Alkuun
24.5.2017
teksti: Suvi Sinervo, kuvat: Aapo Huhta

Juoksu ääriin

 

Suomessa järjestetään vuosittain satoja juoksutapahtumia, ja aiemmin myyttisestä maratonista on tullut arkipäivää. Osa jatkaa yhä pidemmälle ja korkeammalle. Juoksemalla voi jopa saavuttaa taivaan, mutta millaisen.

 

Hengitys kulkee, kaikki liikkuu, taivaalla muuttuvat pilvet.

 

Katson pilviä, vedän nenän kautta henkeä, ja siinä se tapahtuu. Lakkaan juoksemasta, alan lentää.

 

Moni, joka juoksee pitkiä matkoja, tietää tunteen. Se tulee toisinaan: Jalka on maassa ja ilmassa yhtä aikaa. Kun luulen koskettavani maata, jalka ei osu, ei ihan vielä. Osui jo, kaikki käy niin nopeasti.

 

Olen yllättävän kevyt. Hymyilen, jos joku tulee vastaan, ja hymyilen, vaikka ei tulisi.

 

Oikea jalka kannattelee hetken minua yksin, sitten vasen, kumpikin vuorollaan. En ajattele erityisesti mitään, juoksen sisään maisemaan. Olen juuri tässä, alamäessä Helsingin Keskuspuistossa, Niskalan arboretumin ja Pitkäkosken välillä.

 

Tämä on se mäki, jonka vasemmalla puolella on selvärajainen pelto. Rakastan sitä pikku peltoaukeaa. Rakastaisin luultavasti mitä tahansa, mikä sijaitsee noin kuuden kilometrin kohdalla juoksulenkkiäni.

 

Sen jälkeen en enää laske kilometrejä.

 

 

Kohtuuton laji, ääretön taivas

 

Jotain kohtuutonta on tässä lajissa. Kun kerron, että olen kiinnostunut juoksemisesta, jo kohta kysytään maratonista. Että olenko suorittanut sen. Maraton on 42,195 kilometrin matka, jonka sotilas Feidippides tarun mukaan juoksi Marathonin kylästä Ateenaan. Juostuaan hän kertoi, että persialaiset oli voitettu taistelussa. Sitten hän kuoli.

 

Mutta se onkin taru. Nykytodellisuudessa tämä järjettömän pitkä matka on melko tavallinen suoritus ansioluettelossa, sillä me juoksemme. Pelkästään nyt toukokuun aikana Suomessa järjestetään yli 120 erilaista juoksutapahtumaa.

 

Siis keskimäärin neljä joka päivä.

 

"Mä tein sen!" Mari Roineen, 30 vuotta. Aika: 2:20:44. Jutun kuvissa olevat henkilöt ovat juuri juosseet puolimaratonin Helsinki City Run -tapahtumassa 13.5.2017.

 

Suurin näistä on toukokuun alkupuolella järjestettävä Helsinki City Run 2017 -puolimaraton. Kun kuljen lauantai-iltapäivänä lähtöalueelle, tyrmäännyn neonväristen paitojen määrästä, vaikka olen ollut tämän paljouden keskellä ennenkin. Joku spurttaa ohitseni merkkitrikoissa, ja kovaääniset kaikuvat: ”Ihanaa nähdä hymyileviä ilmeitä! Tunnelma nousee, se nousee koko ajan!”

 

Noin 10 000 juoksijaa aikoo startata puolimaratoninsa reilun puolentoista tunnin sisällä. Ensimmäisenä lähtevä ryhmä pitää yllä pientä valpasta liikettä. Edessäni juttelevat miehet tavoittelevat omia ennätyksiään. ”Lähetetään heidät matkaan kuin avaruusalus”, kuuluttaa miesääni. ”Yhdeksän, kahdeksan, seitsemän…”

 

Kuin avaruusalus! Katson taivaalle. Se on kirkas ja sininen. Daruden Sandstorm räjähtää soimaan. Ensimmäinen lähtöryhmä sinkoutuu näkyvistä.

 

 

Yhdessä, yksin, täydellistä

 

Aloitin juoksemisen silloin, kun lapsistani toinen oli pieni. Olin istunut kuukausia matalan katon alla matolla, jolla lapset halusivat minun katsovan eri suuntiin koko ajan.

