Alkuun
26.1.2017
teksti: Ilkka Pernu, kuvat: Touko Hujanen

Marko Keränen: Unelmien eteen pitää tehdä työtä

Tanssija ja tanssinsopettaja Marko Keränen täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Inhimillisten Uutisten tammikuun päätoimittaja toivoo vielä löytävänsä jonkin uuden intohimon. Yhdestä asiasta hän ei aio luopua ikinä: unelmoinnista.

 

 

Monilla on nuorena isoja haaveita, ja kaikki ovet ovat auki, mutta sitten vastaan iskevät arkirealiteetit ja alkavat suorittaa arkea. Marko Keränen, luovuttavatko ihmiset unelmistaan liian helposti?

Ehkä ihmiset luovuttavat liian helposti. Monilta puuttuu sinnikkyys. Unelmien eteen pitää tehdä töitä. Kun tulee arki vastaan, vaatii uskallusta ja rohkeutta ja viitseliäisyyttä mennä unelmia päin. Itseä pitää arvostaa sen verran, että löytää ajan unelmille ja omille asioille. Sitä kautta ihmisestä tulee miellyttävämpi tyyppi. Turhautuminen purkautuu negatiivisena energiana. Arjen keskellä unelmien toteuttaminen edellyttää suunnitelmallisuutta. Esimerkiksi alkuvuoden kuntoiluprojektit: jos heti ei tule tuloksia, luovutetaan. Kuulostan nyt life coach -oppaalta, mutta monille on helpompi keksiä tekosyitä kuin ryhtyä toimeen.

 

Jos on unohtanut, miten unelmoidaan, miten aikuisena voi taas alkaa nähdä mahdollisuuksia?

Itse mietin, mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi ja mistä asioista nautin. Pitää pysähtyä miettimään. Peräänkuulutan aina tätä: jos tekee asioita, mistä tykkää, niille löytyy aina aikaa. Olkoon vaikka sitä, että käy pari kertaa viikossa ystävän kanssa kahvilla tai kävelyllä. Se ei tarvitse olla pitkälle menevää harrastuneisuutta. Kannattaa hakeutua ympäristöön, joka tekee energiseksi.

 

On siis tärkeää nauttia siitä, mitä tekee ja tehdä sitä, mistä nauttii. Miten itse onnistut tässä?

Yritän, mutta ei tästä saa tulla stressiä. Yritän ruokkia jatkuvasti omaa paloa ja intohimoa, etten ole ainoastaan antavana osapuolena. Etten leipiinny ammattiini. Minun pitää muistaa käydä itsekin treenaamassa ja hankkimassa kulttuurielämyksiä. Koen, että Nuori Kulttuuri -toiminta, jossa näen nuorten taiteilijoiden alkukaarta, muistuttaa minua intohimosta. Minun pitää myös muistaa ammentaa muualtakin kuin omasta ammatista.

 

 

Aikuisena ei välttämättä kannata voi haaveilla pääsystä Kansallisoopperan lavalle tai NHL-kaukaloon. Kuinka tärkeitä arkisemmat unelmat ovat?

Pienet unelmat ovat supertärkeitä; ne mahdollistavat isompia unelmia. Jostain pitää lähteä. Minulla on aikuisoppilaita, jotka sanovat, etteivät olisi ikinä uskoneet pääsevänsä urheilemaan SM-tasolla. Unelmoimisesta tehdään liian iso otsake. Harrastustoiminnassa on mahtavaa se, että siellä unohtuvat roolit ja tittelit. Professoreista perhepäivähoitajaan tanssivat sulassa sovussa. Jo pelkkä aikuisuus ja vakavana oleminen on rooli.

 

Onko suorittaminen unelmoimisen vastakohta?

Koen, että siinä vaiheessa, kun huomaan suorittavani asioita, tekemiseen tulee heti harmaan sävy ja siitä tulee raskaampaa. Periaatteessa tämä pätee alalla kuin alalla.

 

Millaisista asioista olet itse luopunut aikuisena?

Ensimmäisellä tai toisella luokalla minut oli valitti radiohaastatteluun Oulun radioon yhdessä tulevan tanssiparini kanssa. Meiltä kysyttiin toiveammateista. Parillani se oli korvakorusuunnittelija, minulla rokkitähti. Sittemmin olen tajunnut, etten osaa laulaa niin hyvin. Silti se on minun päiväuneni. Ehkä minusta vielä tulee ilmarocktähti samaan tapaan kuin on ilmakitaristeja.

 

 

Missä iässä pitäisi lopettaa haaveilu?

Kun lopettaa haaveilun, voi lyödä homman pakettiin. Sitten alkaa zombie-elämä. Unelmointia ei saisi lopettaa.

 

Millaisia mahdollisuuksia näet omassa elämässäsi?

Toivon, että löydän vielä jonkin jutun, jota en vielä tee. Minulla on hytinä, että on vielä jokin asia, jota en ole vielä hiffannut. Nyt minulla on etsikkovaihe: vaikka teen kivoja juttuja ja olen mukana mahtavissa proggiksissa, kaipaan jotain uutta, ensirakkauden poltetta. Se on mahtava tajuta: että minulla on nälkä. Täytän kesäkuussa 40 vuotta. En ole vielä varaamassa hautapaikkaa, ja näen kuinka vanhemmat kollegat porskuttavat menemään. Olen seurannut 60-vuotiaita tanssijoita, enkä ole nähnyt kenelläkään yhtä vahvaa läsnäoloa. Elämänkokemus ja intensiteetti näkyy tanssissa, tekevät vähemmällä liikkeellä enemmän. Kokemus ei saisi tappaa intoa.