Alkuun
14.12.2015
Teksti: Tuija Sorjanen Kuvat: Nina Karlsson

Jokaiseen kotiin kiintyy




Jokainen lähtö kotoa on ollut Alan ja Gona Daniarin perheelle vaikea. Mellunmäestä Daniarin perhe ei aio enää lähteä.
 

 


Kun Alan Daniar ja Gona Daniar lähtivät Irakista vuonna 2000, heillä oli mukanaan vain päällään olevat vaatteet ja vähän ruokaa. Nyt heillä on omistusasunto Helsingin Mellunmäessä. Kerrostaloasunto on tyypillinen suomalaiskoti: vaaleita sävyjä, divaanisohva, Ikean Expedit-hylly, mariskooli.
 

Irakissa vasta naimisiinmennyt pariskunta asui yhdeksän huoneen asunnossa Alan Daniarin vanhempien kanssa. He joutuivat lähtemään, koska Alan Daniar toimi Irakissa kommunistisen puolueen jäsenenä. Se asetti pariskunnan hengenvaaraan. Daniarit tiesivät, että jossain vaiheessa olisi pakko lähteä. Ennen lähtöä Irakista he myivät kaiken irtaimen. Perhe antoi rahaa lähtöä varten. ”Heidän päätavoitteensa oli, että jäämme henkiin”, Alan Daniar sanoo.

 



Ensimmäinen uusi kotimaa oli Turkki. Daniarit asuivat siellä puolitoista vuotta. Sieltäkin he lähtivät ilman mitään, tällä kertaa Suomeen.
 

Alan Daniarin sisar asui Suomessa. Niinpä myös Daniarin pariskunta muutti Turkista Lahden Ahtialaan. ”Ahtiala oli vaikea”, Alan Daniar sanoo. Bussi kuljetti heidät sinne kevättalvella. Bussista noustessa jalka upposi polvea myöten lumeen. ”Mihin minä oikein olen tullut, ajattelin.”
 

Uudessa kodissa oli jääkaapissa vähän ruokaa ja kaksi sänkyä. Ahtialan asunto oli kerrostalon kolmannessa kerroksessa ja kaunis ja puhdas. Ranta oli lähellä. ”Se oli täydellistä”, Alan Daniar sanoo.
 

Ensimmäinen ostettu huonekalu oli ruskea nahkasohva.
 

Ahtialassa oli kaikki periaatteessa hyvin, mutta siellä oli tyhjää ja hiljaista. Daniarit olivat tulleet miljoonakaupungeista, ja nyt he olivat paikassa, jossa näki tuskin ketään kadulla. Alan Daniarin sisar asui Lahden Mukkulassa, ja pariskunta vieraili hänen luonaan mahdollisimman usein.

 


Muutaman Ahtiala-vuoden jälkeen Alan Daniar sai opiskelupaikan Helsingistä bioanalyytikon tutkintoa varten, joten pariskunta muutti Suutarilaan Helsingin opiskelija-asuntosäätiön asuntoon. Sieltä tie kulki Laajasaloon ja Laajasalosta Kontulaan. Lapset Ario, 8, ja Lilia, 4, syntyivät Helsingissä.
 

Vaikeinta oli Laajasalossa. Santahaminan varuskunta on lähellä. Ampumaharjoitusten äänet kuuluivat Daniarien kotiin. ”Tunsin olevani Irakissa. Kuulosti siltä, että pommi tulee. Suomalaiset eivät muista, miltä se kuulostaa. Tai ehkä isänisänisät ovat kokeneet saman, mutta nykykansa ei.”
 

Kontula taas oli hyvä, koska alueella asuu paljon maahanmuuttajia. Alan Daniar periaatteessa vastustaa ajatusta siitä, että maahanmuuttajat asuvat erillään suomalaisista. Se ei hänestä edesauta suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumista. Kontula mahdollisti kuitenkin sosiaalisen elämän Laajasaloa paremmin.

 



Alan Daniar on ammatiltaan laboratorionhoitaja ja Gona Daniar välinehuoltaja. Gona Daniar on oikeasti näyttelijä, mutta ilman täydellistä kielitaitoa Suomessa näyttelijän työt eivät onnistu. Molemmat ovat opiskelleet suomea sinnikkäästi ja puhuvat kieltä sujuvasti.
 

”Halusimme, että Suomi on päätepisteemme.” Kieli oli edellytys sille, että elämän saattoi rakentaa kokonaan alusta Suomeen.
 

Ruskea nahkasohva sai lähteä vasta viime vuonna, kun perhe muutti omaan kotiinsa Mellunmäessä. ”Ajattelimme, että koska tämä asunto on oma, haluamme uudet huonekalut.”
 

Irakista asunnossa on vain vähän esineitä: Muutama koriste, Daniarien lapsuudenkuvat. Ne on tuotu matkoilta kotimaahan.
 

Jokainen lähtö on ollut vaikea, Alan Daniar sanoo. Uuteen kotiin kiintyy aina. ”Jokaiseen paikkaan kasvattaa juuret. Osa elämästä on siellä.” Alan ja Gona saattavat pakata lapset autoon ja ajaa katsomaan entisiä kotikulmia.
 

Alan Daniarin perhe asuu edelleen samassa talossa, josta Alan ja Gona lähtivät vuonna 2000. Sisustus on sielläkin muuttunut: Ennen kaikki oli käsintehtyä puusepäntyötä. Mutta irakilaiset koditkin muuttuvat länsimaisen näköisiksi, Alan Daniar sanoo.