 

Lenkkarit jalkaan, ulos, ja jo olin itseni kanssa kahdestaan. Kukaan ei vaatinut minulta mitään, enkä minä vaatinut mitään juoksemiselta. Vauhdin määritin itse.

 

En edes sanonut juoksevani. Lähdin lenkille vaan. Se oli ihanaa. Se oli myös motivoivaa. Juoksin rauhassa, mutta kehityin nopeasti.

 

"Hyvältä tuntuu!" Nina Lindqvist, 44 vuotta. Aika: 2:05:51.

 

Pian aloin kaivata tavoitetta. Jokin syy oli oltava, jokin selitys tälle juoksentelulle: kymmenen kilometriä tasan tunnissa. 10 ja 1. Luvut tuntuivat hohdokkailta, jotenkin täydellisiltä. Tavoite vaati työtä, joten tein kännykän juoksusovelluksella harjoitusohjelman ja noudatin sitä. Puhelin kertoi, koska, kuinka ja kauanko etenisin. Puhelin hälytti, enkä empinyt lähtisinkö tuohonkin säähän, sillä se oli jo päätetty. Juoksin upottavassa loskassa pikkukatuja metrilleen sen verran kuin piti.

 

Kun palasin kotiin tossut märkinä, kerroin juhlavasti, mistä olin mennyt ja miten kiihdyttänyt. Päässä tuntui samalta kuin kahden kuohuviinilasillisen jälkeen.

 

 

Ylämäki, alamäki

 

Suu raudalta maistuen kiersin eläinten hautausmaata. Kirosin ylitettävää autotietä, jonka liikenne sotki juoksurytmin. Olin saavuttanut tavoitteeni ja tarvinnut uuden. Juoksisin puolimaratonin eli 21,0975 kilometriä.

 

Jotain kohtuutonta on tässä lajissa: excel-taulukoissa, sykkeiden pohtimisissa ja kaikissa näissä uusissa, täsmällisissä tavoitteissa. Kestävyysjuoksisin 21 097 metrin ja 50 senttimetrin matkan.

 

Mies sekoitteli energiajauheita omaa maratontreeniään varten ja oli innostunut siitä, että saisin virallisen ajan. Ajatkin ilmoitetaan sekunnilleen. Ei virallisessa ajassa ole mitään huonoa: tavoitteet pakottavat liikkeelle. Juoksuajan lisäksi saa elinaikaakin: kuolemattomuutta ei saavuta, mutta juoksemalla muutaman tunnin viikossa voi saada kolme lisävuotta.

 

"Nousujohteinen juoksu, reitti oli hyvä!" Heino Lipsanen, 63 vuotta. Aika: 1:50:15.

 

"Tuntuu sikahyvältä!" Matilda Suontama, 15 vuotta. Aika: 2:05:53.

 

Juoksin kyllä enemmän. Vaatteet alkoivat roikkua päälläni. Harva asia saa kehon rajat rajumpaan muutokseen kuin toistuvat yli puolitoista tuntia kestävät lenkit.

 

Minulla on yksi valokuva tältä ajalta. Hymyilen siinä hirvittävästi. Olinko niin iloinen juoksemisen takia vai siksi, että suoritus olisi pian ohi?

 

Sitten koitti Helsinki City Run 2015. En koskaan osallistunut siihen. En ylittänyt lähtöviivaa, sillä sinä aamuna heräsin kuumeessa. Vedin henkeä ja söin pitsan. Mikä auttaisi pettymykseen paremmin kuin toinen juoksutapahtuma?

 

Tein uuden ohjelman, sillä aina tulisi uusia tapahtumia. Kiersin eläinten hautausmaata, erityisesti sitä, sillä siihen suuntaan kun meni, sai aloittaa alamäkeen. Se helpotti lähtemistä. Ilman alamäkeä olisin tuskin lähtenyt lainkaan, sillä joka lenkin jälkeen tuntui aiempaa vahvemmin siltä, että tämä tie oli enimmäkseen sekä ikävä että väärä.

 

 

Miksi jatkaisin yhtään kauemmas?

 

Juoksu ei kulkenut, ihmissuhteet eivät toimineet, arjessa oli liikaa kiirettä. Asiat menivät solmuun, joka tuntui möykkynä kurkussa. Lopulta en jaksanut juosta. Jos yritin, se möykky painoi, eikä hengitys kulkenut vapaasti. Joskus juostessani – toistaessani monotonista juoksuliikettä – aloin itkeä.

