Alkuun
22.2.2018
teksti: Juhani Karila, kuvat: Pekka Niittyvirta

”Kyynärpääni tekee jotain ylimääräistä” – kapellimestarin on tunnettava kehonsa

 

Suomesta tulee epätavallisen paljon loistavia kapellimestareita, mutta se ei johdu geeneistä. Päästäkseen huipulle 23-vuotiaan kapuopiskelijan Emilia Hovingin on ensin löydettävä itsensä.

 

Sinfoniaorkesteri on kuin suuri eläin. Eikä mikä tahansa eläin, vaan huippuunsa viritetty ravuri.

 

Tai no, ei ehkä sittenkään ravuri. Hevonenhan laukkoo merkistä maaliin, ellei suitsista kisko kaksin käsin, kun taas sinfoniaorkesteri pysähtyy yhdestä pienestä ranneliikkeestä.

 

Ehkä orkesteri on ennemmin norsu! Hirvittävän voimakas, samalla rauhallinen. Tosin sen liikkeet ovat sulokkaat.

 

Hyvä on: sinfoniaorkesteri on kuin sellainen suuri eläin, joka ei tiedä, mihin sen pitäisi ryhtyä seuraavaksi. Jäsenissä on tehoja vastustamattomiin ryntäyksiin, ja kropassa taitoa somiin käännöksiin, kunhan joku vain antaisi selviä määräyksiä.

 

Orkesteri tarvitsee käskyttäjän – kapellimestarin.

 

Sibelius-akatemian kapellimestarikoulutuksessa on tällä hetkellä kaksi suomalaista. Toinen heistä on 23-vuotias Emilia Hoving.

 

Emilia Hoving, 23, seisoo sukkasillaan pienellä korokkeella Helsingin työväentalon juhlasalin näyttämöllä. Hän liikuttaa käsiään ilmassa. Helsinginkadun filharmonikot, viisikymmentä soittajaa, istuvat penkeillä puolikaaressa.

 

Hovingin edessä on viuluja, alttoviuluja, selloja, kontrabassoja, fagotteja, klarinetteja, huiluja, oboeita, vetopasuunoita, käyrätorvia ja rumpuja, ja soittajat keskittyvät soittimiinsa ja nuotteihin, mutta vilkuilevat syrjäsilmällä Hovingia.

 

Teos on belgialaisen urkurin César Franckin Sinfonia d-molli. Orkesteri muotoilee 130 vuotta vanhaa sävellystä täsmälleen Hovingin toiveiden mukaisesti.

 

”Jouset kuulostaa hysteeriseltä ketulta metsässä. Niissä on niin paljon vibraattoa.”

 

Hoving huiskuttaa vasemmalla kädellään soiton pysähdyksiin.

 

”Tosi hyvä. Mutta saa olla laulavampi, se karaktääri”, hän sanoo.

 

Soitto alkaa alusta.

 

Taas huiskutus. ”Muistakaa, pitkää linjaa.”

 

Ykkösviulisti sanoo: ”Jouset kuulostaa hysteeriseltä ketulta metsässä. Niissä on niin paljon vibraattoa.”

 

Kaikki nauravat.

 

 

Suomalainen kapellimestari-ihme on myytti

 

Se, että Hoving naureskelee tahtipuikko kädessä kokonaisen sinfoniaorkesterin edessä, ei ole itsestäänselvyys.

 

Hän osallistui pari vuotta sitten musiikkikasvatuksen opintoihin kuuluvalle Olli Vartiaisen kapukurssille, jonka aikana pianoa ja klarinettia opiskellut nainen tajusi, että oli viimeinkin löytänyt soittimensa: orkesterin. Osansa on tietysti Hovingin omalla lahjakkuudella ja oivalluksella, mutta suurin sankari on silti Hovingin myllyynsä ahmaissut suomalainen orkesterijohdon koulutus, joka leipoo oppilaistaan tähtiä hämmentävän kovalla prosentilla.

 

Sitä on ihmetelty pitkin maailmaa.

 

Ja siihen liittyen on aika oikoa yksi väärinkäsitys – se, että juuri suomalaisissa olisi jotain erityistä, joka tekee heistä erinomaisia kapellimestareita.

 

Emilia Hovingista tekee lupaavan ”kipparin” hyvien sosiaalisten taitojen lisäksi tarkka lyönti eli tahtipuikon käyttö.

 

Lista on toki hätkähdyttävä: sitten Jean Sibeliuksen ja Robert Kajanuksen päivien kansainvälisesti ovat lyöneet läpi muun muassa Lontoon Philharmonikkojen ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, Radion sinfoniaorkesteria yli kymmenen vuotta johtanut Jukka-Pekka Saraste, Grammy-palkittu Osmo Vänskä, lasikattoja särkenyt, maailman arvostetuimpia orkestereita johtanut Susanna Mälkki, virtuoosimainen Leif Segerstam, Sakari Oramo, Mikko Franck, Hannu Lintu...

