Alkuun
23.5.2016
teksti: Ann-Mari Huhtanen, kuvitus: Jukka Pylväs

Muiden armoilla

Kotimaansa epävakaita oloja pakeneva on tuntemattomien armoilla – aina vaarallisesta matkasta maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätökseen asti. Silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa. Vaikka se etoisi.

 

Heinäkuussa 2013 Zainab Nasser, tuolloin 32, pakkasi 6-vuotiaan poikansa sekä yli 60-vuotiaat vanhempansa hopeanväriseen Chevrolet GMC -lava-autoon ja nousi kuljettajan penkille. Hän ei kertonut suunnitelmistaan edes serkulleen, jolta oli auton lainannut.

 

Nasser oli päättänyt paeta.

 

Takana oli neljä päivää kestänyt henkilökohtainen helvetti, jonka päätteeksi Nasser ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Bagdadista. Ensiksi he suuntaisivat Pohjois-Irakiin Kurdistanin pääkaupunkiin Erbiliin. Siellä asui Nasserin opiskeluaikainen ystävä, joka oli luvannut auttaa.

 

Mitä Erbilin jälkeen, sitä Nasser ei vielä tiennyt. Hänen vanhempansa taas eivät tienneet vielä edes Erbilistä.

 

Kun Nasser ajoi illansuussa ulos pääkaupungista, hän jätti taakseen ainoan maailman, jonka siihen mennessä oli tuntenut: bensankatkuisen kotikaupunkinsa, hengitystiehyet tukkivat shamalit eli hiekka- ja pölymyrskyt, yli 50 lämpöasteeseen nousevat tuskaiset kesät. Hän jätti taakseen myös kiihtyneet pommi-iskut, uima-altaaseen keskelle lasten leikkejä osuvat laukaukset, lisääntyneet kidnappaukset. Elävä ja sivistynyt arabikulttuurin kehto, jonka kahviloissa istuttiin pitkälle yöhön keskustellen ja jonka naisilla (muusta maasta poiketen) oli mahdollisuus olla muutakin kuin kotiäitejä, oli muuttunut epäluuloisten naapurustojen saarekkeeksi.

 

Ihmiset kävivät töissä ja arki pyöri, mutta kukaan ei tuntunut enää jaksavan välittää tai huolehtia kuin omistaan. Ennen Irakin sotaa, ja vielä sen alkuvaiheissakin, tiedot kuolonuhreista otettiin Nasserin mukaan vastaan surren, nyt hyvä jos olankohautuksin. Kaikkea oli liikaa: iskuissa kuolleita siviilejä, poliittista peliä, kadonneita lapsia, raiskattuja ja perheidensä siksi hylkäämiä tyttölapsia...

 

Sitä vähemmän ihmiset jaksoivat puhua siitä, mitä huomenna tapahtuisi. Vielä yksi päivä, he Nasserin mukaan ajattelivat illalla kotiin päästyään.

 

Asuinalueet olivat erakoituneet. Kaupunki oli täynnä hallinnon pystyttämiä tiesulkuja, mutta jotkut naapurustot olivat pystyttäneet niitä jopa omin avuin tuntemattomien pelossa. Lisäksi kaduille oli ilmestynyt shiia-taustaisia puolisotilaallisia joukkoja.

 

Pitkään jatkunut pelko ja huoli oli turruttanut Bagdadin ja poikkeustilasta oli tullut normaali. Se ei kuitenkaan ollut syy Nasserin pakoon.

 

 

Osa 1: Lähtö

 

 

Kaikki alkoi, kun Nasserin uudessa työssä – eräässä valtion pyörittämässä ja kansainvälisen avustusjärjestön tukemassa laitoksessa – paljastui jotain epäilyttävää. Laitoksen kirjanpitoa läpi käydessään Nasser huomasi, että suuria summia rahaa puuttui. Hän kertoi tästä esimiehilleen, jotka sanoivat vievänsä asian ylemmälle taholle.

