Alkuun
26.4.2016
teksti: Enni Sahlman, kuvat: Sakari Piippo

Kanava aikuisuuteen

 

Oli 1990-luvun alku Pukinmäessä Helsingissä. Kaksi somalipoikaa, Farah Najib Ismail ja Bashiir Mukhtar Abdi kolasivat lunta pienen ankkalammen jäältä. He olivat paenneet sotaa, ja nyt he putsasivat jäätä, jotta sillä pystyisi pelaamaan lätkää. Pelin jälkeen pojat ripustivat luistimet kotona naulaan ja istuivat pöytään täyttämään vatsansa somalialaisilla perinneherkuilla.

 

“Ikäluokkamme joutui tappelemaan lähes joka välitunnilla, jotta lunastaisimme paikkamme muiden joukossa. Nyt kun katsoo nykynuoria, heitä ei enää kiinnosta, mistä kukakin on alunperin kotoisin”, kuvaa Farah Najib Ismail, 28. Hän ja Bashiir Mukhtar Abdi, 26, ovat ensimmäisiä somaleja, jotka tulivat perheineen Suomeen 1990-luvun alussa.

 

Välituntikahinoista huolimatta miehet muistelevat lapsuuttaan lämmöllä. Hiekkalaatikolla ei haitannut, vaikka muiden lasten kanssa piti välillä turvautua elekieleen yhteisen kielen puutteessa.

 

”Olimme siskoni kanssa ainoat somalit päiväkodissamme. Tuntui hyvältä olla samassa päiväkodissa suomalaislasten kanssa, sillä tunsin itseni samanarvoiseksi”, Abdi kertoo.

 

Koko polku aikuisuuteen ei käynyt kivuttomasti. Abdin haave oli tulla ammattijalkapalloilijaksi, mutta unelma kariutui muutama vuosi sitten. Hän keskeytti samaan aikaan merkonomiopinnot ja tunsi olevansa jumissa. Liikkeelle auttoi lopulta Kanava ry, joka on vuonna 1998 perustettu järjestö. Sen päämääränä on parantaa maahanmuuttajanuorten asemaa yhteiskunnassa. Tuen ansiosta Abdilla on nyt merkonomin tutkinto loppusuoralla ja hän aikoo hakea yhteishaussa tradenomiopintoihin.

 

”Kanavan yhteisö tiesi tilanteeni, soitteli perään ja vei syömään. Sain paljon tukea ja apua päätöksiin itseäni vanhemmilta. Huomasin, että aikuisia kannattaa kuunnella, sillä he katsovat asioita eri näkökulmasta. Silti minua ei kertaakaan painostettu mihinkään”, Abdi kertoo.

 

Farah Najib Ismail (vas.) ja Bashiir Muktar Abdi ovat olleet ystäviä hiekkalaatikolta lähtien.

 

 

Kaksi kulttuuria

 

Ismail sai vaikeina aikoinaan apua Kanava ry:n Kunnon Kundi -projektista, joka on suunnattu syrjäytymisvaarassa tai rikoskierteessä oleville nuorille. Nyt hän työskentelee samassa projektissa ja vetää Kanavan poikakerhoja. Abdi puolestaan auttaa Kanavan vapaaehtoisena.

 

Yksi tärkeimmistä kokemuksista sekä Ismailille että Abdille oli päästä mukaan Kanavan jalkapallojoukkueeseen, joka osallistuu Eurosom-turnauksiin. Turnaus kerää somalijoukkueita eri Euroopan maista kisaamaan keskenään. Abdi ja Ismail kuitenkin sanovat edustavansa ehdottomasti vain ja ainoastaan yhtä maata: Suomea.

 

”Briteissä asuvat somalit eivät edes osaa omaa kieltämme, mikä on vähän noloa”, Ismail kertoo. Hänelle ja Abdille on pienestä asti painotettu, että oman kulttuurin säilyttäminen on tärkeää.

 

”Äiti on aina pitänyt huolta, että kotona puhutaan somaliaa ja syödään omia ruokia. Koulussa taas pitää sopeutua, puhua suomea, eikä ihmetellä kun eteen kannetaan perunamuusia ja kalapuikkoja”, Abdi täydentää.

 

Ensimmäinen asia, minkä Farah Najib Ismail (oik.) oppi suomeksi, oli “rakastaa, ei rakasta” -rimpsu, jota hiekkalaatikolla hoettiin samalla kun kukan terälehtiä nypittiin irti.

 

 

Puhuminen auttaa aina

 

Kanava ry on Abdille ja Ismailille paljon enemmän kuin järjestö. Se on yhteisö. Auttaminen ja Kanavalle työskenteleminen tuntuvat luonnolliselta. Siellä he katselevat Mestarien liigan otteluita ja tapaavat kavereita.

 

Ilman Kanavan tarjoamia tiloja nuoret miehet olisivat aikanaan luultavasti vain hengailleet kaupungilla päämäärättömästi. “Kanava piti meidät onneksi kiireisinä. Ilman sitä apua emme olisi osanneet kehittää itseämme”, he toteavat yhdestä suusta.

 

Nyt Kanavan ohjaajana työskentelevä Ismail joutuu usein iltaisin häätämään nuoret pois järjestön tiloista, sillä nämä eivät itse malttaisi lähteä. ”Onneksi monet nuoret tulevat tänne, eivätkä jää esimerkiksi asemille pyörimään. Sieltä se röökinpoltto ja muu alkaa.”

 

”Nuorilla, maahanmuuttajillakin, on jo kaikki työvälineet tulla osaksi yhteiskuntaa. Koulutus on ilmaista ja kaikenlaista apua on tarjolla. Paljon on kiinni omasta asenteesta.”

 

Asenteen lisäksi pitää uskaltaa puhua. Abdi kokee, että paras apu hänelle on ollut keskustelut vanhempien ihmisten kanssa.

 

”Meillä on somalin kielessä sanonta, jonka mukaan on tärkeää viettää aikaa itseään vanhempien kanssa, ei pelkästään omanikäisten. Silloin näkee ennalta vanhempien ongelmat ja osaa itse välttää niitä”.