 

Onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka juoksee yksin sateessa ilman päämäärää ja itkee?

 

Juoksun massatapahtumat ovat täynnä liikunnan iloa, suorituksia, vertaamista. En halunnut suorittaa mitään enkä mennä itkemään tapahtumaan, jossa kaveria tsempataan kohti tulosta, ja surkeat tunnelmat on siivottu pois.

 

"Pahalle tuntuu." Liisa Haikonen, 53 vuotta. Aika: 2:30:26.

 

”Jos hymyilet, näytät juoksukuvissa paremmalta ja saat iloisen muiston!” ystävä yritti.

 

Ei, hyvänmielen juoksutapahtumat eivät tuntuneet minun päämäärältäni.

 

Mutta miksi juoksisin yhtään kauemmas, jos tiedossa ei ollut tapahtumaa tai aikatavoitetta? Koska en saanut juoksemista pois minusta. Olen usein kuullut tämän: kun juoksemisen on kerran aloittanut, sitä ei voi lopettaa.

 

”Minulla on lihasraivo. Rauhaton tunne jaloissa, kuin lihakset räjähtäisivät.”

 

Ihmeellistä, että se kävi näin helposti! En edes ole urheilullinen, teen istumatyötä.

 

”Minulla on lihasraivo”, selitin tyttärelleni, joka ihmetteli, miksi minun pitäisi lähteä jalkakäytäville, jos en kerran halua. ”Rauhaton tunne jaloissa, kuin lihakset räjähtäisivät.”

 

”Ei äiti, eivät sinun jalkasi mihinkään räjähdä”, hän pudisteli surullisena päätään.

 

Kyllä räjähtävät! Eikä siinä kaikki. Kun en juossut, viikko sujui, ehkä toinenkin. Sitten päivistä alkoi tulla suttuisia, jotenkin merkityksettömiä. Minun oli pakko löytää mutkaton suhde tähän lajiin. Sellainen, jossa en suorittaisi, mutta lähtisin silti säännöllisesti kierrokselleni. Vähän niin kuin Virpi.

 

 

”Haluan vaan juosta”

 

Virpi Göös, 35, kiitää kotini ohi joka päivä. Hän on mielestäni oikea juoksija. Hän on juossut pitkiä matkoja tämän vuosituhannen alusta asti, mutta maratonia hän ei ole suorittanut koskaan. Göös pelkää vammoja, sitä, jos kroppa ei kestäkään.

 

”Sitten en pääsisi lenkille”, hän perustelee. Göös haluaa vain juosta, mennä suoraviivaisesti eteenpäin, oli tuuli tai tyyni: kuin joku vetäisi päätä naurulla ylös, mutta päkiöiden alla olisi tuli. Näin hän itse kuvailee juoksuasentoaan. Askel näyttää kevyeltä.

 

"Vilpillinen taklaus." Timo Paimander, 75 vuotta. Aika: 2:06:39.

 

Mutta miksi hän juuri juoksee, kauemmas, kaupunginosasta toiseen?

 

”Vapauden takia. Ei tarvitse sovittaa aikatauluja, ja tahdin voin määrätä itse”, hän aloittaa, kun suuntaamme kohti Haltialan tilaa Keskuspuistossa. Ehdotin reittiä, sillä ajattelin, ettei tämän naisen kanssa oikein voi puhua juoksemisesta istuen. Melkein ei voi lenkilläkään, sillä hänen tekisi koko ajan mieli mennä kovempaa. Hengästyn.

 

”Kun mulla on hukkumisen pelko”, Göös sanoo. ”Niin haluan, että altaassa jalat ylettyvät pohjaan. Tykkään vesijuoksusta, mutta katselen kaakeleita, ja kierrän puolet pienempää allasta kuin muut.”

 

Maan pinnalla on toisin: ympyrät ovat suuret tai vielä suuremmat. Niitä kiertämällä Göös saa rutiinien ja vapauden tuoman nautinnon yhtä aikaa: Tutut kierrokset rytmittävät päivän. Voi tervehtiä samoissa mutkissa vastaantulevia ihmisiä. Arki on raiteillaan.

