Alkuun

Päivä jolloin minulla petti sekä jalat että näkö

 

 

Viime torstaina minulle kävi Helsingin Lasipalatsin kohdalla köpelösti; jalat petti alta. Mutta onneksi vain kuvainnollisesti, koska oikeasti olin ottamassa osaa vammaisjärjestöjen yhdessä järjestämään tapahtumaan missä sai mm. kokeilla millaista on pyörätuolilla liikkuvan arki. Tältä se tuntui.

 

 

 

 

 

 

 

1. Pyörätuoli

Kaverini oli armeijassa panssarivaununkuljettaja. Muistan vieläkin miten kyseenalaistin kaiken siihen asti oppimani kun hän kertoi että panssarivaunussa ei ole rattia, vaan että sitä ohjataan kahdella sauvalla joita vetämällä telojen pyörintänopeutta voi muuttaa ja sitä kautta kääntää vaunua.

 

Nyt käytän tätä hiljaista panssarivaunutietoutta hyväkseni kelaillesani läpi Narinkkatorille rakennetun esteradan. Logiikka on tietenkin myös pitkälti sama kuin pulkkamäessä. Käsi alas mäkeen jos haluaa kääntyä johonkin suuntaan.

 

Epäilen tosin heti, että minulle on annettu huono pyörätuoli. Minullahan on selkeästi ns. slicksit alla joissa ei ole pitoa. Tämä mahdollistaa tietenkin pienet tahattomat Fast and Furious -tyyppiset driftaukset, mutta pito puuttuu. Teen myös fiksipyöräilystä tuttuja skiddauksia kun haluan pysähtyä, mikä ei tunnu lainkaan tehokkaalta.

 

 

 

 

Pyörätuoleilua lempeästi valvova Risto Korhonen vakuuttelee kuitenkin, että tuolissa on ihan normaalit renkaat ja että tekniikkani on ymmärrettävistä syistä vielä alkeellinen. Olen samaa mieltä. Kymmenen minuutin kelailun jälkeen olen hengästynyt. Samaan aikaan Risto ohittaa minut kevyesti, ja minusta näyttää siltä että hän tekee sen vain hipaisemalla kevyesti sormenpäillään pyörätuolinsa renkaita.

 

Esterata on kuitenkin ollut vasta esimakua varsinaisella voimakoetukselle kun Risto nyt näyttää minulle maailman pienintä ramppia ja pyytää minua nousemaan sitä ylös. Ramppi on valehtelematta kaksikymmentä senttiä pitkä ja sen kaltevuus on tyyliin yksi aste. Rampin elevaatio on noin kymmenen senttiä, eli sillä voi juuri ja juuri nousta ajotieltä jalkakäytävälle. Koska olen sentään joskus elämässäni rullailut rullalaudalla minirampissa ajattelen ettei tämänkään pitäisi olla homma eikä mikään. Päässäni soi maailman pienin viulu kun kelaan vauhtia ja lähestyn ramppia.

 

 

 

 

 

Mutta hetkinen. Maailman pienin ramppi osoittautuukin käytännössä huomattavaksi ylämäeksi. Lisäksi rampin ja reunakivetyksen välissä on rullalautailusta tuttu gäppi eli pieni rako joka pitäisi ylittää tyylillä. Tai ainakin ylittää. Se onnistuu toisella yrittämällä, mutta ymmärrän pointin. Kaupunki muuttuu äkkiä esteradaksi jos on oikeasti pyörätuoliin sidottu eikä ole toimivia jalkoja.

 

Otan tämän opetuksen mukaani kun nousen pyörätuolistani ja sokeudun saman tien.

 

 

 

 

 

2. Sokeain esterata

Olen menettänyt näkökykyni ja en tiedä mitä tehdä. Onneksi Anna-Kaisa Liimatainen Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:stä tarjoaa apuansa.

 

Haluatko ottaa kyynärpäästäni kiinni? hän kysyy.

 

 

 

 

 

 

En voi muutakaan. Olin vielä näkevien maailmassa kymmenen minuuttia sitten, mutta nyt maailmani on muuttunut. Ensimmäinen asia joka hämmästyttää itseänikin on että yhtäkkiä kuulen että ilmassa pyörii mekkalasta päätellen paljon lokkeja. Oliko ne oikeasti siinä äsken? Olen näköjään saanut superkuulon sokeutumiseni myötä. Voisinko käyttää tätä uutta supervoimaani johonkin hyödylliseen niin kuin vaikka kuuntelemaan miten homeitiöt kasvaa 70-luvulla rakennettujen peruskoulujen rakenteissa?

 

 

 

 

 

 

Nyt ei ole kuitenkaan aikaa siihen koska minun täytyy suorittaa kinkkinen esterata. Tuntuu että A-K vie minua juosten eteenpäin. Mihin tässä nyt on niin kiire, olemaan enemmän sokea? Anna-Kaisa tosin vakuuttaa että kävelee todellisuudessa ihan tavallista kävelynopeutta. Minua huimaa.

