Alkuun
15.9.2015
Teksti: Tuija Sorjanen, Kuvat: Annukka Pakarinen

”Olen ehkä sairas, mutta toteutin unelmani”

Runoja, jotka veivät 14-vuotiaana psykiatriseen sairaalaan. Onneton teinirakastuminen, joka pakotettiin unohtamaan joukkopahoinpitelyllä. Vuosien koulukiusaaminen. Kaikki vain etappeja matkalla unelmaan. Ipsu Murtolan eli räppäri Adjektiivin mielestä pahoillakin asioilla on tarkoitus, jos niistä opettelee selviämään.  


”Nykyään minulla on kyllä asiat hyvin. Tai pään sisällä huonosti, mutta kun katsoo ympärille, niin kaikki on paremmin kuin ennen.

 

Synnyin vuonna 1991 Orivedelle. Vanhempani erosivat, kun olin neljän vanha. Sain uuden isäpuolen, josta olin aluksi todella mustasukkainen. Äitini on ollut minulle aina kaikki kaikessa. Hän on kantanut minua käsivarsillaan.

 

Äiti sairastui syöpään, kun olin seitsemän. Siitä päivästä lähtien minua alettiin kiusata koulussa. Kiusaaminen loppui vasta kahdeksannella luokalla. Vaikka äiti oli saanut terveen paperit, minua muistuteltiin siitä päivittäin koulussa.

 

Olin noin 30 oppilaan ala-asteella. Minulla ei ollut juuri kavereita, kun naapurin tyttökin muutti kauemmas neljännellä luokalla. Jätkät laittoivat minut tekemään erilaisia testejä, jotka minun piti suorittaa, jos halusin olla heidän kaverinsa. He laittoivat minut keskelle autotietä makaamaan, ajelivat pyörällä päältäni ja ammuskelivat niittipyssyllä.

 

Kotona äiti makasi alakerrassa melkein syövän selättämänä ja sädehoitojen väsyttämänä. Lähelle ei saanut mennä. Ainoa tuki ja turva oli isäpuoleni. Samoin pikkusiskoni oli minulle todella tärkeä.

 

Aloin ryypätä ala-asteen loppupuolella. 13-vuotiaana olin sairaalassa ensimmäistä kertaa alkoholimyrkytyksestä. Vedin kännit. Äiti tuli iltavuorosta Saarioisilta puolenyön aikaan. Hän löysi minut vessasta. Olin suunnilleen kuollut jo. Puhalsin 1,5 promillea. Minut ajettiin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja vietiin myöhemmin päihdepolille. Kokemus oli rankka, mutta opin siitä vähäksi aikaa.

 

Yläasteella olin rakastunut yhteen tyttöön. Hänen kaverinsa pahoinpiteli minut rappusissa. Luokkakaverit kävelivät ohi ja joku jopa nauroi. Tyttö, johon olin ihastunut, seisoi vieressä ja katseli toisaalle. Maailmani romahti.

 

 

Terveystiedossa piti kahdeksannella luokalla tehdä portfolio harrastuksesta. En harrastanut oikeastaan mitään muuta kuin itseni satuttamista ja musiikin kuuntelua. Lisäksi tein paljon runoja. Laitoin runoja portfolioon. Sain portfoliosta arvosanaksi 9,5, mutta sen ansiosta jouduin myös Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan. Terveystiedon opettaja kertoi runoista kuraattorille, ja kuraattori sanoi, että nyt tilanne on se, että olet niin sekaisin tai ahdistunut, että lähdet ensi maanantaina Pitkäniemeen.

 

Olin shokissa. Pitkäniemen maine on sellainen, että siellä ovat kaikki umpihullut. Mutta käsitykseni muuttui täysin, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Lähinnä kudoin siellä. Ei se ole yhtään minua, mutta kaikki muutkin kutoivat.

 

Minulle aloitettiin lääkitys, ja siitähän sekakäyttökin sitten alkoi. Suomessa määrätään liian paljon lääkkeitä.

 

Kerran yläasteella ostin viinapullon kouluun. Ja ehkä siksi, että minulla on kova ääni ja puhuin asiasta ruokalassa, yksi opettaja sai kuulla pullostani. Poliisit tulivat maijalla koulun pihaan ja ottivat pulloni. Suutuin, koska pulloni oli viety. Ahdisti, että mitähän äitikin tästä ajattelee. Kävin hakemassa lukiolaisten leffakuvauksissa rekvisiittana käytetyn pesäpallomailan ja menin sen kanssa opettajainhuoneeseen. Kuraattori ja opinto-ohjaaja ilmeisesti katsoivat, että nyt tuo sekosi. He soittivat tarkkailuluokan opettajalle, joka sai pesäpallomailan minulta pois. Siitä lähdin Ysitien sillalle. Ajattelin, että hyppäänpä täältä alas. Mutta siellä tajusin, että ei ole minun vikani, että kärsin. Se on sairauteni vika.

 

Olen aina ollut itsetuhoinen. Minulla on jotenkin vääristynyt ajatus, että kaikki vika on minussa. Ajattelen kaikki sodat ja maailmanloput ja otan ahdistuksen itseeni.