 

 

Annankin kaikkeni

 

Kun kuljemme pidemmälle metsään, huomaan, että jotain kohtuutonta on myös Virpi Göösin askeleissa. ”Tämä alamäki on hauska”, hän hymähtää. Sen voisi antaa mennä todella kovaa, mutta Göös päättää pitää rytmin. Juokseminen on hänen hallinnassaan.

 

”Haluaisin kyllä nähdä rajani, ajassa voisi olla kehitettävää”, Göös miettii. ”Mutta en juokse tarpeeksi hiljaisia lenkkejä, en tarpeeksi paljon nopeita.”

 

Hän voisi vaihdella juoksuvauhtiaan nykyistä enemmän. Yksi juttu on kuitenkin hankala: ”En pidä välipäiviä. En malta.”

 

”Virpi Göös juoksi koko naistensarjan seitsemänneksi työntäen edessään rattaita, joissa taapero otti päiväunia.”

 

Juokseminen ei ehkä olekaan hänen hallinnassaan. Alamme laskea, paljonko hän oikeastaan juoksee. Göös tietää kilometrit, mutta näyttää yllättyneeltä: 120 kilometriä viikossa. Ainakin.

 

”Usein ajattelen, että olen viikonloppulenkkeilijä. Sunnuntaisin juoksen”, hän myöntää. Silloin on hänen oma pitkä lenkkinsä, 25 kilometriä. Suurin osa matkoista tulee siitä, että Göös hakee joka päivä esikoisen koulusta, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä kotoa. Hän työntää lastenrattaita, ja 5- ja 8-vuotiaat tyttäret pyöräilevät. Edestakaista matkaa saattaa kertyä lisälenkin vuoksi 20 kilometrin verran.

 

Vauhti on tarvittaessa kova: viime kesänä Göös oli naistensarjan seitsemäs Helsinki Half Maratonissa yhdessä Line-Lotten kanssa, joka oli silloin reilun vuoden.

 

"Helpotti!" Kauko Hietala, 59 vuotta. Aika 1:59:54.

 

Hän siis juoksi koko naistensarjan seitsemänneksi työntäen edessään rattaita, joissa taapero otti päiväunia. Myöhemmin kesällä hän voitti Hietaniemen rantahiekalla pidetyn Twilight Runin puolimaratonin aikaan 1.27.04.

 

”Kun mistään muusta liikunnasta ei tule samanlaista tunnetta”, Virpi sanoo ja pysähtyy katsomaan minua.

 

Tämä tunne on aluksi tukkoinen, keskivaiheilla mahtava ja lopulta kaikkensa antanut. Sitten tulee se paras osa: Göös menee suihkuun ja istuu alas. Päässä ei ole mitään.

 

Hetken hän on itseään kevyempi.

 

 

Löytyisikö tarkoitus elää?

 

Jos jo parin tunnin juoksemisen jälkeen mieli voi olla tyhjä, niin miksi jatkaisi siitä pidemmälle? Lehdenjakaja, ultrajuoksija Pekka Aallolle, 46, maratonkin on vasta alkua: hän on taittanut maailman pisimmän säännöllisesti järjestettävän juoksukilpailun nopeammin ja useammin kuin kukaan toinen. Tässä kilpailussa kierretään yhtä New Yorkin korttelia 5649 kertaa, kunnes matkaa on takana 3100 mailia.

 

Matka on kohtuuton: ajattele, että juoksisit maratonin, heti perään toisen, sitten kolmannen, nukkuisit muutaman tunnin ja tekisit tällaisia päiviä neljäkymmentä putkeen. Sitten voittaisit ajassa 40d 09:06:21, kuten Aalto kesällä 2015.

 

Viime vuonna hän pääsi maaliin 14. kerran. Kukaan muu ei ole edes aloittanut yhtä usein. Miehen viimeisin voitto on New Yorkin Kuuden päivän juoksusta nyt huhtikuussa.

 

"Ihan tasaisesti meni." Seppo Hölttä, 55 vuotta. Aika: 1:40:51.

 

Mietin, miksi Pekka Aalto juoksee pidemmälle kuin juuri kukaan? Soitan hänelle, sillä näin pitkien matkojen taivaltamisessa tuskin on kyse pelkästä suorittamisesta tai edes juoksun aiheuttamasta hyvästä olosta. Siinä täytyy olla myös muuta. Juuri näin Aaltokin ajatteli, kun hänen äitinsä kuoli syöpään vuonna 1992. Täytyy olla jotain muutakin.