 

 

 

 

 

Anna-Kaisa kysyy tarvitsenko apua esteradan suorittamiseen mutta minä kieltäydyn. Ei. Minun on tehtävä tämä itse. Ei Stevie Wonderkaan pyydä apua kun hänen pitää päästä pianonsa luokse.

 

Käteeni annetaan valkoinen keppi. Tämä on tuttu konsepti. Voin käyttää sitä anturina jolla tunnustelen eteeni etten holtittomasti törmäile asioihin. Astelen epävarmasti eteenpäin niin kuin takajaloilla kävelevä jättivillakoira. Törmään heti ensimmäiseen esteeseen.

 

Mutta mikä se on? Maassa on mytty joka kahisee kun sitä kokeilee kengänkärjellä. Ei kai se ole romanikerjäläinen? Ei kai kukaan olisi niin sydämetön että on palkannut kerjäläisen makaamaan maahan koko tapahtuman ajaksi? 

 

 

 

 

Mytty ei tosin sano mitään. Se vaikuttaa onneksi täysin elottomalta. Esteen olemus jää ikuiseksi mysteerikiksi ja minä jatkan matkaani. Sellaista on sokean elämä. Mutta sisäinen mielikuvitusmaailmani kasvaa jokaisella askeleella kun kuvittelen maailman uusiksi. Hei, nythän tähän alkaa tottua. Lisään itsevarmasti vauhtia.

 

Hölkkäni päättyy lyhyesti kun törmään johonkin jota voisi lähinnä kuvailla rämisevänä kuolemanloukkuna. Ei hitto. Joku on laittanut mainosständin tielleni. Mitä ne oikein ajattelivat? Ei todennäköisesti mitään.

 

En ole kovin hyvä sokea koska olen ihan mustelmilla kymmenen metrin kävelyn jälkeen. Kunpa minulla voisi olla joku muukin apuväline tämän kepin lisäksi.

 

 

3. Opaskoira

Onneksi Keijo Lehtonen rientää nyt apuun. Hän on itse ollut sokea viimeiset kaksikymmentä vuotta ja lainaa miellään Qasta-koiraansa aloittelevalle näkövammaiselle niin kuin minä. Nyt pääsen vihdoinkin siihen kuvitteelliseen kahvilaan joka siintä esteradan päässä.

 

 

 

 

 

Mutta minulle tulee heti ongelma. Olen kävellyt koiran kanssa elämäni aikana tuhansia tunteja, mutta silloin minä olen aina saanut päättää minne mennään. Qastan tehtävä taas on johdattaa minua. Meille tulee konflikti. Joudumme pysähtymään ja miettimään pienen laumamme voimasuhteet uudestaan. Qasta painottaa olevansa töissä. Saahan hän opaskoirasta olemisesta 2,60e päivässä. Minä taas painotan olevani tässä kuussa Inhimillisten uutisten päätoimittaja eli myöskin hyvin arvovaltainen. Qasta muistuttaa että minä en toisaalta näe mitään. Annan periksi ja annan koiran viedä.

 

 

 

 

 

Tuntuu siltä että olisin hurjan koiravaljakon kyydissä joka viilettää tunturien yli kun Qasta johdattaa meitä vaikka todellisuudessa liikumme verkkaista kävelyvauhtia. Kuuntelen taas lokkeja heittäessäni kohtalon opaskoiran käsiin. En ole ikinä ollut enemmän luonnon armoilla. Tunnen kuinka välillä kylmenee, ja tajuan että olemme välillä kävelleet talon varjossa. Aistini ovat todella terävöityneet sokeuteni aikana.

 

Menee tunti jos toinenkin. Tai siltä se tuntuu päässäni, mutta todellisuudessa teemme vain viiden minuutin lenkin. Poistan siteen silmiltäni. Aurinko paistaa niin että hetkeen en oikeastikaan näe mitään. A-K kysyy missä luulen että olen käynyt. Arvaan Kampin ostoskeskuksen toista kerrosta, mutta oikeasti minulle ei ole aavistustakaan. Koiraoppaani Qasta saa käskyn olla vapaalla ja toteuttaa sen laittamalla heti etutassut ristiin. Keijo kertoo että opaskoiran kouluttaminen maksaa yli 30 000 euroa ja että siksi tuki näkövammaisliitoille on niin tärkeää.

 

 

 

 

 

Voi olla että olen maailman isoin klisee, mutta arvostan näkökykyä erityisen paljon polkiessani terveine jalkoineni kotiinpäin kevätauringossa.

 

Testaa vamma -tapahtuma järjestettiin viime torstaina Helsingissä Mauno Koiviston aukiolla Lasipalatsin liepeillä. Tempauksen takana oli Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset, Näkyillään!-projekti, Opaskoirayhdistys, Helsingin Invalidien Yhdistys ja Helsingin liikenneturvallisuusyhdistys.