Alkuun
28.2.2018
teksti: Niina Junttia, kuva: Sakari Piippo

Kohtaaminen vaatii hipsterihenkeä ja normirebelöintiä

 

Lasten ja nuorten yksinäisyys ei poistu ihmismäärällä, kirjoittaa yksinäisyystutkija Niina Junttila, Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja. Yksinäisyys poistuu vain sillä, että joku katsoo silmiin, kysyy mitä kuuluu ja kuuntelee, mitä vastaat.

 

Koulu on paikka, joka kerää oppilaat yhteen. Jokaisella Suomessa asuvalla lapsella ja nuorella on oikeus viettää siellä joka viikko lukematon määrä tunteja, yhdessä muiden samanikäisten kanssa.

 

Silti joka viides lapsi ja nuori kertoo kokevansa ajoittain hyvinkin voimakasta yksinäisyyttä. Joka kymmenennellä tämä paha olo jatkuu päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mitä pidempään yksinäisyys jatkuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä siihen linkittyy asioita, jotka tulevat yhteiskunnallemme kalliiksi.

 

Vaikka aika ja paikka ovat kaikille yhteisiä, kokee joka kymmenes eka- ja tokaluokkalainen olevansa ryhmässään näkymätön. Lapsi, jota kukaan ei näe, kuule tai jonka pois jäämistä ei ehkä edes huomattaisi. Yhtä moni lapsi uskoo, etteivät aikuiset huomaa, jos hänellä on paha olla. Yläkouluikäisistä nuorista 44 prosenttia ajattelee, etteivät opettajat ole kiinnostuneita siitä, miten heillä menee tai mitä heille kuuluu.

 

Miten tällainen määrä yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja kohtaamattomuutta on mahdollista kun ympärillä on jatkuvasti sekä ikätovereita että Euroopan koulutetuinta opettajakuntaa? Uskallan väittää, ainakin toivoa, että opettajia kyllä kiinnostaa se, miten nuorilla menee, mutta syystä tai toisesta tämä viesti ei välity. Oppimisen monet appsit ovat tehokkaita tiedonsiirtäjiä, mutta tunteiden ja kiinnostuksen osoituksen välittäjiksi niistä ei ole.

 

Usein tulee tunne, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä kukaan välitä. Mä luulen, että kun on yksinäinen, ei masennu vaan sitä yksinäisyydestä, vaan kaikki tunteet nousee pintaan. Kaikki se viha, katkeruus, tai suru ja yksinäisyys nostaa ne pintaan. Se ettei kukaan huomaa. Eikä välitä. Ja se on kaikista pahin tunne ikinä.”


Uuden opetussuunnitelman myötä painopiste on entistä enemmän yhdessä oppimisen ja yhteisesti rakennetun hyvinvoinnin asioissa. Silti oppilaiden kokemukset osallisuudesta ja kuuluvuudesta eivät ole nousussa. Päinvastoin.

 

 

Isossakin ryhmässä voi kokea näkymättömyyttä ja ulkopuolisuutta, koska yksinäisyys ei poistu ihmismäärällä. Yksinäisyys poistuu vain sillä, että tulee oikeasti kohdatuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Sillä, että joku katsoo silmiin, kysyy mitä kuuluu ja kuuntelee, mitä vastaat.

 

Jos sen sijaan kesken keskustelun käännämme katseemme ihmisestä laitteeseen tai jos välitämme virtuaalisesti kaiken sen, minkä aiemmin olemme välittäneet kasvoista kasvoihin, katkaisemme yhteyden. Yhteys voi katketa siksi, että oppiminen siirtyy konkreettisista keskusteluista koneille tai siksi, ettei opettajan aika riitä luokan jokaiselle oppilaalle. Vaikka kohtaamattomuus ei olisi tahallista, aiheuttaa se aivoillemme saman reaktion kuin fyysinen kipu. Sosiaalisen kivun kokemus on elimistön signaali sille, että tilanteen on muututtava. Näkymättömyydestä on päästävä eroon, tavalla tai toisella.

 

 

Ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä asiat toisin

 

Kohtaamattomuus kyseenalaistaa olemassaolon, satuttaa ja sairastuttaa, mutta on samalla jotakin sellaista, jonka muuttaminen ei vaadi ihmeitä. Ainoastaan ihmisiä, jotka uskaltavat nähdä toisensa ja olla saman tilan lisäksi samalla taajuudella, samojen arkisten asioiden äärellä.

 

Vaikka digitaalisuus, keinoäly ja robotiikka ovat peruuttamaton osa arkea, jäävät ne ihmisten jalkoihin kyvyssä kohdata toinen ihminen. Myötätunto, innostus, altruismi ja yhteinen innovointi ovat asioita, joissa me ihmiset edelleen voitamme robotit vähintäänkin 6-0.

 

En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi sinne suuntaan. Auttakaa, edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin.”

 

Trendikkäimpiä eivät enää ole kahvilat, joissa jokainen istuu oman laitteensa äärellä vaan paikat, joihin keräännytään juttelemaan. Valtavirran normit kannustavat meitä edelleen keskittymään omiin digilaitteisiimme, mutta rohkeimmat uskaltautuvat sammuttamaan laitteet silloin, kun seura on virtuaalimaailmaa kiehtovampaa.

 

Välineetön kohtaaminen vaatii siis rohkeutta, hiukan hipsterihenkeä ja valtavirran vastaista normirebelöintiä, mutta on sen arvoista. Kannattaa kokeilla.


 

Maaliskuun päätoimittaja

Niina Junttila


 

Sitaatit ovat  Junttilan kirjoista Kavereita nolla – lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi, 2015) ja Kaiken keskellä yksin – aikuisten yksinäisyydestä (Tammi, 2018).