Alkuun
15.9.2017
teksti: Meri Valkama kuvat: Aapo Huhta

“Kun oli rankinta, jaksoin laittaa vain tukkani”

 

 

 

Masennus on vanhusten yleisin mielenterveysongelma, jonka laukaisee usein menetys, kriisi, yksinäisyys tai surematon suru. Pirkko Helakorpi, 75, kertoo, miltä tuntuu masentua korkealla iällä.

 

”Oli heinäkuu 2011, kun siskoni ja paras ystäväni Raili kuoli sairastettuaan pitkään keuhkoahtaumaa. Olen aina ollut sinkku, ja siskollani oli suuri rooli elämässäni. Hänen mukanaan menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja osan aikuisuuttani. Meillä oli niin pitkä ja tiivis yhteinen historia ja läheinen suhde, että oli kuin osa minua olisi kuollut hänen mukanaan. Se oli elämäni suurin menetys.

 

Niin kauan kuin minulla oli hautajaiset järjestettävänäni, pysyin jotakuinkin tolpillani. Mutta niiden jälkeen iski tyhjyys, ja pohjattomalta tuntuva yksinäisyys. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, etten tapaisi häntä enää koskaan.

 

Puoli vuotta hautajaisten jälkeen jouduin sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi. Olin sairastellut koko vuoden rajusti, mutta nyt oli joulu. Tajusin, etten kerta kaikkiaan kestäisi olla yksin kotona. Maut, tuoksut, musiikki – kaikki ne muistuttivat minua siitä, mitä olin siskoni mukana menettänyt. Pyysin lääkäriltä, ettei minua kotiutettaisi vielä, että saisin viettää joulun osastolla. Lääkäri vakuutti, ettei minua lähetettäisi yhtään mihinkään, olin edelleen huonossa kunnossa.

 

Kuusi vuotta sitten Pirkko Helakorpi masentui. "Yhtäkkiä en enää jaksanut mitään, en edes lähteä ulos tai tiskata."

 

 

Sairaalassa itkin kaksi päivää tauotta. Mikään, millä hoitajat yrittivät minua piristää, ei auttanut. Yhtenä aamuna olin yksin potilashuoneessani ja kuuntelin lapsuuteni joululauluja, kun ikkunaverho lehahti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Raili oli tullut luokseni ja kertoi, että kaikki oli hyvin. Silloin tuntui, että sain vihdoin luvan olla sellainen pieni epävarma tyttö, jollainen kaltaiseni pärjääjä ja vastuun kantaja ei ollut koskaan voinut olla.

 

 

Masennus on tunne, etten ole mitään

 

En ole koskaan hankkinut virallista masennusdiagnoosia, mutta tiedän, mitä masennus on. Se on kuin korkki, jota ei vain saa auki. Ei jaksa mitään, ei halua lähteä ulos. On vain tunne, etten minä ole mitään eikä kukaan minusta välitä. Pattitilanne, jossa ei pysty edes hengittämään. Siihen tilanteeseen ajauduin siskoni kuoleman jälkeen.

 

Eräs vanha työkaverini paljasti kerran eläneensä vaiheen, jossa hän ei ollut uskaltanut nousta ratikkaan. Hän ei vain kyennyt. Tuntui, että kaikki kuitenkin huomaisivat, kuinka huonosti hänellä menee. Ei se tietenkään niin ole, mutta siltä se tuntuu. Sellaisessa tilanteessa kaikki voimat kuluvat oman sisäisen tuskan salaamiseen.

 

Vaikeuksia, masennusta tai yksinäisyyttä ei kannata padota sisäänsä vaan niistä kannattaa puhua, uskoo Pirkko Helakorpi.

 

 

Oman pahimman vaiheeni keskellä jouduin väkisin repimään itseni ylös sängystä. Tiesin, että pitäisi lähteä kauppaan ja laittaa ruokaa, mutta ainoa mitä kykenin tuntemaan oli syvä välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Sain käyttää kaiken tarmoni siihen, että jaksoin laittaa edes pesukoneen pyörimään. Tiedän, ettei moni jaksa huonossa kunnossa edes huolehtia itsestään. Minulla ja ystävilläni on kuitenkin ollut sanonta ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Siksi minulle on ollut aina tärkeää pitää huoli edes hiuksistani. Sen kyvyn olen pystynyt elämässäni säilyttämään, tilanteessa kuin tilanteessa.

