Alkuun
7.11.2016
teksti: Ann-Mari Huhtanen, kuvat: Kaisa Rautaheimo

Jokin magic

Sanotaan, että pojat eivät osaa sanoittaa tunteitaan. Se ei aina pidä paikkansa. Nämä neljä parikymppistä miestä kertovat, millaista on rakastaa, kaivata, unelmoida ja pettyä.

 

 

”Missä vaiheessa tästä kaikesta on tullut näin vakavaa”

 

Ville H.

 

Mä oon miettinyt. Mulle sitoutuminen ja keskittyminen on aina ollut hankalaa. Se näkyy vähän kaikessa. Parisuhteessa: välillä mietin, että haluanko sitoutua tämän ikäisenä. Lähtemisessä: Jos mä muutan sinne Turkuun ja saan vuodeks töitä, niin mitä jos tulee taas se olo, että ei vittu – tää ei oo mun juttu. Mulla on kuitenkin stadissa kaikki – harrastukset ja kaverit – , ja jos lähden Turkuun, joudun aloittamaan kaiken alusta. Mutta jos meen Hesaan, mimmi on Turussa. Asumisessa: Jos muutettaisiin tyttöystävän kanssa yhteen, kämppään pitäisi sitoutua vuodeksi. Mitä jos se ei toimi ja on ihan hirveetä? Kämpässä pitää olla silti.

 

Oikeasti. Mua pelottaa lähteä taas jonnekin. Jos kaikki taas kusee. Kyllä mä näen itsekin tämän kaavan. Oon ollut aina tosi levoton, lapsesta asti. Haluaisin vain tajuta, mistä se tulee, ettei tarvitsisi toistaa sitä.

 

Kun asuin stadissa, kävin juttelemassa yhden äijän kanssa. Psykiatrisen sairaanhoitajan. Se olis halunnut tutkia, onko mulla joku ADHD. Mutta meidän kemiat ei kohdanneet, niin jätin sen sikseen. Joku masennusdiagnoosi mulla oli, kun olin 15-vuotias. Kaikista lastenkotitapahtumista tuli aikamoinen ahdistus, eikä mikään tuntunut oikein miltään. Mutta sen ikäisenä kaikki on ohimenevää, joten en mä sitä liittänyt mitenkään osaksi identiteettiä. Sitä paitsi joskus lapsena ja teininä ahdisti se "hei kaveri, sulla on masennus, hei kaveri sulla on keskittymisvaikeuksia, hei kaveri sulla on toi ja toi". Ei. Mä oon ihan normaali.

 

Just tyttöystävän ja frendien kanssa juteltiin, että missä vaiheessa tästä kaikesta on tullut näin vakavaa. Mä yritän rauhoittua, yritän koko ajan miettiä, mitä nyt duunaisin, mikä se mun juttu on… Tiedän, että monilla on näitä samoja, mutta jengi ei puhu. Pitäisi puhua.

 

Ville H., 21, joulukuu 2015

 

 

”Mä kaipaan läheisyyttä ja sitä, että on jollekin oikeasti tärkee”

 

V–P.


 

Viime lauantaina näin hänet jo lavalta. Kun pääsin pois sieltä, jätkät riehui bäkkärillä, että 'vittu oli hyvä meininki', mutta mä mietin vain, että hän oli siellä yleisössä. Että hän oli tullut. Voin myöntää, että bäkkärillä mun tekee usein mieli itkeä. Esiintyessä kerää niin paljon adrenaliinia, tulee vihaiseks ja surulliseks, kun päästää kaiken ulos, mutta nyt olin vaan tosi onnellinen. Äkkiä vaan kamat pois, sillä: ei tän pitänyt olla mahdollista!

 

Me tapailtiin joulukuusta helmikuulle, mutta se kaatui siihen, kun juttu tuntui menevän aina tietyllä kaavalla. Vaikka joka kerta nähdessä päädyttiin nukkumaan vierekkäin, tuntui aina, että hän pakeni. Hän tosiaan pyörii täs samas skenessä, joten häntä ei voi välttää näkemästä. Mutta niin, lopulta tosiaan sanoin hänelle, etten jaksa tätä pelleilyä, kun en oikein tiedä, missä mennään. En enää lähde epämääräiseen sekoiluun. Mä kaipaan läheisyyttä ja sitä, että on jollekin oikeasti tärkee. Yhden illan jutuista tulee likainen olo. Miehellekin voi tulla.

 

Kaverit, tai siis ne, jotka tiesi, nauroi mulle keikan jälkeen ja sanoi, että se on menoa taas. Mä olin ite, että ei, en varmana, en halua. Tätä on nyt vaikeaa selittää, mutta samaan aikaan, kun olin tosi onnellinen, en halunnut joutua enää siihen samaan. Siihen, että pettyy taas. Kai sitä huijaa itteään. Sillä rehellisesti sanottuna, kyllähän mä tiesin jo hänet nähdessäni, miten kaikki tulee menemään. Jälleen kerran.

 

Eka juteltiin niitä näitä tupakalla, eikä siinä, niinku kaverit. Myöhemmin sitten heitin jotain läppää – kiusaan häntä aina vähän, kun hän on niin kova hämmentymään. Sitten perinteiseen tapaan hän alkoi nauraa mulle, tuli lähelle, otti kiinni ja taas mentiin. Mä en osaa edes selittää. Kun se fiilis... Siinä on jokin vetovoima. Ja kaipuu. Jokin magic, melkein alan itkeä, kun kerron! Lopulta hän tosiaan tuli mun luo yöks. Se oli tosi kiva, koska olin kaivannut häntä, ja hänkin mua. Valvottiin viiteen asti aamulla, juteltiin vaan kaikkea ja oltiin lähekkäin.

