Alkuun
2.5.2016
teksti: Minna Parikka, kuva: Sakari Piippo

Luottamuskoulu

 

Minna Parikka haluaa opettaa uudelle sukupolvelle rohkeutta ja yhteistyötä. Kenenkään ei pidä pärjätä yksin.

 

Minua pelottaa usein. Ainakin kerran viikossa, joskus useammin. Enkä nyt puhu möröistä tai hämähäkeistä.

 

Kun vähän pelottaa, niin tiedän, että olen menossa kohti jotain uutta seikkailua, joka parhaassa tapauksessa kasvattaa minua ihmisenä. Pelon kohtaaminen on lupaus uudesta. Se on oman heikon kohdan tai ennakkoluulon myöntämistä.

 

Pelkoa ei pidä vältellä. Sen yli pääsee vain hyppäämällä ratsaille ja kukistamalla harhaluulot kuin lohikäärmeen. Uskaltamalla katsoa pelkoja ja puskea niiden läpi oppii kaikkein tärkeimmän: luottamuksen itseensä, muihin ja elämään.

 

Yhdentoista yrittäjyysvuoden varrella mieleni lujuutta on koeteltu erityisesti sellaisina aikoina, kun kenkäbisnekset eivät ole menneet niin kuin satukirjoissa. Päässäni ei onneksi ole totaalisesti napsahtanut, vaan elämä on aina palannut raiteilleen tai parhaimmassa tapauksessa se on ottanut uuden suunnan. Elämä on kantanut jokaisen vaikean hetken yli.

 

 

Miksi yksin pärjäämistä ihannoidaan?

 

Muutama vuosi sitten turhauduin stressaamaan kengistä; pakkasin reppuni ja lähdin viideksi viikoksi Kathmanduun Nepaliin vapaaehtoistyöhön. Siellä ymmärsin ensi kertaa kuinka tärkeää on yhteisön tuki. Maissa, jossa jokaisen annoksen ruokapöytään saaminen on kovan työn takana, ihmiset nauravat ja näyttävät onnellisilta. He ovat onnellisia, koska heillä on perhe ja ystävät, he aina vastaavat.

 

Heidän ei tarvitse pelätä, koska heillä on toistensa tuki. Tapasin useita lapsia, jotka olivat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta silti he eivät pelänneet minua, vierasta, erilaisen näköistä ulkomaalaista. He luottivat, että haluan heille hyvää.

 

Olin mennyt paikalle auttaakseni muita. Tulen hyvinvointivaltiosta, jossa minulla on kaikkea. Kuitenkin Kathmandussa sain osakseni sääliä, koska elän yksin ja koko perheeni asuu ulkomailla. Heille tämä oli ylitsepääsemättömän surullista.

 

Kathmandussa opin, että tiimityössä on voimaa. Kenenkään ei pitäisi yrittää pärjätä itsekseen. Yksin pärjäämistä ihannoidaan eikä toisilla saa olla vaivaksi. Haluaisin, että uusi kotimainen sukupolvi katkaisisi tämän kierteen. Haluan nähdä kansainvälisemmän, suvaitsevamman ja asenteellisesti avoimemman Suomen, jossa ketään ei jätetä yksin. Sukupolven, joka tarjoaa apua, oli se sitten kauppakassien kantamista, vapaaehtoistyötä tai ihan vain toisen ihmisen huomioimista.

 

 

Luottamuksen rakentaminen alkaa vauvasta

 

Muutos alkaa lapsista. Siitä, että huomioimme lapset ihmisinä. Viimeksi matkallani Kuubassa näin, miten lapsia oikeasti huomioidaan. Heille puhutaan, heitä pussaillaan ja heitä kehutaan – jatkuvasti. He kasvavat itsevarmoiksi aikuisiksi, joilla on luottamus ihmisiin ja yhteisöön.

 

Joka kerta kun palaan tällaisen matkan jälkeen takaisin Suomeen, juttelen lapsille ja paijaan päätä niin kuin lattarimaissa. Hymyn sijaan monet suomalaislapset reagoivat toisin. He piiloutuvat äidin helmojen taakse. Luottamuksen rakentaminen alkaa jo vauvasta. Vanhemmat voivat rohkaista lapsia juttelemaan aikuisille ja olemaanuteliaita uusia ihmisiä kohtaan.

 

Haluaisin kannustaa ihmisiä tarjoamaan apua muille. Tärkeää on, ettei käännettäisi katsetta pois toisen avuntarpeesta. Pitää luottaa siihen, että se mitä minulla on annettavaa toiselle, on tarpeeksi ja hyödyllistä. Yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, mutta omien pelkojen ja ennakkoluulojen läpi puskeminen ja avun tarjoaminen voi saada aikaiseksi jotain kaunista. Oikean kohtaamisen.

 

Minulla on omat ennakkoluuloni, meillä kaikilla on. Pelko onkin mahdollisuus katsoa omien ennakkoluulojen läpi ja tehdä muutos. Pelko ei ole mörkö, kun luotan itseeni ja toisiin ihmisiin.

 

Toukokuun päätoimittaja,

Minna Parikka