Alkuun
1.4.2016
teksti: Petra Olli, kuva: Ville Malja

Pitää ottaa turpaan, että pystyy olemaan paras

Painin tuore Euroopan mestari Petra Olli, 21, tietää, että nuorilla on kovat paineet. Vastoinkäymiset kuuluvat niin urheiluun kuin nuoren elämään, kirjoittaa Inhimillisten Uutisten huhtikuun päätoimittaja.​

 

Yläasteiässä oli paljon mökkiviikonloppuja, joista minun piti kieltäytyä, koska aina oli jotkut kisat. Kaverit sanoivat, että mitä se haittaa – kisat ovat vasta huomenna. Mutta tiesin, mihin olin lähtenyt. Olen joutunut luopumaan monista asioista, mutta en ole osannut surra asiaa, koska päämääräni ovat olleet niin selkeitä.

 

Kahdeksanvuotiaana oli ekat painikisat, ja 15-vuotiaana tuli eka suurempi voitto. Silloin tajusin, että tämä voisi olla mun homma. Heitin silloin vielä keihästä, mutta minun piti tehdä valinta. Päätin keskittyä painiin.

 

Se ei ole pelkkää ähisemistä. Siihen liittyy paljon muutakin – lenkkiä, punttia, kehonhallintaa ja akrobatiajuttuja. Paini kehittää koordinaatiota. Pienten lasten pitäisi kokeilla painia.

 

Ehkä ulkopuoliset ovat ajatelleet, että tämä ei ole normaalia nuoren elämää. Mutta itse olen kokenut eläneeni normaalia arkea. Vaikka Lappajärvi on pieni 3000 asukkaan kunta, tekemisestä ei ole ollut puutetta. Koulussa koko luokkamme oli urheiluhenkinen, samoin kuin perheeni. Olen kasvanut urheilun pariin.

 

Painiessa olen joutunut käyttämään mielikuvitusta, koska aina ei ole ollut harjoitusvastustajia. Välillä olen saanut pyöriä keskenäni paininukkien kanssa. En tiedä, pitääkö tässä lajissa olla tosi tyhmä vai tosi fiksu: päätä pitää käyttää, mutta ei välttämättä aivoja. Ehkä mukana on pohjalaista tyhmyyttä.

 

 

Aina tulee uusia mahdollisuuksia

 

Naispaini on Suomessa pieni laji, ja harrastajia on vähän. Minäkin pyörin kisoissa aina samojen tyttöjen kanssa. Ennen otteluita jännitettiin mahat kippurassa. Ja kun hävittiin, yhdessä itkettiin katsomossa. Ehkä sitä ylidramatisoi silloin, mutta silti häviäminen tuntui maailmanlopulta.

 

13-vuotiaana olin SM-kisoissa Vaasassa. Finaalissa kohtasin vastustajan, joka oli tullut kisoihin judon puolelta. Itse odotin – ja kaikki odottivat – että voitan. Mutta tappio tuli. Olin aika kova rääkymään. Isä sai raahata minut palkintojenjakoon.

 

Olen oppinut, että ylpeys pitää niellä ja vastustajaa kunnioittaa. Jossain vaiheessa minun on pitänyt opetella häviämään. Pitää ottaa tarpeeksi turpaan, että pystyy joskus olemaan joskus paras. Olen oppinut analysoimaan, mistä häviöt johtuvat. Koko ajan tulee uusia mahdollisuuksia.

 

Nuorilla on kovat paineet. Heiltä odotetaan paljon, mutta urheilijana tiedän, että kaiken pitää lähteä ihmisestä itsestään. Itse pitää kantaa omien valintojen seuraukset. Paini on opettanut minulle päämäärätietoisuutta: unelmien saavuttamisen eteen on tehtävä paljon asioita ja itse on otettava vastuuta. Eikä tämä aina niin hauskaa ole. Ulkomailla näen oikeastaan vain lentokenttiä, hotelleja ja painisaleja.

 

 

Perheen tuki on tärkeää

 

Perhe on ollut isossa roolissa. He ovat kasvattaneet minut urheilun pariin. En ole suoranaisesti kapinoinut, mutta yläasteella mietin, mitä oikein tekisin. Vanhemmat halusivat, että jatkan opiskelua – valkolakki nyt ainakin pitää saada. Olen ollut kolmessa lukiossa: Lappajärvellä, Helsingissä Mäkelänrinteen lukiossa ja Kuortaneella, josta valmistuin.

 

Minun on pitänyt tehdä valintoja. Lähdin Lappajärveltä, koska sieltä loppui valmennus. Jotta kehittyy, pitää treenata itseään parempien kanssa. Silloin tein ratkaisun, että muutan Helsinkiin parempien perässä. Mutta kaikki ei mennytkään putkeen. Ei tällainen maalainen pärjännyt siellä. Asuin Tuusulassa, matkat olivat pitkiä, ja olin koko ajan väsynyt. Pari vuotta sitten muutin valmentajan perässä Kuortaneelle.

 

Kotona on sanottu, että olen sama tyttö, kävi kisoissa miten tahansa. Se on suuri helpotus, että ihmisarvoa ei mitata urheilusuorituksella. Vastaan on tullut selkääntaputtelijoitakin. Olen oppinut tuntemaan ne ihmiset, joille menestymiselläni ei ole niin merkitystä.

 

Kertaakaan ei ole käynyt niin, että olisin halunnut hakea 24 tuuman naulan, jolla kiinnittää treenitossut seinään. Nurkkaan ne ovat lentäneet useasti, mutta aina olen hakenut ne takaisin.

 

Huhtikuun päätoimittaja,

Petra Olli