 

Tällä hetkellä koulutuksessa on kuitenkin vain kaksi suomalaista: Hoving ja Taavi Oramo, edellä mainitun Sakari Oramon poika. Kaikkiaan ”kapuoppilaita” on kymmenen. Muut opiskelijat tulevat sellaisista maista kuin Ranska, Kreikka ja Taiwan.

 

Käsite ”suomalainen kapellimestari-ihme” sai ylimääräistä pontta 1970-luvun lahjakkuustihentymästä. Silloin samalle luokalle osuivat muun muassa Salonen, Saraste ja Vänskä. Kun heistä kasvoi vuoron perään kansainvälisesti noteerattuja kykyjä, suomalaisten myyttinen maine kasvoi.

 

”Kansalla tuntuu olevan näköharha siitä, että edelleen olisi kyse suomalaisesta kapellimestari-ihmeestä, vaikka kysymys on juuri suomalaisesta hyvästä kapellimestarikoulutuksesta.”

 

Kotimainen media on ylläpitänyt myyttiä raportoimalla kuuliaisesti suomalaisten keikoista maailman areenoilla. Tämä on johtanut vääristyneeseen kuvaan, tuumii orkesterijohdon nykyinen professori Atso Almila.

 

”Kansalla tuntuu olevan näköharha siitä, että edelleen olisi kyse suomalaisesta kapellimestari-ihmeestä, vaikka kysymys on juuri suomalaisesta hyvästä kapellimestarikoulutuksesta”, hän sanoo.

 

”Meiltä on valmistunut paljon myös ulkomaisia huippuja. Mutta eihän se mediaa kiinnosta.”

 

Almila on Helsingin työväentalolla seuraamassa Hovingin työskentelyä. Professori istuu tyhjän katsomon yläparvella kevyessä etukumarassa, valkoinen tukka poninhännällä. Hieman ennen harjoitusten loppua Hoving ilmoittaa tauon, ja Almila laskeutuu rappuset alas.

 

Orkesterinjohdon nykyinen professori Atso Almila jää eläkkeelle ensi vuonna. Työtä jatkaa Sakari Oramo.

 

Hoving ottaa vesipullosta pitkää huikkaa, kun opettaja ottaa puhelimestaan muistiinpanot esiin.

 

”Hyvä, että kannustat ja kiität, mutta säilytä päässä ideaali”, hän ohjeistaa Hovingia. ”Kommunikoit hyvin. Vaikka istuin ylhäällä, kuulin kaiken, mitä sanoit.”

 

Myöhemmin Almila sanoo, että Hovingista tekee lupaavan ”kipparin” hyvien sosiaalisten taitojen lisäksi tarkka lyönti eli tahtipuikon käyttö.

 

”Sen pitää toimia kuin puusepän vasara, josta näkee jo kaukaa, milloin se iskee naulaan. Kapellimestarin pitää olla yhtä täsmällinen.”

 

Almila on toiminut orkesterijohdon professorina vuodesta 2013 lähtien. Hän ei ole muuttanut opetuksessa juuri mitään, sillä ”sitä, mikä toimii, ei ole tarpeen korjata”.

 

Hyvistä perustuksista saadaan kiittää yhtä ihmistä.

 

 

Roikkuuko suu auki, tanssiiko ruumis?

 

Hän kiroili paljon ja pukeutui lierihattuun.

 

Jorma Panula oli siitä merkillinen kapellimestari, että hän johti ilman tahtipuikkoa. Hän vieraili merkittävien orkestereiden johtajana Euroopassa ja toimi jonkin aikaa Aarhusin sinfoniaorkesterin johtajana Tanskassa, kunnes aloitti Sibelius-Akatemian orkesterijohdon professorina vuonna 1973.

 

Atso Almila, lupaava pasunisti ja kuoronjohtaja, tuli hänen opetukseensa 1974. Almilan mukaan Panula loi nykyisin vallalla olevat opettamisen periaatteet. Tärkein innovaatio oli videot. Harjoitukset kuvattiin, minkä jälkeen professori katsoi tallenteet yhdessä oppilaiden kanssa.

 

Porukka ”nauraa käkätti” toistensa suorituksille, Jukka-Pekka Saraste muistelee toimittaja Vesa Sirénin kirjoittamassa teoksessa Suomalaiset kapellimestarit.

 

Hoving sanoo edistyneensä ainakin siinä, ettei häntä pelota orkesterin edessä enää yhtä paljon kuin viime vuonna. Lisäksi hän on vakuuttunut, että haluaa tehdä orkesterinjohtoa työkseen.

 

”Siinä näki omat maneerit”, Almila sanoo. ”Roikkuuko suu auki, tanssiiko ruumis. Harmi vain, että jossain vaiheessa joku keksi heittää 70-luvun nauhat pois. Nyt ne olisivat loistavaa Youtube-materiaalia.”

 

Panulan tapoihin kuului heittää oppilas orkesterin eteen ilman, että näytti ensin itse mallia. Tällöin kokelas joutui itse ratkaisemaan soiton laatuun ja rytmiin liittyvät ongelmat.

 

”Kaiken pohjalla oli vahva me-henki: se, että opettaja ihmettelee musiikkia tasavertaisena oppilaidensa kanssa.”

