Alkuun
7.12.2017
teksti: Samuli Knuuti, kuvat: Touko Hujanen

Me-säätiön Ulla Nord: ”Olen huolissani syrjäkylien nuorista miehistä”

 

Eriarvoisuutta yhteiskunnasta poistavan Me-säätiön johtaja Ulla Nord uskoo, että vuonna 2050 Suomessa ei ole yhtään syrjäytynyttä nuorta ja lasta.

 

Me-säätiön Ulla Nord, 49, on niitä ihmisiä, joiden tarmo ja työtehtävien tärkeys saa omat touhut tuntumaan joutavalta näpertelyltä. Edellisessä työssään Diakonissalaitoksessa hän johti Vamos-hanketta, jonka ideana oli viedä apu sitä tarvitsevien luokse, niiden jotka eivät jaksaneet tai osanneet sitä itse etsiä. Tämä tapahtui kirjaimellisesti syrjäytyneiksi epäiltyjen ovikelloa soittamalla. Nord kertoo Vamosin kautta tehneensä työtä satojen nuorten kanssa, joista moni on yhä häneen yhteydessä. Viimeiset kaksi vuotta hän on ollut toimitusjohtajana Me-säätiössä, jonka ovat perustaneet Supercellin Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja.

 

Säätiön tavoitteena on vähentää lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymistä ja eriarvoistumista Suomessa. Tavoitteeseensa se pyrkii perustamalla Me-taloja, rahoittamalla nuoria ja lapsia aktivoivia hankkeita ja keräämällä verkkosivuilleen mahdollisimman paljon tutkimustietoa Suomesta ja suomalaisista.

 

Nord ei mielellään käyttäisi sanaa ”syrjäytynyt”, koska se koetaan leimaavaksi ja arvottavaksi. Mutta koska olemme tuomittuja käyttämään kieltä kommunikaation välineenä, termi saa nyt kelvata paremman puutteessa.

 

Millaista ihmistä voi pitää syrjäytyneenä?

”Sellaista, joka ei ole työssä eikä koulutuksessa eikä ole kiinnittynyt yhteiskunnan palveluihin. Henkisellä puolella syrjäytymiseen liittyy tunne siitä, ettei ole millään tavalla tärkeä yhteiskunnalle tai yhteisölle; että ei ole mitään annettavaa. Mutta ei saa yleistää liikaa. Ilman koulutusta tai työtä joku voi elää hyvääkin elämää.”

 

Syrjäytyminen esitetään mediassa usein taloudellisena ongelmana. Sitran Petri Hilli arvioi Helsingin Sanomille, että 69 000 syrjäytynyttä nuorta maksaa vuodessa Suomelle 1,4 miljardia euroa. Mutta tuodaanko syrjäytymisestä tarpeeksi mediassa esille inhimillisenä tragediana?

”Ei mielestäni. Tietynlainen asenneilmapiiri on koventunut. Tuntuu, että on vähemmän ymmärrystä tai edes halua ymmärtää eriarvoisessa asemassa olevien ihmisten elämää. Että miten vaikeata elämä on kaikilla tasoilla, jos ei ole rahaa. Jos elämä on sen miettimistä mistä saa lapsille seuraavan päivän ateriat, on turha todeta tällaiselle ihmiselle, että ryhdistäydypä nyt. Kun tilanne menee tarpeeksi pahaksi, monet eivät enää pysty edes hyödyntämään yhteiskunnan tarjoamaa apua.”

 

Me-säätiön keulakuvia ovat Me-talot, joita on jo seitsemässä kaupungissa: Helsingissä, Porissa, Turussa, Espoossa, Lappeenrannassa, Keravalla, Tampereella. Mitä niissä tapahtuu?

”Jokainen Me-talo on erilainen, suunniteltu yhdessä lähiön asukkaiden kanssa. Taloja on perustettu paikkoihin, joista palvelut ovat lähteneet, joissa ei ole harrastusmahdollisuuksia ja joissa monet ihmiset potevat syvää yksinäisyyttä. Toiminta on suunnattu erityisesti lapsille ja nuorille: tarjotaan paikka, jossa voi leikkiä ja harrastaa turvallisen aikuisen läsnäollessa. Vanhemmille tarjotaan tukea ja nuorille mahdollisuus kokea miltä työnteko tuntuu ja miltä onnistuminen siinä. Talot tarjoavat tiloja järjestöille ja kunnille, jotka voivat tuoda palveluitaan sinne. Idea on, että kun talo tulee tutuksi, ihmiset kertovat avoimemmin ongelmistaan ja tarpeistaan kuin vieraassa virastoympäristössä. Eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset voivat tavata toisiaan, ja näin ennakkoluulot hälvenevät.”

 

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Moneyball (2011) huonosti pärjäävä baseball-joukkue alkaa menestyä, kun se alkaa hyödyntää uudenlaista tilastointia pelaajistaan. Myös Me-säätiö uskoo tilastotiedossa piilevään kätkettyyn tietoon, siksi se kerää sivuilleen kaikkien käytettäväksi mahdollisimman paljon dataa, jota ammattilaiset voivat hyödyntää työssä syrjäytymistä vastaan.

