Alkuun
1.8.2016
teksti: Tuomas Kyrö, kuva: Mika Tuominen

Kuka puuttuu?

Kun kirjailija Tuomas Kyrön isoäiti yli 90-vuotiaana kaatui kylpyhuoneessa yöllä eikä päässyt omin voimin ylös, hän painoi kaulassa roikkunutta hälytysnappia vasta aamulla. Ei halunnut olla ambulanssimiehille vaivaksi. Tuomas Kyrö kirjoittaa esseessään suomalaisesta kulttuurista: kun on tottunut siihen, ettei puututa muiden asioihin, on vaikea myös ottaa apua vastaan.

 

 

 

Tapahtui kerran Varsinais-Suomessa

 

Olin kirjallisuustilaisuuden jälkeisellä illallisella. Kävin torin laidalla savukkeelle. Penkeillä istui neljä elämänhallinnan menettänyttä miestä, joista laitimmainen korisi penkin reunalla. Kävin kysymässä onko kaikki hyvin.

 

”Anna jätkä Peran olla.”

 

Palasin sisään, missä jatkui hidas keskustelu varsinaissuomalaisen kulttuuriviennin nykytilasta. Tunsin tarvetta laajennettuun henkilökohtaiseen tilaan ja palasin ulos. Pera ei enää korissut. Hän oli retkahtanut penkiltä maahan ja suusta valui vaahto. En enää uskonut tovereiden toppuutteluja vaan soitin hätänumeroon.

 

Ambulanssin odottaminen kestää pitkään, kun vieressä on kuoleva. Mutta kun ambulanssin vilkut näkyivät, Peran silmät aukesivat. Hän sylkäisi vaahdon suustaan ja vilkuili epäluuloisesti ympäriinsä. Ensimmäinen ihminen, jonka Pera näki, olin minä.

 

”Vittuako tuijotat!”

 

Ambulanssi ajoi kivetykselle, ensihoitoyksikön miehet kysyivät mistä uhri löytyy. Sanoin, että hetki sitten se tuosta maasta.

 

”Älkää puuttuko mun asioihin siat”, Pera karjui ja alkoi sinnikäs kamppailu hoitoa vastaan.

 

Kävelin sisätiloihin ja mietin mitä olisi pitänyt tehdä. Olisiko pitänyt istua viereen, ottaa kämmen kämmeneen ja sanoa, että jos et Pertti pian lopeta dokaamista, kuolet kahden vuoden sisällä. Älä haaskaa ainoaa elämääsi.

 

Niin kauan kun Pera oli täysin poissa pelistä, minä kuvittelin auttavani häntä. Kun mies virkosi, hän sai jatkaa tuhoutumistaan. Isompaan interventioon minusta ei ollut. Toteutin omaa epäilystäni siitä, että pitkien etäisyyksien, kylmän ilmaston ja nöyrän luterilaisuuden vuoksi suomalainen kunnioittaa toisen tilaa liikaakin. Kavahdamme äkkinäistä läheisyyttä ja puuttumista.

 

Pera oli täysi-ikäinen ja täysivaltainen ihminen, oman kohtalonsa herra. Se erottaa aikuisen ja lapsen mahdollisuudet.

 

 

Tapahtui 1980-luvulla Uudellamaalla

 

Ala-asteen luokanopettajani erityisosaamista olivat erinäiset rangaistuskäytännöt, kuten nöyryyttäminen, häpäiseminen ja ryhmäpaine. Mikäli välitunnilla oli syljetty maahan, opettaja keräsi luokan pojat riviin ja uhkasi seisottaa meitä ilman ruokaa ja juomaa, kunnes syyllinen paljastuisi. Toisella kerralla istuin kaksi tuntia jälki-istunnossa tapauksesta, joka oli tapahtunut päivänä, jolloin en ollut koulussa. Opettajan perustelu oli looginen:

 

”Jos sinä olisit ollut paikalla, olisit ollut mukana pahanteossa.”

 

Kuudennella luokalla tiesimme vapautuvamme hänestä, kunhan Suvivirsi soisi. Laskimme päiviä kuin vankilassa. Mutta vielä viimeisenä kuukautena opettaja kirkasti urpouttaan.

 

Eräänä päivänä hän toi luokkaan 7-vuotiaan ekaluokkalaisen. Piteli poikaa niskasta kiinni, potkaisi pallin oman pöytänsä eteen ja istutti lapsen alas. Käveli luokan takaseinälle, piirsi paperiin ruksin ja painoi sen nastalla seinään.

 

”Tuijotat siihen. Et puhu, niin selviät vähemmällä.”

 

Lapsen silmistä paistoi pelko. Häntä jännitti koulun vanhimmat oppilaat, joiden eteen hänet tuotiin tärisemään. Silti hän piti ilmeen tasaisena ja se johtui siitä, että vihan ja kapinan siemen oli kylvetty. Kyyneliä pikkupoika ei kyennyt estämään, mutta sinnitteli tunnin loppuun liikahtamatta.

 

Koetin saada katsekontaktin, koska halusin viestiä olevani samalla puolella. Ekaluokkalaisen katse pysyi ruksissa, itse en voinut enkä uskaltanut tehdä mitään. Kaikki valta koululuokassa oli opettajalla, joka oli tehnyt selväksi, että allekirjoittaneesta ei ”koskaan tule yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä”.