 

Monessa muussa maassa koulutus perustuu opettajan matkimiseen, jossa mentorin työskentely pyritään kopioimaan hartialinjaa myöten. Panula ei suostunut sanomaan, oliko jokin tulkinta oikein vai väärin, mikä turhautti oppilaita. Menetelmä oli silti tehokas; itse tekemällä pääsi heti kehittämään omaa johtajapersoonaansa ja näkemystään, joka sai olla peräti radikaali.

 

Kaiken tämän pohjalla oli vahva me-henki: se, että opettaja ihmettelee musiikkia tasavertaisena oppilaidensa kanssa. Almilan mukaan se on pelkästään luonnollista.

 

”Kaikilla oppilailla on ennestään kokemusta jostain soittimesta. Minun soittimeni on pasuuna, mutta en osaa soittaa fagottia. Joku sen hallitseva oppilas osaa kertoa minulle siitä uusia asioita.”

 

Merkittävä Panulan uudistus oli kapubändin vakiinnuttaminen. Se tarkoittaa Sibelius-akatemian omaa sinfoniettaorkesteria, jota kapuoppilaat pääsevät johtamaan kahdesti viikossa Musiikkitalossa. Almila on kehittänyt yhteistyötä eri orkestereiden kanssa edelleen. Nykyään Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri tarjoavat säännöllisesti johtamisaikaa kapuluokkalaisille.

 

Panula, 87, jäi virallisesti eläkkeelle jo 1993, mutta ohjaa nuoria kykyjä yhä. Hän pyörittää Panula Akatemiaa kotonaan Piiparilassa Kirkkonummella.

 

 

Elinikäinen projekti

 

Myös Emilia Hoving kävi maestron opissa ennen Sibelius-Akatemian kapuluokalle pääsemistään.

 

Hoving saapuu kuvattavaksi tätä juttua varten sellokotelo selässään; hän menee myöhemmin soittotunneille. Edellispäivänä hän johti toisen konsertin Helsingin filharmonikkojen kanssa Temppeliaukion kirkossa. Se oli osa hänen kandidaatintutkintoaan. Hoving sai palautetta työskentelystään Almilalta, kuoronjohdon professorilta Nils Schweckendiekiltä ja vierailevalta professorilta Hannu Linnulta.

 

Hoving sanoo edistyneensä ainakin siinä, ettei häntä pelota orkesterin edessä enää yhtä paljon kuin viime vuonna. Lisäksi hän on vakuuttunut, että haluaa tehdä orkesterinjohtoa työkseen.

 

Missä osa-alueissa sinun pitää vielä kehittyä?

 

Hoving naurahtaa hämillään. ”No, minun pitäisi varmaan löytää itseni.”

 

Kuulostaa pieneltä vaivalta siihen nähden, että kapellimestarin tekniset vaatimukset ovat hirmuiset. Almilan mukaan jo pääsykokeissa edellytetään, että oppilas tuntee orkesterisoittimet läpikotaisin, kuulee tarkasti – sekä kokonaissoundia että jokaista soitinta erikseen – suoltaa nuotteja kuin pikakirjoittaja, hallitsee sävellyskirjallisuuden ja on yleisesti musikaalinen.

 

Kapellimestarin kuuluu olla karismaattinen. ”Sinfoniaorkesteriin kuuluu helposti satakin ihmistä, joista jokaisella on vaativa tehtävä, eikä yksikään anna typeryyksiä anteeksi. Kipparin pitää osata sytyttää se porukka”, orkesterinjohdon professori Atso Almila kertoo.

 

Myös karismaan kiinnitetään huomiota.

 

”Jokainen muistaa koulusta yhden hyvän opettajan, ja juuri sellaisen tyypin karisma kapellimestarilla pitää olla”, Almila sanoo. ”Sinfoniaorkesteriin kuuluu helposti satakin ihmistä, joista jokaisella on vaativa tehtävä, eikä yksikään anna typeryyksiä anteeksi. Kipparin pitää osata sytyttää se porukka.”

 

Se vaatii itsevarmuutta, mikä taas vaatii itsetuntemusta – itsensä löytämistä.

 

”Minun pitää keksiä, kuka minä olen tässä kropassa”, Hoving pohtii.

 

Opettajien palaute koski muun muassa kehonhallintaa.

 

”Kyynärpääni tekee jotain ylimääräistä. Kaikki sellainen pitäisi karsia pois, etteivät soittajat häiriinny.”

 

Hoving aikoo löytää itsensä Euroopasta. Hän on hakenut vaihtoon Pariisiin, Hampuriin ja Berliiniin. ”Periaatteessa haluaisin vain kelata viisi vuotta tästä eteenpäin ja osata jo kaiken, mutta eihän se niin mene. Lähinnä toivon, että kun valmistun, minulla on vähän käryä siitä, minkälainen kapu minä olen. Tämä on elinikäinen projekti.”

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan kotimaista musiikkia nuorten harrastamisesta kansainvälisen uran luomiseen asti. Kaikkiaan suomalaiselle musiikille ohjautuu tänä vuonna yli 50 miljoonaa euroa, josta orkestereiden osuus on vajaa 20 miljoonaa euroa.