 

 

Moni vanhus häpeää masennustaan

 

Ajattelen, että nuoren ja vanhan ihmisen masennuksen erottaa toisistaan se, että kun nuori jättäytyy pois normaaleista menoistaan, se huomataan helpommin. Yksinäisiä, yksin asuvia vanhuksia, joista kukaan ei välitä, on hirveä määrä. Heille ainoa kontakti voi olla kotihoidon kautta käyvä hoitaja, jolla ei välttämättä ole aikaa jutella.

 

Tiedän, että on ihmisiä joilla ei soi puhelin päiväkausiin, joille ei kukaan soita ja kysy, oletko vielä olemassa. Ja vaikka läheisiä olisikin, yksinäisyydestä ja masennuksesta ei useinkaan kerrota heille, koska niitä hävetään. Tiedän myös vanhoja ihmisiä, jotka kävelevät päivittäin kilometritolkulla vain karistaakseen pahan olon.

 

Masentunut vanhus tarvitsee läheisten apua

 

Kun selvisin jouluisesta keuhkokuumeestani, kuulin, että yksinäisillä vanhuksilla on mahdollisuus saada apua HelsinkiMissiosta. Tajusin, että juuri sitä tarvitsin. Soitin HelsinkiMissioon. Minulle nimettiin vapaaehtoinen tukihenkilö, joka alkoi vierailla luonani säännöllisesti. Tuntui helpommalta puhua aiemmin tuntemattomalle ihmiselle kuin läheisilleni, joiden harteille en halunnut kaataa omia murheitani. Joskus kävimme lounaalla, joskus joimme teetä ja juttelimme niitä näitä. Tapaamistemme seurauksena tapahtui ihme: sain elämänhaluni takaisin. Myös itseluottamukseni vahvistui. HelsinkiMission apu pelasti minut.

 

 

“Minulla on valtava tarve elää”

 

Olen nyt 75-vuotias, mutta en tunne itseäni vanhukseksi. Koen olevani eläväinen ihminen.

 

Nykyään nousen aikaisin aamulla. Tapaan paljon ystäviäni ja vietän aikaa Kampin palvelukeskuksessa, josta löydän koko ajan minua kiinnostavaa ohjelmaa. Osallistun yhteislauluihin, käyn luennoilla oppimassa uutta ja tietenkin tanssimassa, kyynärsauvoistani huolimatta. Käyn palvelukeskuksessa myös kahvilassa, jossa voi vain juoda kahvia ja syödä pullaa ja joko jutella tai olla juttelematta. Jos näen siellä alakuloisen näköisen tai omaan seuraansa vetäytyneen ihmisen, kysyn saanko liittyä seuraan.

 

"Kerran kuulin erään professorin sanovan, että jos ei ole heikko ja herkkä, ei osaa myöskään olla kiitollinen elämälle. Minä olen aina ollut herkkä ja ujo – ja kiitollinen kaikesta hyvästä", Pirkko Helakorpi sanoo.

 

 

Vuosi sitten jouduin suureen leikkaukseen, jonka jälkeen minulla on ollut kovia kipuja. Ihmisten ilmoilla peitän ne, mutta kotona saatan parkua. Muitakin murheita on, ja kannan usein läheisteni suruja harteillani. Tapaan kerran kahdessa viikossa tukihenkilöä, jonka kanssa keskustelen kaikesta.

 

Uskon, että avoimuus on auttanut minua, ja se on myös syy siihen, miksi puhun tilanteestani avoimesti julkisesti. Haluan omalla esimerkilläni kannustaa muita samaan. Avoimuuden ansiosta minulla on nyt asiat hyvin ja valtava tarve elää. Enää en jää jumittumaan vaikeuksiin, vaan etsin tien ulos niistä, oli kuinka pirun paksu portti edessä hyvänsä.

 

Ja mitä tulee jouluun, niin musiikki, ruoan tuoksut ja maut tuovat vieläkin mieleen siskoni. Mutta nykyään iloitsen siitä, mitä saimme kokea yhdessä. Kuuden vuoden ajan suru hallitsi minua, mutta nyt asenteeni on, että täältä tullaan elämä.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan HelsinkiMission toimintaa yksinäisyyttä vastaan yli 1,6 miljoonalla eurolla tänä vuonna. Lisäksi rahapelituotoista ohjataan mielenterveys-, päihde- ja riippuvuusjärjestöille yli 50 M€.