 

Pian tämän jälkeen alkoivat soitot. Ne tulivat aina tuntemattomasta numerosta.

 

”Olet vielä nuori, mikset palaa entisiin töihisi sairaalaan”, soittaja kehotti. ”Yritämme olla ystävällisiä. Ymmärrämme, että olet ehkä väsynyt”, soittaja jatkoi, kunnes äänensävy soitto soitolta koveni: ”Pidä varasi. Sinuna katsoisin poikasi ja miehesi perään.”

 

Nasser pelästyi ja lakkasi vastaamasta. Sitten kotiin alkoi ilmestyä uhkauskirjeitä. Ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet hetkauttavan Nasserin yrittäjänä työskentelevää aviomiestä. He olivat varakkaita, joten tämä uskoi jonkun yrittävän vain kiristää rahaa. Jos Nasser olisi kertonut miehelleen kaiken, tilanne olisi voinut olla toinen.

 

Lopulta mies, edelleen tietämättömänä Nasserin työpaikan tapahtumista, myöntyi riidan päätteeksi ja ilmoitti kirjeistä poliisille. Liian myöhään. Kolmannen kirjeen jälkeen mies löydettiin keittiöstä päässään 31 laukausta.

 

Nasser meni shokkiin. Seuraavat päivät hän vietti poikansa kanssa anoppinsa luona, sillä koti oli nyt suljettu rikostutkinnan vuoksi. Nasser halusi kirkua ja itkeä, mutta ei poikansa vuoksi voinut. Poika tietenkin tajusi, että jotain oli tapahtunut, mutta anopin kanssa oli päätetty, että Nasser kertoisi. Mutta miten, kun hän ei itsekään voinut uskoa?

 

Nasserista tuntui kuin hän olisi katsellut jostain kaukaa, kuinka muut ympärillä elivät. Hän tunsi olevansa itsekin jo haudassa. Päässä pyöri ajatus, joka ei luultavasti koskaan jätä rauhaan: Miksi hän salaili mieheltään? Tekikö hän siinä virheen? Olisivatko asiat menneet toisin? Entä jos kaikki sittenkin liittyi miehen bisneksiin?

 

Kun uusi soitto tuli, Nasser tiesi, että hän oli ollut oikeassa. Silloin hän myös päätti: hänellä ei ollut varaa menettää enää ketään. Vähiten poikaansa.

 

Vielä samana päivänä hän soitti ystävälleen Erbiliin. Sen jälkeen hän soitti läheiselle serkulleen ja pyysi autoa lainaksi. Serkku kyseli turhaan selitystä, mutta koska halusi auttaa, hän lopulta suostui.

 

Vainoharhaista tai ei, Nasserista kaikki tuntuivat yhtäkkiä uhkalta, jopa sukulaiset ja ystävät. Hän pelkäsi, että joku kadehtisi heidän elintasoaan ja ilmiantaisi heidät. Tai ehkä heidän lähtönsä estettäisiin puhtaasta rakkaudesta. Opiskelukaveri oli poikkeus. Koska ystävä oli asunut vuosia muualla, Nasser koki, että häneen saattoi luottaa, sillä tämä ei odottanut tai tarvinnut häneltä mitään.

 

Kun Nasser pakeni Bagdadista, asetelma tavallaan kääntyi. Hänestä tuli se, joka petti kaikki muut. Jopa hänen vanhempansa luulivat autoon noustessaan olevansa matkalla Nasserin kotiin. Salailu tuntui pahalta mutta ainoalta keinolta. Siinä vaiheessa Nasser oli kuitenkin ehtinyt näkemään elämässään niin paljon pahaa, että tiesi, että joskus sydän täytyi kovettaa. Eteenpäin vei järki.

 

Vanhemmat eivät voineet kuin taipua ja luottaa tyttärensä arvostelukykyyn. Muuten he olisivat jääneet yksin, sillä Nasserin sisaret asuivat ulkomailla. Nasser on luonteeltaan itsepäinen ja neuvokas, nuorena jopa kuriton, joten vanhemmat tiesivät myös, ettei hänen päätään voinut kääntää.