 

Se varmuus, joka kaikkien näiden näkemättömien viikkojen aikana oli hävinnyt, tuli takaisin. Silloin aina ajattelee, ettei seuraavaa aamua olekaan. Toivoo, ettei sitä aamua koskaan tulisi. Vaikka ainahan se tulee. Me ollaan puhuttu hänen kanssa kaikesta, tästäkin. Mutta ei se auta. Mä koen itteni apinaks, kun kiinnyn näin. Vaikka toisaalta, ainakin oon yrittänyt olla hänelle rehellinen. Oon mä silti surullinen.

 

Jos mietin, tavallaan jo rakastankin häntä, kun tää on jatkunut niin pitkään. Tää ihmetouhu. Mutta jokin häntä estää. Lisäks hänellä pitää olla aina porukka mukana, kun nähdään. Kai hän yrittää välttää sillä sen, miten aina käy. Ehkä hän pelkää, että rakastuisi muhun muuten. Ehkä. Tai ei: varmasti pelkää.
 

V–P, 23, huhtikuu 2016

 

 

”Oli meillä yhteistäkin”

 

Niko.

 

Mä oon seurustellut elämässäni yhden päivän. Silloin, kun kävin treffeillä, ekaa kertaa koskaan, toissa viikolla itse asiassa. En ole kovin sosiaalinen, aina ollut sillä tavalla introvertti. En nyt sanoisi, että oon kärsinyt siitä. En mä ahdistu yksinäisyydestä. Ei mulla oo koskaan ollut yhtään hyvää kaveria. Lukion ekalla oli pari, mut vain koulussa. Vaikka oon mä joskus sitä tuskaillutkin.

 

Kyse ei oo siitä, etten luottaisi ihmisiin. Mun on vaan vaikea lähestyä muita. Muiden taas voi olla vaikea lähestyä mua, sillä voin vaikuttaa etäiseltä. Haluaisin mä silti löytää ihmisen, jonka kanssa on kiva olla ja joka jaksaisi olla mun kanssa.

 

Se tyttö, jonka kanssa olin treffeillä, oli pikkasen mua vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Me tavattiin netissä. Aika pitkään juteltiin, kunnes sovittiin, et tavataan Helsingissä sushiravintolassa.

 

Se oli ihan kivaa. Ekaks jännitti, mut kun juteltiin ja tälleen, tultiin toimeen ihan kivasti. Se oli rauhallinen ja mukava, ja oli meillä yhteistäkin. Molemmat pidettiin sushista ja käsillä tekemisestä. Ei se sitten kuitenkaan syttynyt siitä sen enempää, jäi vähän lyhyeks. Se sanoi, et nyt ei tunnu siltä, et tavattais uudestaan, ettei sitä kiinnosta ja muutenkin on kiire gradun kaa. Olihan se harmi. Mut oli kiva käydä.

 

Niko, 22, joulukuu 2015

 

 

”Joku jota tuen ja johon tukeudun”

 

Ville K.

 

Jos mä mietin tulevaisuutta, tärkeintä olis, et olis kumppani. Yks ihminen, jonka kaa voi viettää aikaa. Koko loppuelämän. Millään muulla ei oo mitään väliä. Tai no tietysti sillä, et tulee toimeen, mut en mä tarvitse miljoonia, luksusautoa tai muuta. Vaan normiperheen.

 

Jo sillon, kun muilla oli vain pillu mielessä, mä halusin ihmisen, jota voin pitää hyvänä. Haluun välittää toisesta ja tehdä sen elämästä hyvää ilman, et kysyisin, mitä siitä itse saan. Mä en haluu aatella, et seuraavat viis vuotta etin sitä, mitä mä haluun tehdä. En halua jäädä junnaamaan paikalleen, tänkään suhteen. Joten seuraavaan viiteen vuoteen vois kuuluu se, et löydän perheenjäsenen, jota tuen ja johon tukeudun.

 

Ehkä matkusteltais yhdessä eka vähän. Sit laitettais kaikki perusasiat kuntoon: duunit, kämppä, auto, joiden jälkeen vois yrittää hankkii lapsii. Ihan sellaista tavallista ja rauhallista peruselämää. Sellaista normaalii. Tiedän kyllä, ettei sellaisen saaminen oo itsestäänselvää.

 

Ville K., 22, maaliskuu 2016

 

 

Valokuvat ja tekstiotteet ovat toimittaja Ann-Mari Huhtasen ja valokuvaaja Kaisa Rautaheimon elokuun lopussa julkaistusta kirjasta Pojat. Rautaheimo ja Huhtanen seurasivat sitä varten kolmen vuoden ajan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan laidalla eläviä nuoria miehiä, jotka etsivät elämälleen suuntaa ja merkitystä – sekä siinä samalla itseään ja myyttistä ”normaalia”. Kirjan seitsemän päähenkilöä puhuvat siinä muun muassa työstä, päättäjistä, tulevaisuudesta, veroparatiiseista, sukupolvelta toiselle siirtyvästä osattomuudesta, turvapaikanhakijoista, päihteistä, kouluampujista, syrjäytymisestä, masennuksesta ja koulukiusaamisesta.


 

Lue tästä juttu siitä, mitä pojat ja nuoret miehet kysyvät Väestöliiton Poikien puhelimessa.