Alkuun
5.12.2015
Teksti: Anu Harkki, Kuva: Annukka Pakarinen

Koti

 

Kotini on vanhassa talossa, metsän ja pellon kyljessä, lähellä luontoa. Ympärillä on tilaa hengittää.

 

Olen elämäni aikana muuttanut kuusitoista kertaa. Joskus pakosta, mutta usein omasta halusta. Olen raahannut mukanani laatikkokaupalla tavaraa, jonka olen kokenut tärkeäksi tai tarpeelliseksi. Olen käyttänyt paljon aikaa, vaivaa ja rahaa kodin rakentamiseen. Koko omaisuuteni on kiinni kodissani, mutta kuitenkin koti on minulle jotain ihan muuta, kuin mitä rahassa voi mitata. Turvapaikka, oma alue. Koti on jollain tavalla sieluni jatke, minuuteni ilmentymä. En haluaisi asua uudessa talossa tai keskellä kaupunkia. Enkä kyllä kovin helposti vaihtaisi maatakaan.

 

Vaan entä jos olisi pakko? Vellova pakolaisvyöry ja uutiset turvapaikanhakijoiden tilanteesta saivat minut miettimään: entä jos tilanne Suomessa olisi sellainen, että muita vaihtoehtoja ei olisi, kuin pakata reppunsa ja lähteä. Mitä pakkaisin? Mikä oikeastaan tekee kodin? Tajusin, etten jäisi kaipaamaan mitään materiaa. Jättäisin surutta huonekalut, kirjat ja taulut. Unohtaisin lautaset ja viinilasit kaappiin pölyttymään enkä ainakaan pakkaisi mummin perintökynttilänjalkoja.


Minä pakkaisin perheeni. Rakkaimmat ihmiseni. Sitten sulloisin reppuun järkevät vaatteet ja evästä, ehkä siirtäisin muistitikulle valokuvat läppäriltäni.
Loppupeleissä kodin voi rakentaa vähilläkin palikoilla ja melkein mihin vain, mutta onko koti koti ilman ihmisiä, joiden siellä pitäisi asua?

 

Perheeni on arvokkainta ja rakkainta, mitä minulla on. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka kamalaa olisi joutua eroon läheisistäni.
Siksi toivon sydämestäni, että jokainen pakolaiskriisin yhteydessä Suomeen saapunut turvapaikanhakija saa perheensä yhdistettyä ja voi rauhassa keskittyä rakentamaan uutta kotia.