 

Öinen matka pohjoiseen kesti viisi tuntia, mutta tuntui pidemmältä. Sen aikana Nasser kertoi vanhemmilleen, mitä oli tapahtunut.

 

 

Osa 2: Matka

 

 

Perillä odotti pieni rauhallinen kaupunki. Jos ei ole kurdi, Irakin itsehallinnolliselle kurdialueelle ei pääse ilman erillistä lupaa tai kutsua, joten ystävän mies oli hankkinut sellaisen valmiiksi.

 

Nasserin mukaan mies työskentelee kurdien itsepuolustusjoukoille eli peshmerga-armeijalle, joten hänellä on paljon kontakteja, jopa rajan yli Turkkiin.

 

Seuraavien päivien aikana vaatimattomassa kurdikodissa tehtiin suunnitelma, jota ystävä kehotti harkitsemaan kahdesti. “Olet hullu, menetät omaisuutesi taloa myöten”, ystävä Zainab Nasserin mukaan valitteli ja ehdotti, että Nasser perheineen muuttaisi vain toiseen kaupunkiin.

 

Pelokkaalle Nasserille se ei riittänyt. Myöskään pako Turkkiin ei välttämättä riittäisi, ystävän mies muistutti. Irakilaiset pääsevät maahan helposti, mutta miehen mukaan oli riski, että tullessaan maahan Nasser luovutettaisiin Irakin viranomaisille. Nasser oli mitä ilmeisemmin sotkeentunut johonkin vakavaan, eikä Irakin hallinnon kanssa pelleilty, tämä muistutti.

 

Turkki ei myöskään myönnä irakilaisille turvapaikkoja, vain tilapäistä suojelua. Pakolaisleirit olivat jo tuolloin täynnä ihmisiä, jotka olivat odottaneet vuosia, että YK:n pakolaisjärjestö UNHCR sijoittaisi heidät johonkin kolmanteen maahan.

 

Ensimmäistä kertaa Nasser oli neuvoton. Hän soitti sisarilleen Ruotsiin ja Dubaihin. “Yrittäkää Suomeen, lähelle meitä”, toinen näistä hänen mukaansa kehotti, sillä arveli, että Suomesta saisi helpommin turvapaikan.

 

Niin päätettiin, ja ystävän mies, johon Nasser luotti, lupasi auttaa. Mies järjesti kuskin, joka vei heidät autolla Istanbuliin. Rajalla kuski hyppäsi ulos autosta, jutteli tovin viranomaisten kanssa, hyppäsi takaisin autoon ja heilautti kättään. Papereita, joilla he pääsivät maahan, Nasser ei koskaan nähnyt.

 

Istanbulissa he majoittuivat kuskin kotiin, mutta seuraavaksi Nasserin oli hankittava rahaa, jotta he pääsisivät eteenpäin. Hänellä ei ollut mukanaan säästöjä, ei edes henkilökortteja, joten oli pakko soittaa serkulle ja pyytää tätä käymään asunnossa. Serkku oli ymmärrettävästi suunniltaan, mutta lupasi jälleen auttaa.

 

Henkilökortit löytyivät, samoin osa pienestä kultasäästöstä, vaikka serkun mukaan koti oli välissä ryövätty. Sovittiin myös, että serkku möisi Nasserin ja vanhempien autot, ja lähettäisi niistä saadut rahat ja paperit Turkkiin. Nasser puolestaan jäi ystävän miehen ohjeistamana odottamaan vääriä henkilöpapereita myyvän salakauppiaan soittoa.

 

Ensimmäinen tapaaminen sovittiin Sultanahmetin lähellä olevaan puistoon. Nasseria ja hänen isäänsä hermostutti, sillä hei eivät tienneet, miten löytäisivät väkijoukosta oikean ihmisen. Yhtäkkiä olalle koputti hoikka, nuorehko egyptiläiseltä näyttävä mies, joka esitteli itsensä Mahmudiksi. Se tuskin oli oikea nimi, sillä toisella kertaa tämä oli Abdul, kolmannella Ahmad.

