, johon kuopus halusi jopa oman kahvakuulan. He temppuilevat trampoliinilla monta kertaa päivässä. Perheemme elämäntyyli on aktiivinen ja liikunnallinen.

 

Silti mielessäni hiertää kysymys: miksi en saa lapsiani innostumaan ohjatusta liikunnasta? Olisiko aikataulutettu harrastus kuitenkin lapselle parempi kuin fiilispohjalta liikkuminen?

 

Sääkslahden mukaan oleellista ei ole se, millä tavoin liikuntaa tulee elämään. Oleellista on, että sitä tulee riittävästi. 7–11-vuotiaalle lapselle liikuntaa pitäisi kertyä päivän aikana kaksi tuntia. Liikunnan ei tarvitse olla yhtäjaksoista, vaan se voi koostua vaikka kymmenen minuutin pätkistä kerrallaan. Liikunta on samanarvoista missä tahansa muodossa.

 

”Jo pienenä lasten mieltymykset eroavat. Yksi pitää luonnossa liikkumisesta, toinen rakastaa pallon kanssa touhuamista. Vanhempi tukee lapsen liikunnallisuutta parhaiten, kun kuuntelee ja kuulee, millaisista asioista lapsi viestittää pitävänsä.”

 

”Osa harrastuksen lopettavista lapsista kokee, että he ovat miellyttäneet vanhempiaan osallistumalla vanhemman toivomaan harrastukseen. Moni aikuisista ei huomaa sitä, kuinka paljon oma kunnianhimo näkyy lapsen elämässä”. Arja Sääkslahti kertoo.

 

Voikin olla yllätys kuulla, kuinka paljon lapsen mieltymykset poikkeavat omista. Olin itse lapsena jokaisessa mahdollisessa joukkuelajissa mukana. Nyt aikuisena minulla on ryhmäliikunnan ohjaajan koulutus. Miten en saa houkuteltua lapsiani edes jonkinlaiseen liikuntaryhmään?

 

Mutta heillähän on ryhmä, sanoo Sääkslahti. ”Perheen yhteinen liikkuminen ja tekeminen on lapselle äärettömän tärkeää. Lapselle se on viesti, että olen tärkeä, koska teemme yhdessä asioita. Omaa perhettäni yhdessä liikkuminen hitsasi vielä tiiviimmin tiimiksi. On paljolti yhdessä tekemisen ansiota, että keskusteluyhteys lapsiin säilyi murkkuiässä ja että välit ovat edelleen niin läheiset”, Sääkslahti kuvaa.

 

Hänen mukaansa lapsen kuuntelua on sekin, että ottaa liikuntaharrastuksissa huomioon hänen luonteensa.

 

”Olemme persoonina erilaisia, ja kaikki eivät viihdy isoissa porukoissa. Lapsen elämässä on kuitenkin koulu, jossa ryhmässä olemisen tarve tulee tyydytettyä. Onneksi on paljon liikuntaa, jota voi harrastaa myös itsekseen tai kaverin tai perheen kanssa.”

 

 

Onko höntsäily aikuisten yksinoikeus?

 

Porukassa viihtyminen ei ole ongelma etenkään kuopukselleni, joka on sosiaalinen eläin. Hän haalii ympärilleen aina vain uusia kavereita ja viihtyisi takuuvarmasti liikuntaryhmässä. Täydellinen joukkuepelaaja siis!

 

Vaan ei. Hän inhoaa aikatauluja eikä voi sietää ajatusta siitä, että joku muu sanelisi ne vähintään kolme kertaa viikossa.

 

”Olemme persoonina erilaisia, ja kaikki eivät viihdy isoissa porukoissa. Lapsen elämässä on kuitenkin koulu, jossa ryhmässä olemisen tarve tulee tyydytettyä. Onneksi on paljon liikuntaa, jota voi harrastaa myös itsekseen tai kaverin tai perheen kanssa”, liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti sanoo.

 

Sellaiselle lapselle kerran viikossa järjestettävä höntsäliikunta olisi ihanteellinen vaihtoehto. Ja aika monelle muullekin lapselle. Vaan höntsä tuntuu olevan nykyään aikuisten yksinoikeus. Sama on huomattu Suomen Olympiakomiteassa, joka on kattojärjestö kaikelle liikkumiselle. Sääkslahti on Olympiakomitean hallituksen jäsen.

 

”Tutkimuksetkin viittaavat siihen, että seuratoiminta supistuu ja erikoistuu, mikä on harmillista. Harrastamiseen tulee uusia paineita myös harrastuspaikoista, jotka eivät enää välttämättä ole niitä lähikenttiä vaan kaupungin toisella laidalla olevia kalliimpia vaihtoehtoja. Siten myös harrastusten hinnat nousevat”, Sääkslahti sanoo.

 

Olympiakomitea on vastannut tähän tukemalla koulujen liikunnallista iltapäivätoimintaa, joka on lähtökohtaisesti matalan kynnyksen harrastustoimintaa. Se on tervetullut suunta. Oma liikunnallinen elämänasenteeni istutettiin minuun nimenomaan lapsena, kun matalan kynnyksen liikuntaryhmiä oli tarjolla jopa enemmän kuin kilpailuihin tähtääviä. Jumppakerho ja koriskerho kokoontuivat koululla ja sinne poljettiin pyörällä kaverin kanssa. Ei kuljetusrumbaa eikä kilpailuihin sitoutumista.

 

Vain liikkumisen riemu.

 

Lasten Liike iltapäivä on Olympiakomitean ja koko liikuntayhteisön, koulujen sekä yritysten yhteinen ponnistus alakouluikäisten liikuntakerhotoiminnan lisäämiseksi. Toimintaa ja sen kehittämistä tuetaan Veikkauksen pelien tuotoista.

 

Jutun kuvat on otettu Rush-trampoliinipuistossa Helsingin Pitäjänmäessä 19.3. ja 20.3.