Alkuun
5.6.2018
teksti: Riku Siivonen, kuva: Juuso Westerlund

Kolumni: Me kaikki rakastamme Aku Louhimiestä

 

Meidän pitäisi kuunnella vähemmän taiteilijoiden mielipiteitä, ja katsoa enemmän heidän teoksiaan, kirjoittaa toimittaja-käsikirjoittaja Riku Siivonen kolumnissaan.

 

Yhtä lailla kuin ihminen on hyveellinen, lämmin ja hellä, hän on myös kateellinen, kylmä ja alistava. Meissä kaikissa on nuo molemmat puolet. Silti niistä ei oikein voi puhua, kuka nyt itseään haukkuisi. Harva niitä suostuu edes tuntemaan itsessään. Ne kätketään arjen rutiineihin, kliseisiin puhetapoihin työpaikan lounaspöydässä ja mokkapalojen taakse juniorien jalkapalloturnauksen kahvilassa.

 

”Haluamme, että joku näyttää rehellisesti katseen takaisen maailman. Haluamme, että joku tekee sen puolestamme.”

 

Siksi me janoamme taidetta. Esimerkiksi nyt elokuvia. Janoamme kuvia ja tarinoita, jotka kertovat meistä, mutta eivät paljasta meitä itseämme. Siksi pidämme myös siitä, että puhe taiteesta henkilöityy sen tekijöihin. Saamme lukea sankarillisista ohjaajista ja kirjoittajista, puhumattakaan näyttelijöistä. Näyttelijät esittävät, joten se mitä he tekevät, ei ole totta. Se ei ole meitä.

 

Mutta mitä me näemme, kun katsomme taidetta? Näemme tekijän katseen. Näemme miten hän katsoo maailmaa ja mitä hän siitä ajattelee. Elokuvista näemme ohjaajan katseen. Esimerkiksi Aku Louhimiehen elokuvat – niissä ei näy lämmin katse. Niissä näytetään maailma, joka näyttää ja tuntuu kylmältä ja kovalta. Niissä pärjää voimalla, jokainen tulee petetyksi. Me tiedämme kaikki, että sellainen maailma ei ole toivottava, mutta yhtä lailla tiedämme, että sellaisia me olemme. Siksi haluamme, että joku näyttää rehellisesti sellaisen katseen takaisen maailman. Haluamme, että joku tekee sen puolestamme.

 

 

Unohdetaan tähdet

 

Me emme tietenkään pohjimmiltamme halua, että kukaan käyttää toisten ihmisten heikkoutta hyväkseen. Siksi emme ole uskoaksemme, että elokuvakameran ympärillä tehdään oikeasti mitään moraalitonta. Emme usko, että kukaan käyttäisi valtaansa hyväkseen. Haluamme uskoa, että kyseessä on yhteinen sopimus, jossa ihmisen pimeät puolet näytellään esiin. Siksi suljemme silmämme, kun joku haluaa kaivaa esiin ihmisten pelot ja haavat ihan oikeasti, väkisin.

 

”Niin hyvän lisääminen kuin pahan purkaminen lähtee siitä, että opimme jotain itsestämme ja maailmasta.”

 

Mutta jos eläisimme astetta rehellisemmässä maailmassa, jos eläisimme itsellemme rehellisemmin, puhuisimme vähemmän elokuvan tekijöistä. Puhuisimme vähemmän näyttelijän tai ohjaajan elokuvallisista tai yhteiskunnallisista mielipiteistä. Unohtaisimme tähdet ja sankarit, ja katsoisimme sen sijaan heidän teoksiaan ja niiden kautta itseämme. Se mitä juuri näimme, kuulimme ja koimme – entä jos se onkin totta? Millä tavalla se on totta meidän arjessamme? Keitä me olemme pettäneet, keille me olemme kateellisia, kenet haluaisimme tuhota?

 

Sama pätee tietysti teoksiin, joiden tekijän katse on lämmin ja hyväksyvä, maailmaa rakentava. Myös niiden ajatusten sisään pitäisi mennä paitsi tekijöiden, ennen kaikkea teosten kautta. Niin hyvän lisääminen kuin pahan purkaminen lähtee siitä, että opimme jotain itsestämme ja maailmasta. Taide on siihen hieno väline, jos vain uskallamme katsoa sitä – ja sen jälkeen itseämme.

 

Riku Siivonen on 41-vuotias toimittaja ja käsikirjoittaja, joka ei vielä elä niin kuin opettaa.