 

Neljä passia maksoivat yhteensä 13 000 dollaria. Puhelimessa salakauppias oli tarjonnut myös toista, halvempaa tapaa päästä Eurooppaan. Siihen olisi kuulunut vaarallinen merimatka. Nasser ei halunnut edes kuulla enempää, sillä ei uskonut, että hänen sydänvikainen äitinsä selviäisi siitä.

 

Kun osa rahoista ja passikuvat oli vaihdettu, Mahmud katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nasserin oli vain luotettava, että tämä ei häviäisi rahojen kanssa. Kului kaksi viikkoa ennen kuin miehestä kuului taas.

 

Ihmissalakuljettajiin ja hämäräkauppiaisiin tukeutuminen pelotti ja etoi Nasseria. Siihen liittyi suuri ristiriita. Toisaalta hän ei olisi halunnut olla heidän kanssaan missään tekemisissä, sillä tiesi tukevansa samalla mustaapörssiä ja laajalle Eurooppaan levittäytynyttä rikollisverkostoa. Samaan aikaan hän oli heistä riippuvainen.

 

Kun on löydettävä turvapaikka, ei välitä. Siitä, miten turvapaikkoja myöntäviin maihin pääsee, tulee toissijaista. Nasser ei usko, että ihmisten epätoivosta elävät ja heitä hyväksikäyttävät väärentäjät, ihmissalakuljettajat ja hämäräkauppiaat voisi toimia, ellei ainakin osalla olisi yhteyksiä joidenkin maiden virkamieskoneistoon, jollei jopa ylemmäs. Esimerkiksi Unkarin passit, jotka he lopulta saivat, eivät vaikuttaneet väärennetyiltä.

 

Kun salakauppias kuuli, etteivät he saisi suoria lentoja Istanbulista, vaan joutuisivat vaihtamaan Izmirin lentokentällä, hän kehotti ongelmien sattuessa soittamaan. Salakauppias sitten puhuisi lentokentällä jollekin, joka päästäisi perheen jatkamaan.

 

Salakauppias ei tosiaan pettänyt lupaustaan, vaan soitti. Toinen tapaaminen sovittiin jälleen ihmisjoukkoon, yhdelle Lalelin moskeijan lähellä olevista basaarikaduista.

 

“Ota nämä, lähde heti kentälle ja pois maasta”, salakauppias kehotti ja antoi passit. Hän varoitti käyttämästä Ataturkin kansainvälistä lentokenttää tehokkaiden turvatarkastusten vuoksi ja pyysi ilmoittamaan ajan, jolloin lento laskeutuisi Helsinkiin. Lopuksi hän vielä muistutti, että joku olisi sitten Helsingin Päärautatieasemalla perhettä vastassa.

 

 

Osa 3: Saapuminen

 

 

Kahden vaihdon ja ongelmitta menneen matkan jälkeen Zainab Nasser seisoi matkatavaratta Helsinki-Vantaan lentokentällä.

 

Tai oikeammin Zsófia, niin passissa hänen muistaakseen luki. Isän nimi oli Elek. Se oli jäänyt mieleen, kun Nasser oli joutunut tolkuttamaan hölmistyneelle isälleen, että kantaisi nimen tyylillä, vaikka isä näytti kaikkea muuta kuin eurooppalaiselta.

 

Oltiin jo syksyssä, kello kävi puoltayötä.

 

Seuraavaksi heidän täytyisi etsiä Helsingin keskusta. Heillä ei ollut tietoa etäisyyksistä, eikä mistään muustakaan. Ensimmäinen ihmetys oli taksi. Kun Nasser aloitti tapansa mukaan neuvottelemaan hinnasta, kuski osoitti nauraen jotain vekotinta ja selitti, että Suomessa mittari juoksee. Kuski oli muutenkin ystävällinen ja suostui ottamaan dollareita, sillä heillä ei ollut euron euroa. 62 euroa maksanut matka maksoi valuuttaa tuntemattomille asiakkaille 100 dollaria, joten se siitä laupeudesta.