 

Kun kerroimme opettajan menetelmistä aikuisille, meitä ei uskottu. Syy oli oppilaissa eikä opettajassa. Ei tuollaisia opettajia ole olemassa, nyt te pojat liiottelette.

 

Pedagogi arvioi tietyn oppilasaineksen tuleviksi nuorisorikollisiksi ja näin tehdessään varmisti ennustuksensa toteutumisen. Iloisista ja vilkkaista pojista kasvoi epämääräinen sakki, jonka rikosrekisteri on pitkä ja menneisyys yhtä hämärä kuin tulevaisuus. Hänen johdonmukainen epäjohdonmukaisuutensa vei luottamuksen yhtä lailla auktoriteetteihin kuin omaan itseen. Mitä huonommin lasta kohtelee, sitä huonommin hän kohtelee muita.

 

 

Heikompaa pitää auttaa

 

Hieno periaate, joka riippuu siitä minne asemoi itsensä. Heikkoihin, vahvoihin, välitilaan? Jos kokee olevansa kaikkia muita heikommassa asemassa, voi vapauttaa itsensä auttamisesta. Kun Stinde uskoo olevansa heikommassa asemassa kuin Välimerta uimapatjalla ylittävä Ali, hän vapauttaa itsensä myötätunnosta. Stinde auttaa vasta, kun häntä on autettu ja vain kaltaisiaan. Määrittelyn Stinde tekee itse.

 

Lähimmäisyyttä ja toveruutta ovat opettaneet uskonnot ja aatteet, joiden voima kansalaisiin ovat ehtymässä. Ei enää ole kansalaisia, on yksilöitä, joilla on huomattavasti enemmän vapauksia kuin velvollisuuksia. Meillä on atk-verkossa seuraajia niin kuin olisimme uskonnollisia johtajia jokainen. Yksilöt uskovat tekevänsä itse oman onnensa ja uskovat jokaisen vähempiosaisen olevan itse vastuussa tilanteestaan.

 

Vahvin arvo on raha, sillä tehdään hyvä ja paha. Mitä suurempi hyvinvointi, sitä kaukaisemmilta tuntuvat ne, joilla menee oikeasti huonosti. Ei ole kosketuspintaa nälkään, pelkoon ja hätään. Sitä autetaan kenet tunnetaan. Vanhemmat auttavat omia lapsiaan, lapset joskus vanhempiaankin. Sen jälkeen ihminen laskee auttamisen kustannuksia ja riskejä suhteessa saatavaan palkintoon.

 

Oman lapsen kohdalla palkinto on oman lapsen hyvinvointi, geenit saavat jatkaa elämää. Mutta jos tuntematon sekakäyttäjä putoaa katuun ja kuolee, harvaa se oikeasti riipaisee.

 

Auttaja ja asioihin puuttuja ottaa riskin. On helpompi vain tykätä uutisesta, kuinka joku puolusti heikompaa linja-autopysäkillä. Tykkääjä voi puhdistaa omatuntonsa yhdellä hiiren klikkauksella sen sijaan, että oikeasti antaisi tekohengitystä alkoholistille, puuttuisi itselle tuntemattomien lasten kiusaamistilanteisiin, vaientaisi rotupilkkaajat tai veisi kerjäläisille säkillisen perunoita.

 

Puuttumattomuus perustuu kunnioitukseen. Annetaan asioiden olla, ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai menettäisi kasvojaan. Suomessa on saanut auttaa vain talkoilla, koska se on suora vaihtokauppa. Jokainen tuo osansa ja ikääväkin naapuria autetaan, koska ei voi tietää milloin itse tarvitsee apua.

 

Mutta joskus eteen tulee poikkeuksellisia yksilöitä, jotka uskaltavat puuttua, kun on puuttumisen aika.

 

 

Tapahtui peruskoulun kymmenennellä luokalla

 

Yläasteen alusta peruskoulun 10. luokkaan saakka sisäistin ala-asteen opettajani näkemyksen: minusta ei koskaan tulisi yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä.

 

Olin aloittanut lukuvuoden niin kuin edelliset: lintsaamalla, hölmöilemällä ja suunnittelemalla lähtöä muukalaislegioonaan. Kun koulua oli käyty kaksi viikkoa, opettaja pyysi minua jäämään tunnin jälkeen luokkaan. Uskoin saavani jälki-istuntoa tai jonkinlaisen varoituksen, ehkä olin jäänyt kiinni varkaudesta, jota en ainakaan muistanut tehneeni.

 

”Tuomas. Sinä olet viisas jätkä. Miksi helvetissä käyttäydyt kuin idiootti?”

 

Siihen hetkeen saakka olin kuvitellut elämäni päälauseen menevän seuraavasti: ”Olen idiootti. Siksi käyttäydyn kuin idiootti.”

 

Arvostamani aikuisen puuttuminen muutti sekuntien kuluessa käsitykseni itsestäni, omanarvontunteeni, suhteeni tietoon ja koulutukseen. Mahdollisuuksiini tässä maailmassa.