 

”Täytyy olla jokin syvempi tarkoitus kuin se, että ryypätään tai katsotaan televisiota ja lopulta mädännytään mullan alle”, Aalto sanoo.

 

Hän löysi opettajan, rauhanfilosofi Sri Chinmoyn, ja alkoi meditoida. New Yorkissa opettanut Sri Chinmoy kannusti Pekka Aaltoa juoksemaan pitkiä matkoja – syntyjään intialainen Sri Chinmoy tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten Kansainvälisestä Rauhanjuoksusta, jossa kannetaan soihtua juoksijalta ja maasta toiseen ikään kuin maiden välisiä rajoja ei olisi olemassa.

 

Fyysisen kunnon ylläpitäminen ja meditaatio kuuluivat Sri Chinmoyn opetuksiin. Hän antoi Pekka Aallolle nimen: Ashprihanal. Se tarkoittaa, että hän juoksee tavoitteen tuli sydämessä.

 

”Pitkät matkat ovat treeniä mielelle. Uskon uudestisyntymään”, Aalto aloittaa.

 

 

Jokaisen matka on oma

 

Pekka Aaltoa kuunnellessa sekä juoksumatka että -aika alkavat asettua toisenlaiseen mittakaavaan.

 

”Miksi juokset vähän, kun voit juosta paljon?” Aalto kysyy ja jatkaa myöhemmin, kuinka itse asiassa hänenkin juoksemansa matkat ovat lyhyitä – kuten tämä elämä. Siis pitkässä juoksussa.

 

Ymmärrän. Jos kaikkien uudestisyntymien joukossa on tämä yksi, jossa on joitain satoja kilometrejä kestävä matka, niin on se lopulta aika pientä.

 

”Miksi juokset vähän, kun voit juosta paljon?”

 

Miksi juokset vähän. Kysymys on häiritsevä.

 

”Eikö ole vaarallista tällainen juokseminen?” kysyn takaisin. Olen lukenut, kuinka esimerkiksi munuaiset käyvät pitkissä matkoissa ylikierroksilla. Kuona-aineiden poistaminen on vaikeaa, sillä elimistöstä puuttuu vettä. Runsas juominen voi toisaalta laskea veren suolapitoisuuden liian alhaiseksi. Seuraukset voivat olla vakavia.

 

Pekka Aallon kokemukseen perustuva kanta on yksiselitteinen: Ei ole. Ei mitään vaaraa, ei ainakaan hänelle. ”Maraton on niin lyhyt, että siinä juoksija voi vetää itsensä piippuun. Ultrajuoksija hölkyttelee, se on ihmisen luontainen tapa liikkua”, Aalto toteaa.

 

 

Kun jatkaa eteenpäin, kaikki järjestyy

 

Kerran Pekka Aalto tuijotti viikon seinää. Monipäiväinen juoksukilpailu oli takana, ja yhtäkkiä ei tarvinnut tehdä mitään.

 

Tällaista paikallaan pysymistä Aalto ei arvosta, sillä se on rajoittavaa. Aalto ajattelee, että mieli haluaisi olla liikkumatta, mutta keho haluaa liikettä. Tästä syystä ihmisen mieli valittaa, että pitäisi levätä ja on kurjaa.

 

Juokseminen onkin taistelua – ei muita, vaan itseä vastaan. Ja kyllä, tämän taistelun voi voittaa, kun juoksee paljon.

 

Juostessaan Pekka Aalto ajattelee hyviä asioita, sellaisia, joista hänelle tulee kiitollinen olo. Kun mieli valittaa, Aalto alkaa kääntää mieltään tyytyväiseksi: Saan liikkua, vaikka varvasta vähän särkeekin. Aurinko jo pilkottelee.

 

"Jaloissa tuntuu." Kari Kangas, 46 vuotta. Aika: 2:18:19.

 

"Hyvältä tuntuu!" Katariina Laitinen, 17 vuotta. Aika 2:21:06.

 

Usein mieli kääntyy vähän, sitten vähän lisää, ja lopulta matka sujuu taas. Nautinnollisinta on, jos mieli on hiljaa kokonaan. Mutta kun iltapäivän aurinko paahtaa ties monettako tuntia, Aallon mieleen tulee ajatus, joka ei mene pois: Turhaan juokset. Mitä yrität? Parhaat aikasi ovat takanapäin.