 

Kun taksi jätti perheen rautatieasemalle, joku mies oli Nasserin yllätykseksi heti vastassa. Ilmeisesti tämä oli salakauppiaan mainitsema kontakti, sillä mies pyysi heiltä arabiaksi vain yhtä asiaa: passit. Sitten hän häipyi. Myöhemmin Nasser kertoi miehen tuntomerkit poliisille. Hän uskoo, että passit lähtivät seuraavien käytettäviksi.

 

Nyt perhe oli yksin keskellä kaupunkia, jonka juna-asemankin pääovet olivat kiinni. Oli hiljaista. Oli outoa, ettei lähes ketään ollut missään. Seuraavaksi perheen pitäisi kuitenkin päästä poliisiasemalle, joten Nasser pysäytti ensimmäisen vastaan tulleen. Neuvojen sijaan mitä ilmeisemmin humalassa ollut mies yrittikin lähennellä ja maanitella häntä kanssaan yleiseen vessaan.

 

Epäkunnioittava ensikosketus oli se, mitä Nasser vähiten nyt kaipasi. Toinen, selväpäinen ja ystävällinen, neuvoi heidät lopulta junaan ja seuraavalla pysäkillä pois.

 

Pasilan poliisiasemallakin odotti suljettu ovi. Kun partioauto ajoi ohi, Nasserin isä yritti heiluttaa sitä pysähtymään, mutta ei. Se oli kolmas ihmetyksenaihe. Lopulta puoli kahden aikaan yöllä joku tuli avaamaan.

 

”Asylum seeker”, Nasser sanoi, jonka jälkeen heidät vietiin Kaarlenkadun vastaanottokeskukseen. Äiti tosin luuli sitä aamulla herättyään hostelliksi, aamupalat ja kaikki.

 

Seurasi poliisihaastattelu, jossa selviteltiin perheen matkareittiä, henkilöllisyyttä ja otettiin sormenjäljet. Tämän jälkeen heidät lähetettiin itäsuomalaiseen vastaanottokeskukseen odottamaan maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhuttelua.

 

Nuo kuukaudet olivat pitkiä, ristiriitaisia ja raskaita. Nasser yritti vain ajatella, että koska poika hengitti, kaikki oli kunnossa. Ei ollut. Vastaanottokeskuksessa turvapaikanhakijoiden elämä on pausella. He ovat Suomessa, mutta silti eivät missään. Koti on takana ja mennyttä, mutta kukaan ei tiedä, mitä edessä odottaa. Turvapaikanhakijat ovat välitilassa kahden kulttuurin välissä, vieraina toisessa ja kaukana tutusta.

 

Oliko hän tehnyt virheen, Nasser huomasi väistämättä välillä miettivänsä. Jos he saisivat hylkäävän päätöksen, minne ihmeeseen he menisivät? Iraniinko? Ei ikinä! Irak ja Iran eivät tunnetusti ole hyvissä väleissä, eivätkä ihmisetkään. Jordania? Se taas ei antanut irakilaisille enää viisumeita.

 

Pelotti. Vieraan maan viranomaisten armoilla oleminen tuntui vaikealta, varsinkin kun Nasser oli kotimaassaan tottunut tekemään päätöksiä muiden puolesta.

 

Kyse ei ollut edes luottamuksesta. Piti vain odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Kuukausien epätietoisuus aiheuttaa ihmisille paineita. Aivan kuin ulkomaailmassakin, vastaanottokeskuksessa on mukavia ja ei niin mukavia ihmisiä, Nasser kertoo.