 

Yhdeksännen luokan puolivälissä pääsin tarkkailuluokalle. Se oli yläasteeni pelastus. Sain korotettua numeroitani ja stipendin musiikillisista ansioista.

 

Kerran yksi tuttuni Orivedeltä tuli pyytämään apua ystävälleen. Tällä oli samanlaisia kokemuksia kuin minulla, ja tuttuni ajatteli, että voisin auttaa. Kieltäydyin, koska silloinen tyttöystäväni oli hyvin mustasukkainen. Vähän ajan päästä kuulin, että tyttö oli jättäytynyt junan alle. Kannan vieläkin hirveää syyllisyyttä siitä. Hänellä oli samanlaisia oireita kuin minulla, ja minä olen tässä. Ehkä olisin voinunt auttaa häntä jotenkin niin, että hänkin olisi vielä täällä. Olen kuullut monta kertaa, ettei tapahtunut ollut syytäni. Läheltäni on kuollut muutenkin paljon ihmisiä.

 

Teininä sain ensimmäisen psykoosikohtaukseni. Selitin kaikille, että suoleni tulevat mahasta ulos. Itkin ja nauroin vuorotellen. Sen jälkeen olen uskonut siihen, että ihmisen mieli on niin hauras, että se voi flipata tuosta vain. Mieli voi muuttua sellaiseksi, ettei ymmärrä itse mistään mitään, mutta se, mihin uskot, on totuus sinulle. Seuraavana päivänä sain koulussa paniikkikohtauksia. Uskoin, että minulla on diabetes enkä voisi enää ryypätä.

 

17-vuotiaana minut sijoitettiin perhekotiin Muurameen. Minua kiusattiin siellä yli puoli vuotta, koska muut saivat tietää, että tykkään myös tytöistä. Siellä seinät olivat paperia ja jouduin kuuntelemaan, kun muut puhuivat minusta. Villtelin ja olin ihan sekaisin. Sittemmin tytöt alkoivat hyväksyä minut ja heistä tuli kavereitani.

 

 

Nyt asun tukiasunnossa ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tällä hetkellä diagnoosini ovat epävakaa persoonallisuushäiriö ja vakava ahdistuneisuushäiriö. Vuosi sitten pääsin eroon peliriippuvuudesta. Päätin vain lopettaa. Yhä edelleen näen joka yö unta siitä, että voitan kymmeniä tuhansia euroja rahaa. Sitten menen shoppailemaan ja olen onnellinen.

 

Traumoista voi ottaa opiksi ja pahoja asioita voi käyttää oikein. Niistä voi päästä yli käymällä asiat läpi omalla tavalla sopivanlaisessa terapiassa.

 

Räppään artistinimellä Adjektiivi. Se alkoi niin, että täällä tukiasunnolla oli pari poikaa, joiden kanssa aloin räpätä. Tein sitä ensin ihan läpällä. Se oli surkeaa. Käytännössä vain puhuin. Mietin, että mitä muka edes olen tekemässä. Nyt olen tehnyt tätä nelisen vuotta. Kehityn koko ajan. Se on minun terapiaani. Minusta on tullut avoimempi.
 

Vedän Tampereen kulttuuripajassa räppiryhmää. Kulttuuripaja antaa uskomattomat mahdollisuudet. Toivottavasti tällainen toiminnallinen vertaistuki leviää. Ei tarvitse lässyttää siitä, että on huono olo, en pysty tekemään mitään vaan menen kotiin nukkumaan. Tämä antaa mahdollisuuden pystymiseen ja tuo asennetta.

 

Asenne ei ole sitä, että on puhelias ja avoin. Kuka tahansa voi olla asenneihminen, vaikka istuisi hiljaa nurkassa. Pitää oppia tuntemaan omat suuntautumisensa. Jos haaveilet vaikka siitä, että opit solmimaan kengännauhat, tee se. Siinä on jo asennetta.

 

Ei menneisyyden traumoista koskaan toivu, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Minä olen oppimassa. Asioilla on ollut tarkoitus, jos niistä selviää.

 

En ole selvinnyt vielä, mutta olen selviämässä.

 

Ei ole ollut mikään itsestäänselvyys, että asiat alkavat sujua paremmin. Välillä sitä on ihan pohjalla, mutta se johtuu sairaudestani.

 

Ensimmäisen psykoosini aikana tajusin, etten ole pilannut tätä kaikkea itse ja että suunta on vain ylös. Totta kai tapahtuneet asiat ja ihmisten teot vaikuttavat. Mutta se, miten käytän oman reaktioni, on omissa käsissäni.

 

Perhe, ystävät, tämä paikka, hoitokontaktit ja sukulaiset ovat antaneet minulle mahdollisuuden toimia niin, että asenteeni on päässyt kasvamaan.

 

Nykyisyys on elämän parasta aikaa. Menneisyyteen en pääse takaisin. Tulevaisuus on edessä ja sitä voi muuttaa. Haluan nähdä sen valoisana. Minulla on asennetta ja paljon sanottavaa. Oon ehkä sairas, oon ehkä unessakin, mut mitä sitten, toteutin unelmani.”