 

Silloin Aalto päättää, ettei hän mene mukaan tähän vähättelyyn. No, ehkä tämän elämän paras aika ei enää tule, mutta voin tehdä ajastani näiden aikojen parhaan!

 

Joskus on vaikeaa. Silloin mies toistaa mantraa, pyhää sanaa. Korkein, korkein. Niin hän toistaa, kunnes vaikea vaihe jää taakse.

 

Sillä aina se jää. Se on vain vaihe. Kipu menee ohi.

 

”Ääh, mieli laittaa kauheasti rajoja joka paikkaan. En usko rajoihin! Olen itse asiassa ääretön.”

 

 

Ääriin asti

 

Juoksijan taivas. Se on tämä tuttu ja kiistelty ilmiö, jossa kestävyysliikunnan aiheuttama kipu tai turtumus katoaa, ja alkaa tuntua hyvältä ja selkeältä.

 

Kiistely on johtunut esimerkiksi siitä, aiheuttaako tilan sisäsyntyiset morfiinit eli endorfiinit, kehon sisäsyntyiset kannabinoidit vai verenkierron häiriintyminen aivojen etuotsalohkossa.

 

Pitkässä juoksussa taivas voi olla vasta alkua – esimerkiksi Pekka Aallolle tämä erityinen olo voi tulla alle kymmenen kilometrin lenkillä. Joskus sitä ei tule lainkaan, ei, vaikka juoksisi päivästä toiseen. Se juoksijan taivaassa onkin hauskaa – siitä ei aina tiedä.

 

"Iloiselta tuntuu!" Sanna Kettunen, 36 vuotta. Aika: 1:44:13.

 

Mutta millaista on juosta lähes taivaassa, jatkaa yhä korkeammalle? Sen tietää luokanopettaja ja kahden lapsen isä Janne Marin, 48, joka on kiertänyt Alppien korkeimman huipun Mont Blancin reittejä vaihdellen ainakin 13 kertaa. Pilven sisässä pitää kyykistyä, jos haluaa nähdä polun.

 

”Kolmantena päivänä unohdan oman perheeni. On vain se, mitä näen – osa siitä on maisemaa, osa omia olotiloja.”

 

Silloin Marin on makealla tavalla väsynyt, mutta juoksee minne pystyy maisemassa, jonka kontrastit ovat suuret ja selkeät: Alhaalla laaksossa on vehreää, ylhäällä karua. Alhaalla muodot ovat pyöreitä, ylhäällä kovia. On hellettä ja lunta. On turvaa, on rajua. On se kaikki ja vapaus.

 

 

Saan enemmän kuin osaan odottaa

 

”Oli aurinkoisia päiviä, oli sateisia päiviä, sellainen seikkailu se oli.” Näin Pekka Aalto kuvasi rauhalliseen tapaansa minulle viimeisintä Kuuden päivän juoksuaan.

 

Ja sellainen seikkailu juokseminen on, ei sen kummempaa.

 

Aiemmin kerroin, että en halunnut juosta aikaa vastaan, vaan halusin juosta jotenkin toisin. Oli tärkeää huomata, kuinka paljon pidin siitä, että juokseminen puhdistaa minut sisältäpäin. Kun juoksen ja toistan liikettä tarpeeksi, hengitykseni avautuu ja raikas ulkoilma menee minussa kaikkialle. Ulkopuoli ja sisäpuoli yhdistyvät.

 

Kuten juuri nyt, alamäessä Helsingin Keskuspuistossa, Niskalan arboretumin ja Pitkäkosken välillä, kun oikea jalka kannattelee hetken minua yksin, sitten vasen, kumpikin vuorollaan.

 

Hengitän, en pyydä mitään, ja parhaimmillaan saan sisääni taivaan.

 

 

Jutun kuvissa olevat henkilöt ovat juuri juosseet puolimaratonin Helsinki City Run -tapahtumassa 13.5.2017.

 

 

Veikkauksen pelituotoista jaetaan urheilulle 150 miljoonaa euroa vuodessa. Tällä rahalla ylläpidetään yleisurheilukenttiä sekä kuntoratoja ja mahdollistetaan suomalaisten monipuolisia liikuntaharrastuksia.