 

Aluksi hän kuunteli ja kuuli mitä kamalampia juttuja siitä, kuinka muut olivat päässeet Eurooppaan: Oli tarinoita yksin matkustaneita naisia, joilta ihmissalakuljettajat olivat vieneet rahat ja passin, minkä jälkeen naiset olivat joutuneet seksiorjiksi. Oli tarinoita varattomista ihmisistä, jotka olivat yrittäneet huiputtaa ihmissalakuljettajia lupaamalla maksaa vasta perillä. He olivat ajatelleet, ettei Euroopassa heitä enää löydettäisi. Tarinoiden mukaan ihmissalakuljettajat ovat kuitenkin tavoittaneet perittävänsä jopa ”turvallisista maista”.

 

Nasserin mukaan keskuksessa eräs nuori nainen kertoi, että oli joutunut prostituoiduksi. Kun häneen kyllästyttiin, hänet myytiin eteenpäin. Lopulta tyttö autettiin Eurooppaan. Toiselta naiselta hän puolestaan kuuli, että kun tämän rahat olivat loppuneet, ihmissalakuljettajat olivat ehdottaneet maksuksi yhtä neljästä lapsesta. Nainen oli antanut.

 

Nasserin mukaan samaa tapahtuu Irakin pakolaisleireillä. Kun ihmiset ovat tarpeeksi epätoivoisia ja kun raha ei riitä edes lasten ruokkimiseen, vanhemmat saattavat myydä teini-ikäisen tyttärensä 500 dollarilla.

 

Tällaisiin kohtaloihin verrattuna Nasser oli ollut onnekas. Moni oli joutunut kauheisiin oloihin veneissä, hän oli sentään lentänyt.

 

Mutta vaikka muiden tragediat sattuivat, ne olivat yksinkertaisesti liikaa hänen omien kokemusten päälle. Kun koko ajan oli pitänyt pyrkiä eteenpäin, Nasser ei ollut käsitellyt omaa suruaan. Siksi yhtenä päivänä vain napsahti. Nasser lopetti yhteisruokalassa syömisen ja kielsi muita enää puhumasta. Hän ei pystynyt kuulemaan enää lisää. Kriisipsykologit kutsuvat tätä traumareaktioksi.

 

 

Osa 4: Uusi alku

 

Kun turvapaikkapuhuttelu oli ohi, perhe lähetettiin odottamaan päätöstä kansainvälisestä suojelusta ja pakolaisaseman tai oleskeluluvan saamisesta pieneen pohjalaiseen kaupunkiin. Nyt oltiin jo seuraavan vuoden puolella.

 

Vasta siellä Nasser alkoi toipua. Osakiitos siitä kuuluu keskuksessa ohjaajana työskennelleelle Tovelle, joka Nasserin kuvailujen perusteella oli monelle äitihahmo. Tove hoiti käytännön asioita, mutta antoi asukkaille myös hierontaa ja ehdotti sitä Nasserillekin.

 

Oli hyvä päätös mennä. Hieronnan aikana Tove sanoi, että Nasser oli nyt turvallisessa paikassa, ja että oli aika parantua ja surun tulla. Se aukaisi jotain, sillä ensimmäistä kertaa miehensä kuoleman jälkeen Nasser alkoi itkeä. Sitten hän vain itki ja itki, ja Tove kuunteli.

 

Nasser olisi toki voinut puhua myös keskuksen järjestämälle terveydenhoitajalle, päästä ehkä lääkäriinkin, mutta ei halunnut. Hän koki, että kukaan muu ei voisi ottaa kipua pois. Sen sijaan hän alkoi tehdä pitkiä yksinkävelyitä, ja vähitellen kevään aikana olo alkoi parantua.

 

Päätös tuli lopulta kevään lopussa, 9 kuukautta Suomeen tulon jälkeen: oleskelulupa neljäksi vuodeksi, jonka jälkeen perhe voisi hakea jatkoa. Nasserille se merkitsi sitä, että oli aika tarttua toimeen.

 

Viimeiset kuukaudet hän oli ollut muiden varassa, mutta nyt kun siihen oli mahdollisuus, hän halusi hoitaa asioitaan itse. Hän osti käytetyn kannettavan tietokoneen ja alkoi etsiä tietoa suomalaisesta peruskoulusta ja kulttuurista sekä käytännön asioista, kuten vuokra-asunnoista.

