Alkuun
1.3.2016
teksti: Marko Vuoriheimo kuvat: Nina Karlsson

Kohtaamisia

”Mitä enemmän ihmisellä on tiedonpuutetta sitä enemmän pelko hallitsee häntä.”
 

 

Maailmassa on noin 70 miljoonaa kuuroa ja lisäksi lukematon määrä viittomakieltä käyttäviä kuulevia, kuten kuurojen sukulaisia, ystäviä, viittomakieltä työssään käyttäviä. Meillä on omat olympialaiset, MM-, EM-, SM- kisat sekä lukuisia kansainvälisiä tapahtumia. Kuuroja kovan luokan vaikuttajia omilla aloillaan voisi listata vaikka kuinka pitkään: kirjailija Helen Keller, näyttelijä Marlee Matlin, uimari Terence Parkins, vapaaottelija Matt Hamill, Euroliigassa koripalloileva Miha Zupan, nelikertainen motorcross mestari Ashley Fiolek sekä viimeisen Amerikan huippumalli haussa kisan voittaja Nyle DiMarco ja lista jatkuu. Silti harva suomalainen kuuleva tietää heistä. Miksi näin on?

 

Kierrän paljon ympäri Suomea ja ulkomaillakin luennoimassa ja jatkuvasti ihmiset järkyttyvät kun kerron heille, että Suomessa kiellettiin LAILLA kuuron pariskunnan avioituminen - paitsi jos nainen ensin steriloitiin. Laki oli muuttui vasta 60-luvulla eli VAIN noin 50 vuotta sitten. Tuon ajan kokeneita elää yhä Suomessa paljon.
Vanhempani eivät saaneet kunnollista viittomakielen opetusta peruskoulussa, koska siihen aikaan ajateltiin että huulilta lukeminen ja puhuminen tekee heistä yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Huonosti kävi. Nykyään on lapsia, jotka käyttävät sisäkorvaistutetta ja osa näistä lapsista ei saa minkäänlaista viittomakielen opetusta tai viittomakielisiä virikkeitä ja tästä onkin noussut paljon keskustelua - toistaako historia tässä itseään? Tämä ei tietenkään koske kuin osaa sisäkorvaistutetta käyttäviä ja yksi suuri ongelma onkin kuulevien vanhempien tiedonpuute ja se etteivät heitä auttavat lääkäritkään juuri tunne viittomakielisten maailmaa.

 

Törmäsin aivan äskettäin huoltoasemalla perheeseen, jonka pojalla oli päässä implantti ja tiesin heti pojan äänestä, että kyseessä on kuuro lapsi. Poika oli selvästi kiinnostunut minun ja tyttäreni viittomakielisestä kommunikaatiosta ja vaikutti haluavan saada meihin kontaktia, mutta kiireisellä huoltoasemalla oli paljon yhtäaikaa meneillään ja perhe ehti lähteä ennen kuin kunnon kontaktia ehti syntymään. Tilanne jäi harmittamaan minua sillä tunsin niin selvästi pojan läsnäolon ja kontaktin. Luultavasti hän ymmärsi, että meissä on jotain samaa, mutta yhteinen kieli kuitenkin puuttui. On oikeastaan aika surullista että tällaisilta lapsilta jää puuttumaan mahdollisuus kasvaa kahden kulttuurin piirissä, kuurojen sekä kuulevien, mutta tällainen tilanne Suomessa tällähetkellä on. Kun kuulevat vanhemmat saavat kuuron lapsen, on se usein järkytys ja sitä pidetään helposti ongelmana joka halutaan ratkaista. Usein nämä vanhemmat valitettavasti jäävät kokonaan ilman tietoa viittomakielestä ja viittomakielisestä yhteisöstä sillä lääkärit tarjoavat nopeasti ratkaisuksi sisäkorvaistutetta. Tällaisia perheitä ei lähes koskaan näy esimerkiksi kuurojen koululla tai muissa yhteisön keskeisissä paikoissa tutustumassa siihen millaista elämä voisi lapselle olla ilman implanttia.

 

Viittomakielinen yhteisö ei juuri ole esillä valtamediassa ja sama koskee myös muita vähemmistöjä. Toki aina silloin tällöin ohjelmissa on vieraina kuuroja, sokeita, saamelaisia tai romaneja ja sarjat kuten Ylen Toisenlaiset Frendit ja Märät säpikkäät ovat keränneet laajempiakin katsojajoukkoja TV:n ääreen. Silti esimerkiksi mainoksissa on edelleen vähemmistöjen tyhjiö, tuotteita mainostetaan ”normaaleilla” ihmisillä ja harvat vähemmistöjen edustajat ovat poikkeuksetta vitsien kohteita tai koomisia kevennyksiä. Tämä vain pahentaa tilannetta tosielämässä sillä kun media ei meille tarjoa mallia siitä miten kohdata erillaisuutta, miten osaisimme toimia oikein kun tilanne tulee vastaamme tosielämässä. On helppoa kääntää selkä ja kävellä pois.

 

Helmikuun alussa käräjäoikeus ratkaisi Suomen ensimmäisen yhdenvertaisuuslakiin perustuvan syrjintäjutun oikeudenkäynnin kuuron Oskari Salomaan hyväksi. Tulkin käyttötarve ei ollut oikeuden mielestä riittävä syy peruuttaa jo kertaalleen myönnettyä opiskelupaikkaa. Tulkille ja tämän tarvitsemalle yhdelle tuolille ei oppilaitoksen mukaan olisi ollut tilaa luokassa ja siitä olisi syntynyt paloturvallisuus riski. Entä kaikki ylitäydet luentosalit ympäri kampuksia, saati sitten ravintolat ja yökerhot perjantai-iltaisin? Olen todella iloinen että olemme saaneet tämän ennakkotapauksen ja että yhdenvertaisuuslaki voitti. Sain juuri kuulla myös toisesta vastaavasta tapauksesta. Tällä kertaa syrjinnän kohteena oli näkövammainen ja ongelman opaskoira, jonka paikka olisi muka ulkona. Se on aivan sama kuin joku käskisi minun jättää tulkkini oven ulkopuolelle odottamaan.




Me ihmiset olemme melko laiskoja emmekä jaksa tuhlata aikaamme asioihin, jotka eivät suoraan koske omaa elämäämme, oli sitten kyseessä vieras kieli, uskonto tai vamma. Vasta kun todellinen tarve osuu kohdallemme alamme etsiä apua ympäriltämme, ammattilaisilta ja asiantuntijoilta, mutta vasta kun olemme päässeet ensimmäisen järkytyksen yli, alamme todella sisäistää ja ymmärtää asioita. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, jokainen ihminen on yksilö jolla on oma tarinansa. Sen takia on erittäin tärkeää että emme tuomitse toisiamme tutustumatta ja tuntematta toistemme tarinaa. Tutustuminen on ainoa tapa oppia ymmärtämään toisen tarpeet paremmin eikä tämä päde ainoastaan erilaisuuden ymmärtämiseen. Samaa ajatusta tulisi soveltaa myös tilanteisiin joissa joku on loukannut tai satuttanut jotakuta toista tai jopa rikkonut lakia. Vaikka teko olisi väärä ja ehkä rangaistavakin, olisi meidän hyvä ymmärtää syyt teon taustalla sillä nämä syyt voivat auttaa tulevien tapausten ennaltaehkäisemisessä. Asiat eivät koskaan ole täysin musta-valkoisia. 



”I’m the deaf one, but you have problem listening”  -Signmark: New Dawn


Maaliskuun päätoimittaja,
Marko Vuoriheimo
Signmark