Alkuun
22.3.2018
teksti: Tiina Annevirta, kuva: Tiina Ekebom ja Marko Turunen

Opettaako koulu kohtaamaan toisen ihmisen?

 

Yhteenkuuluvuuden tunne on kouluissa vielä saavuttamatta. Noin puolet oppilaista ei koe olevansa tärkeä osa yhteisöä. Mitä tälle ongelmalle voisi tehdä, kysyy yliopistonlehtori Tiina Annevirta Turun yliopistosta.

 

Koulu on paikka, jossa 7–16-vuotiaat lapset viettävät arkisesta ajastaan ison osan, lähes kolmanneksen. Noiden yhdeksän vuoden aikana kasvava ja kehittyvä lapsi on mukana erilaisissa rooleissa ja tilanteissa – niin ohjattavana, ryhmäläisenä, yksilönä, vertaisena kuin ystävänäkin.

 

”Periaatteen tasolla ylevät ajatukset ovat selviä, mutta tiedostammeko, mistä arjen hyvinvointi oikeastaan rakentuu. Minkälainen vuorovaikutus tukee hyvinvointia ja edelleen oppimista?”

 

Jokaisen vuorovaikutustilanteen myötä lapsi rakentaa kuvaa itsestään myös koululaisena, oppijana ja osaajana. Tilanteet muokkaavat väistämättä oppilaiden käsityksiä ihmisistä ja ihmisten kohtaamisista.

 

Hyvinvointi ja vuorovaikutus on otettu virallisesti koulun toimintakulttuurin peruspilareiksi: opetussuunnitelmassa todetaan, että hyvinvointi on edellytys oppimiselle, ja vuorovaikutus määritellään oppimista ja hyvinvointia edistäväksi tekijäksi.

 

Periaatteen tasolla ylevät ajatukset ovat selviä, mutta tiedostammeko, mistä arjen hyvinvointi oikeastaan rakentuu. Minkälainen vuorovaikutus tukee hyvinvointia ja edelleen oppimista?

 

 

Koulussa kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin

 

Koulujen opettajien työtä, opettamista ohjaa ainakin periaatteessa oppimiskäsitys, joka korostaa oppilaiden aktiivista toimijuutta, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Jokaisen oppilaan tulee saada ohjausta omaan oppimiseensa ja omien oppimistaitojensa tietoiseen tarkasteluun.

 

Opettajan tulee auttaa oppilaitaan luomaan realistista käsitystä itsestään oppijana: minä olen hyvä jossakin ja tuo vieressä istuva kaverini jossain toisessa asiassa. Oppilaat eivät ole lähtökohtaisesti itseohjautuvia, vaan heitä tulee opettaa olemaan taitavia ja tahtovia, rohkeitakin. Käytösongelmatkin ovat usein seurausta oppilaiden taitamattomuudesta, johon on vastattava opettamalla toivottua taitoa.

 

”Jollekin oppilaalle opettaja saattaa olla jopa ainoa aikuinen, jonka kanssa voi kokea olevansa vuorovaikutuksen arvoinen.”

 

Hyvinvointi koulun arjessa on omaksi itseksi kasvamista ja omien mahdollisuuksien löytämistä. Opettaja on aikuinen, jonka kanssa identiteettiään rakentava lapsi ja nuori voi turvallisesti ihmetellä, onnistua ja – epäonnistua. Jollekin oppilaalle opettaja saattaa olla jopa ainoa aikuinen, jonka kanssa voi kokea olevansa vuorovaikutuksen arvoinen. Vaikka koulu on ensisijaisesti oppimista eli älyllistä toimintaa varten, se on lapselle ja nuorelle paikka, jossa voi kokea, että omalla tekemisellä on merkitystä.

 

Ihanteena on, että opettaja kulkee oppilaittensa rinnalla ja ohjaa heitä ottamaan vastuuta elämästään yksilöinä ja myös ryhminä. Oman osaamisen rakentaminen on tämän päivän koulussa myös yhdessä tekemistä.

 

Koulun yhteisöllinen oppilashuolto velvoittaa aikuisia kantamaan vastuuta kouluyhteisön hyvinvoinnista. Yhdessä suunniteltu ja yhdessä työskennellen toteutettu hyvinvoinnin pedagogiikka mahdollistaa jokaisen oppilaan kohtaamisen, kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin – ei myöskään aikuisten.


 

Opettaja, anna oppilaalle aikaa

 

Koulu tarjoaa oppilailleen mallin yhteisestä työskentelystä, mallin toimia hyvinvoivasti yhdessä erilaisten aikuisten ja vertaisten kanssa. Jostain syystä tämän suuntainen kaikkien oppilaiden hyvinvointia tukeva yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin vielä saavuttamatta monissa kouluissa – ainakin tuoreimman kouluterveyskyselyn mukaan.

 

Oppilaiden arkisen hyvinvoinnin näkökulmasta mietityttää, että 4.–5. luokkalaisista 55 prosenttia kokee olevansa tärkeä osa kouluyhteisöä ja 8.–9. luokkalaista 60 prosenttia. Miksi melkein puolet peruskoulun oppilaista kokee olevansa vähemmän tärkeitä jokapäiväisessä arkiyhteisössään?

 

Ovatko opettajat tarpeeksi tietoisia, miten arjen hyvinvointi rakentuu niissä pienissä hetkissä, joissa kaksi ihmistä antaa aikaa toisilleen?

 

”Miksi melkein puolet peruskoulun oppilaista kokee olevansa vähemmän tärkeitä jokapäiväisessä arkiyhteisössään?”

 

Ehkä meidän korkeasti koulutetut, taitavat opettajat kokevat epävarmuutta palata pedagogiikan perusasioiden äärelle. Kenties vuorovaikutukseen keskittyminen tuntuu jotenkin liian yksinkertaiselta ratkaisulta erilaisten hankkeiden ja projektien rinnalla. Arjen kiireiden keskellä ajan antaminen, pysähtyminen voi tuntua opettajasta mahdottomalta, mutta kuitenkin jo pieni hyväksyvä katse, sanakin, luo oppilaalle mielikuvan välittävästä ihmisestä, jonka kanssa on turvallista ja hyvä olla.

 

Kirjoittaja Tiina Annevirta on yliopistonlehtori Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella. Tekstissä kuvatut asiat ovat Opettajankoulutuslaitoksen toteuttaman Kouluhyvinvoinnin-erikoistumiskoulutuksen keskeisiä sisältöjä. Niiden äärellä erikoistujat eli kentällä toimivat opettajat kehittävät oman koulunsa hyvinvoinnin pedagogiikkaa.

 

Veikkauksen pelien tuotoista tukea saavia järjestöjä on mukana tekemässä koulupäivistä parempia. Esimerkiksi Suomen Sovittelufoorumin Verso-ohjelmalla opetetaan sovittelutaitoja oppilaille ja opiskelijoille sekä päiväkotien, koulujen ja oppilaitosten henkilökunnalle. Walter ry järjestää kouluissa työpajoja, joissa käsitellään muiden kunnioittamista, välittämistä ja vastuun ottamista.