 

Nasser tiesi Tampereen ja pääkaupunkiseudun ja pienempiäkin paikkakuntia, jotka kuitenkin tuntuivat kaupungissa kasvaneelle liian pieniltä. Lopulta hän valitsi pääkaupunkiseudun, koska muut irakilaiset suunnittelivat Tamperetta. Olihan hän nyt Suomessa.

 

Vantaa vei voiton. Helsinki oli liian kallis, ja Vantaa taas tuntui suussa sanana paremmalta kuin Espoo. Siskotkin pääsisivät helpommin kylään, kun lentokenttä olisi lähellä.

 

Kolme päivää päätöksestä Nasser marssi keskuksen sosiaalityöntekijän luo vuokra-asuntoyhtiö Saton puhelinnumero kädessään. Sitä seuraavana päivänä hän matkusti katsomaan asuntoja sosiaalityöntekijän suosituskirje sekä vuokraennakko mukanaan. Hän palasi reissulta sopimuksen allekirjoittaneena. Alle viikon päästä tästä he jo muuttivat.

 

Se oli uusi alku, työläs mutta helpottava. Nasser hoiti paperiasiat ja virastokäynnit myös vanhempiensa osalta, joten alkuun mahtui paljon työkkäriä, Kelaa ja sosiaalitoimistoa. Poika aloitti tietenkin koulun valmistavalla luokalla, Nasser puolestaan työvoimatoimiston kielitesteistä.

 

Vanhemmat, jotka olivat ylittäneet jo työiän, Nasser vei pari kertaa viikossa läheiseen palvelukeskukseen, jossa järjestettiin juttutuokioita suomeksi. Puolen vuoden päästä päätöksestä Nasser pääsi aikuisopiston kielikurssille. Kauanhan siinä kesti, mutta hänellä ei silti ole valittamista suomalaisesta kotouttamisesta.

 

Nasser arvostaa sitä, että Suomessa virastoissakin puhutaan suoraan. Lisäksi hänen mielestään on vaikea olla epäluuloinen, kun joku muu selvästikin yrittää saada asioitasi hoitoon. Nasser tosin tuli Suomeen ennen viime vuotta, jolloin maahan saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Nyt asunnonsaanti on hankaloitunut varsinkin pääkaupunkiseudulla, minkä lisäksi jonot kielikursseille ja ammattiopistoihin ovat pidentyneet.

 

Nasser on yrittänyt tolkuttaa uusille tulijoille malttia, vaikka turhauttaisikin. Kaikessa kestää, mutta odottaessa tietoa on hyvä etsiä itsekin. Nasserin mukaan turvapaikan saaneiden keskuudessa liikkuu myös paljon huhuperäistä tietoa, johon hän on neuvonut olemaan luottamasta. Mene itse virastoon, ota vuoronumero ja kysy, hän kertoo toistelleensa. Käytä omaa päätäsi.

 

Tänä keväänä Nasser haki kouluun. Vaikka hänellä on yliopistotutkinto omasta maastaan, Suomessa hän aikoo sosiaalityöntekijäksi tai lähihoitajaksi. Poika on saanut ystäviä. Bagdadissa hän ei tiennyt ulkomaailmasta paljoa mitään. Ulkoleikit ja polkupyöräilyt puuttuivat, mutta täällä kaikki on toisin. Suomessa Nasser voi sanoa ein sijaan mene vaan. Hän voi jo myös hymyillä.

 

Nasserin elämä ei ole ollut helppo, eikä se ole sitä edelleenkään. Hänen isänsä kuoli syöpään vain alle kaksi vuotta Suomeen tulon jälkeen. Se on yhdelle ihmiselle liikaa.

 

Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa, sanotaan. Sen ajatuksen varassa Nasser nyt elää.

 

Zainab Nasserin ja muiden jutussa esiintyvien nimet sekä joitain yksityiskohtia on muutettu Zainab Nasserin ja hänen läheistensä turvallisuuden vuoksi.