”Me Suomessa keräämme mielettömästi dataa, mutta emme osaa käyttää sitä. Uskon, että sieltä löytyy tietoa siitä, mitä syrjäytymisen takana on. Niistä näkyy esimerkiksi, että jos on 21-vuotias, ollut yli vuoden työttömänä ja on pelkkä peruskoulutausta sekä kaksi muuta työllistymistä estävää tekijää, on vain seitsemän prosentin mahdollisuus työllistyä. Data osoittaa, että ongelmat on tunnistettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jos nuori joutuu yläkoulun jälkeen tyhjän päälle ja häneltä puuttuu akateemista ja sosiaalista osaamista, hänellä on vaarana pudota mustaan kuiluun, josta häntä on hyvin vaikea löytää saati auttaa ylös.”

 

Me-säätiö tukee myös tutkimusta, jonka aiheena on kolmen sukupolven läpi kulkeva syrjäytyneisyys. Iso-Britanniassa on jo oma yhteiskuntakasti muodostunut perheistä, joissa ei ole oltu työelämässä moneen sukupolveen – onko Suomeen muodostumassa samanlainen?

”Suomessa on jo tällaista kulttuuria. Jos ei ole koskaan nähnyt vanhempien lähtevän töihin, sama malli siirtyy helposti lapselle. Siksi pitäisi pyrkiä puuttumaan mahdollisimman varhain, tuen pitäisi alkaa jo raskausaikana. Meillä on taitavia sosiaalityöntekijöitä, mutta järjestelmä ei mahdollista oikeaa apua. Perheen tapaaminen kerran kuussa ei riitä, aluksi pitäisi tavata kerran päivässä, rytmittää tuki toisin. Jo päiväkodissa pystyy tunnistamaan lapset, joilla on ongelmia – ja heille pitäisi siinä vaiheessa jo pystyä antamaan oma työntekijä.”

 

Miksi pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät toista sukupuolta helpommin?

”Syitä on tietenkin monenlaisia. Mutta poikien ei ehkä ole niin helppo hakea apua, tytöt puhuvat enemmän kavereiden ja yhteisön kanssa, jakavat asioita eri tavalla. Esimerkiksi nuoret naiset syövät kaksi kertaa enemmän mielialalääkkeitä kuin nuoret miehet – se ei kerro siitä, että he voisivat huonommin, vaan kyvystä hakea apua. Koulumaailma ei myöskään ehkä tarpeeksi huomioi heidän yksilöllisiä tarpeitaan.”

 

Japanista tunnetaan hikikomori-ilmiö, ihmisryhmä, joka on vetäytynyt täysin sosiaalisesta elämästä ja viettää kaiken aikansa internetissä. Koska Suomea on usein kutsuttu Pohjolan Japaniksi, onko meillä samanlaisia tapauksia? Vai mitkä ovat suomalaisen syrjäytymisen kansalliset tunnusmerkit?

”On meillä paljon kokemuksia ihmisistä, joiden elämä on vain kotona ja nettiyhteisössä. Peruselämisen kannalta on hyvin vaikeata käydä töissä tai opiskella, jos pelaa kahdeksan tuntia yössä. Mutta erityisen huolissani olen syrjäkylien nuorista, varsinkin nuorista miehistä. Alueellinen eriarvoistuminen on ankaraa: on paikkoja, joista on lähtenyt palvelut ja työpaikat mutta jonne on silti jäänyt nuoria.

 

Mitä tavallinen ihminen voi tehdä syrjäytymisen ehkäisemiseksi? Siis esimerkiksi minä, 47-vuotias espoolaismies.

”Tarjoudu tukihenkilöksi lapselle tai nuorelle. Edes niin, että tapaa kerran kuussa, mene kahville ja vastaa puhelimeen, kun lapsi tai nuori soittaa huolestuneena jostakin asiasta. Ole turvallinen aikuinen, johon voi olla yhteydessä. On monenlaisia mentorointiohjelmia: Vamosilla on Amigo-ohjelma, on myös OmaKamu. Erityisesti miehiä etsitään yksinhuoltajaäitien lapsien tueksi.”

 

Koska ilahduit viimeksi?

”Voi, ilahdun usein. Eilen riemastuin todella, kun kuopus kertoi onnistumisesta koulussa. Töissä ilahduin siitä, että saimme edistettyä uuden Me-talon suunnittelua täällä pääkaupunkiseudulla.”

 

Me-säätiön tavoitteena on, ettei vuonna 2050 Suomessa olisi yhtään syrjäytynyttä lasta tai nuorta. Nyt säätiön nettisivujen syrjäytymislaskuri näyttää lukua 68 556. Uskotko tavoitteen todella olevan mahdollista?

”Uskon. Vilpittömästi.”

 

 

Veikkauksen pelituottoja ohjataan nuorten hyvinvointia lisäävään monipuoliseen järjestö- ja seuratyöhön ministeriöiden kautta. Nuorille järjestetään erilaista kulttuuritoimintaa sekä loma- ja leiritoimintaa, urheiluseurat liikuttavat ja aktivoivat nuoria eri puolilla maata, useat palvelevat puhelimet sekä chatit auttavat avuntarpeessa olevia ja tarjoavat aikuisen, joka kuuntelee.