Alkuun
11.3.2016
teksti: Annina Vainio kuvat: Annukka Pakarinen

Käsien käyttö kielletty – pelko pakotti viittomaan salaa

1960-luvulle asti kuurot eivät saaneet käyttää koulussa viittomakieltä. Rauno Vuoriheimon isä häpesi poikansa kuuroutta ja näpäytti käsille, jos tämä yritti viittoa.

 

1970-luvun alussa Rauno Vuoriheimon maailma aukesi. Hän oli tuolloin 15-vuotias syntymäkuuro helsinkiläisteini ja aloittamassa ammattikoulua Turussa. Muutto pois vanhempien luota oli helpotus.

Vihdoin Vuoriheimo sai ilmaista itseään luonnollisesti. Viittomalla.

 

Vuoriheimon lapsuus oli tukala. Sodan käynyt isä piti lastansa vammaisena. Hän häpesi käsillä puhuvaa poikaa ja näytti sen avoimesti.

 

Vuoriheimo oli noin kuusivuotias, kun isä antoi hänelle kuulolaitteen. Isä vaati poikaansa katsomaan häntä ja keskustelemaan puhumalla. Se tuntui Vuoriheimosta vaikealta.

 

– Kommunikoin kuulevan serkkuni kanssa elein. Isä näpäytti sormillaan käsilleni ja sanoi, että niitä ei saa käyttää. Kun isän huomio oli muualla, viitoin taas. Jos jäin kiinni, hän tukisti.

 

Vuoriheimon isä ei osannut viittomakieltä eikä halunnut sitä opetella. Äitikään ei viittonut, mitä hän on harmitellut jälkeenpäin.

 

– Onneksi olemme pystyneet jonkin verran kommunikoimaan esimerkiksi lukemalla huulilta, vaikka se on rankkaa ja pinnallista.


 

Käsien käyttö kielletty
 

1960-luvulle asti opiskelu saattoi olla kuuroille ja huonokuuloisille hankalaa, sillä kouluissa ei saanut käyttää viittomakieltä. Monesti viittominen oli kielletty myös koulutuntien ulkopuolella, kirjoitetaan Kuurojen museon kotisivuilla.

Vuoriheimon tuleva vaimo Karin Vuoriheimo kävi 1960-luvulla koulua huonokuuloisten luokassa. Hänen piti selviytyä puhumalla.

 

– Kerran opettaja sanoi, että jos puhuu käsillään kadulla, ihmiset katsovat paheksuvasti ja nauravat.

 

Vasta vuoden 1983 peruskoululaissa mainitaan, että kuulovammaisten opetuksessa voi opetuskielen tukena käyttää viittomakieltä.

 

Oma oppiaineensa viittomakielestä tuli kouluissa vuonna 1993, ja perustuslakiin se lisättiin vuonna 1995. Nykyisin viittomakielen voi merkitä äidinkieleksi ja suomen kielen toiseksi kieleksi.

 

Rauno Vuoriheimon kouluaikana oli toisin. Hän muistaa, kuinka kaveriporukka vertaili peruskoulun päättötodistuksia. Luokkatovereilla äidinkielen arvosanat vaihtelivat seitsemästä yhdeksään.
 

Vuoriheimon numero oli 4.

 



 

Lukutaito jäi oppimatta
 

Rauno Vuoriheimo kasvoi isänsä kovassa kurissa. Kotona hänen piti yrittää puhua ja noin 13-vuotiaana käydä puheopetuksessa monena iltana viikossa.

Vuoriheimo opetteli läksyt ulkoa muttei sisäistänyt kunnolla sanojen merkitystä. Kirjaimet ovat hänelle kuin numeroita. Kun opettaja pyysi oppilaita muodostamaan sanoista järkeviä lauseita, Vuoriheimo luki sanat peräkanaa ymmärtämättä mitä sanoi.

 

– Lukemisen opettelu oli hirveää. Isä saattoi ottaa päästäni kiinni ja viedä kasvoni lähemmäksi kirjaa, jos vastasin väärin. Tärisin ja pelkäsin virheitä. Vieläkään en pysty lukemaan kuin lyhyitä tekstejä.

 

Rauno Vuoriheimo oli ainoa lapsi, mutta Karin Vuoriheimo sai tukea isoveljeltään, joka oli kuuro. Hän muistaa nauttineensa suuresti, kun sai viettää aikaa veljensä ja tämän kuurojen kavereiden kanssa.

 

– Se oli ihanaa. Tykkäsin niin paljon katsoa, kun kaikki viittoivat. Oli helpompi ymmärtää, mitä tapahtuu. Kuulevien puhetta on raskasta kuunnella ja seurata, kun ei itse kuule eikä ymmärrä.


 

Viittomakielinen onnela
 

Turkulainen ammattikoulu oli Rauno Vuoriheimolle kuin onnela. Siellä kaikki olivat kuuroja eikä viittomista kielletty.

– En kertonut sitä isälle. Hän soitteli joskus minulle, ja yritin saada selvää kuulolaitteen avulla. Olin tottunut hänen puheeseensa, joka oli matalampi kuin äidilläni. Äidin korkeasta puheäänestä en saanut selvää puhelimessa samalla tavalla kuin kasvokkain.

 

Turussa asuessaan Vuoriheimo kävi autokoulun. Ajaminen sujui loistavasti, sillä isä oli opettanut Vuoriheimoa ajamaan jo ennen autokoulun tunteja, mutta kirjallinen koe epäonnistui.

 

– Olin ainoa kuuro kuulevien joukossa, kun eteen lyötiin viisisivuinen pinkka kysymyksiä. Kääntelin vain sivuja, ja sain ehkä viidesosan vastauksista oikein.

 

Kuuro kaveri auttoi Vuoriheimoa opettelemaan oikeat vastaukset. Uusintakokeessa tulos oli 98/100.

 

Isä kärsi sodan aiheuttamasta sairaudesta ja kuoli, ennen kuin Rauno Vuoriheimo valmistui ammattikoulusta.

 

– En surrut isän kuolemaa. En halua muistella lapsuuden ajan perhettä, vaan keskityn mieluummin nykyiseen perheeseeni. Voin nykyään oikein hyvin, ja nautimme äitini kanssa siitä, mitä meillä nyt on. Äidin kanssa emme puhu menneistä, vaan annamme sen olla menneisyyttä.

 

Lapsena ja nuorena Karin ja Rauno Vuoriheimo viestivät käytännön asioista, eivät niinkään abstrakteista aiheista tai tunteista. Kielen tuottaminen onnistui kummaltakin vasta myöhemmällä iällä, kun he oppivat viittomakielen ja saivat käyttää sitä.

 

– Siihen asti elimme – vastoin omaa tahtoamme – vähän kuin autistinen ihminen, jonka vuorovaikutustaidot ovat rajalliset.


 

Karin ja Rauno Vuoriheimo
 

  • Karin, 64, ja Rauno Vuoriheimo, 61, tapasivat Hämeenlinnassa kuurojen yleisurheilun SM-kilpailuissa vuonna 1975.
  • Vuoden kuluttua he menivät kihloihin ja kahden vuoden päästä naimisiin. Esikoinen syntyi vuonna 1978 ja toinen poika muutaman vuoden kuluttua.
  • Sekä Karin että Rauno Vuoriheimon molemmat vanhemmat ovat kuulevia.
  • Rauno Vuoriheimo on työskennellyt Metsolla 41 vuotta ja tekee putkistoon liittyviä raskaita metallitöitä. Karin Vuoriheimo on turkisompelija.