Alkuun
19.5.2018
teksti: Jose Riikonen, kuvat ja videot: Ville Malja

Jallukka – ihanan epänormaali talo

 

Jallukan talossa elävien, eri-ikäisten esittävän taiteen alan ihmisten elämässä tiivistyy musiikkimaailman ja muun maailman muutos ja toisaalta se, mikä on aina pysynyt samana.

 

Kerrostaon asunnon oven avaa pariskunta – Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31. Lapset ovat päivähoidossa.

 

Seisomme lasitetulla parvekkeella, ja kun menemme sisään ruokapöytään, juomme kahvit. Pariskunta kertoo, että parkkihallissa on farmarimallinen Toyota Corolla.

 

Kyllä, kaikki on hyvin normaalia. Mutta Salminen sanoo:

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa.”

 

Ehkä kyseessä ei olekaan ihan normaali perhe.

 

 

Jallukka on musiikkiväen koti

 

Malagankatu 3:ssa sijaitseva talo Helsingin Jallukka on on M2-Kotien ja Elmu-säätiön eli elävän musiikin säätiön yhteishanke. Jallukassa asuu erilaisten esittävien taiteiden ammattilaisia 25 asunnossa.

 

Noin vuosi sitten muusikot, säveltäjät, teknikot ja monet muut, jotka oli ennakkohakemuksen perusteella hyväksytty asukkaiksi vuokra-asuntoihin, tunkivat pianojaan, kitaroitaan ja muita vehkeitään hisseihin ja asettuivat taloksi Jallukkaan.

 

 

Nimi Jallukka voi kuulostaa tutulta, sillä se tuo mieleen Lallukan taiteilijaresidenssin, joka on kuitenkin ihan eri asia.

 

Salminen ja Eskelinen eivät tiedä, millä perustella asukkaat lopulta valittiin, mutta hakemuksia oli runsaasti enemmän kuin asuntoja.

 

”Se oli vähän kuin apurahahakemuksen laittaminen. Piti laittaa CV ja kertoa itsestään”, Salminen sanoo.

 

Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31, edustavat muusikoiden kerrostalon nuorta polvea.

 

Hän on kitaristi, kielisoittaja, säveltäjä, sanoittaja ja joskus vähän tuottajakin. Viime aikoina Salminen on tehnyt paljon musiikkia ja keikkoja esimerkiksi Jarkko Martikaisen Luotetut miehet -yhtyeessä.

 

Puoliso Eskelisen pääsoitin on kantele. Hän on ollut pari vuotta apurahataiteilijana ja soittaa erinäisissä yhtyeissä sekä tekee studiohommia, teatteriprojekteja ja vaikka mitä.

 

He tapasivat Sibelius-akatemiassa. Molemmat freelancerit tekevät joskus myös opettajan töitä.

 

Samoihin aikoihin tämän pariskunnan kanssa taloon muuttivat myös muutamat vanhemman liiton tyypit.

 

 

Aikoinaan roudariksi ajauduttin

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala istuvat aurinkoisena kevätpäivänä Jallukan talon asukkaiden kantabaarissa Malagassa. He ovat jo seitsemännellä kymmenellä olevia herroja. Liesinen on eläkkeellä oleva road manager eli roudari.

 

Myös Siirala on tehnyt näitä hommia, mutta hänet tunnetaan paremmin miksaajana ja basistina. Siirala on soittanut muiden muassa Dave Lindholmin ja Albert Järvisen kanssa.

 

Liesinen kertoo, miten päätyi Jallukkaan.

 

”Olin ollut Stadista pitkään poissa, ja halusin muuttaa takaisin. Kuulin Jallukasta ja kysyin, olisiko siellä vanhalle roudarille jotain kellaritilaa. Pyysivät laittamaan CV:n. Minkä vitun CV:n? Kirjoitin siihen, että olen roudannut Rolling Stonesista Ratsiaan kaikkea -Puosu.

 

Rolling Stones oli Liesisen ensimmäinen roudauskeikka.

 

”Se oli vuonna 2. syyskuuta 1970. Oltiin Remun [Aaltonen] broidin kanssa duunailemassa, meitä oli joku kymmenkunta suomalaista apukättä siinä. Siitä se lähti.”

 

Anssi Salmisen ja Senni Eskelisen kirjahyllystä löytyy lähinnä musiikkiaiheista kirjallisuutta – ja levyjä.

 

Roudaaminen ja kiertue-elämä muutenkaan eivät ole normaalien ihmisten hommaa.

 

”Kai tämä homma vaatii jotain luonnevikaa ja mustalaisverta. Että viihtyy muuallakin kuin kotona.”

 

Liesisen mukaan roudariksi ajauduttiin: sitä pyöri jossain porukassa, joku tunsi jonkun ja joku lähti jonkun mukaan ja jäi sille tielleen.

 

”Vanha [Ylioppilastalo] oli aika keskeinen paikka. Siellä jengi istui ja lähti juttuihin”, Siirala sanoo.

 

 

Nykyään roudariksi kouluttaudutaan

 

Meno oli Liesisen ja Siiralan aktiivisimpina vuosina erilaista kuin nykyään.

 

Nykyisin roudareita – tai oikeammin erilaisia teknikoita – koulutetaan usein kouluissa, joista he päätyvät töihin. Aikoinaan roudari hoiti vähän kaikkea, kun nykyään on usein omat ammattiteknikkonsa kitaroille, bassoille, valoille ja vaikka mille.

 

 

Esimerkiksi Liesinen piti yleisen kaitsemisen, kantamisen, ajamisen ja tekniikan lisäksi huolta myös sopimuksista, joita keikan buukkaava taho teki bändin kanssa.

 

”Joskus piti kovistella, kun soittopaikaksi osoitettiin ihan surkea tila. Että ’oletko lukenut sen ja sen kohdan sopimuksesta, haenko sen sopimuksen hotellihuoneesta? Siinä sanotaan, että bändi saa valita, missä soittaa’”, Liesinen sanoo.

 

Roudari oli aikoinaan usein myös samaa remmiä kuin bändi, eli bändeillä oli vakiotyypit.

 

”Nykyään se paljon on sitä, että olet ensin Rasmuksen mukana, ja kun he ovat tauolla, niin menet seuraavan bändin kanssa seuraavalle keikalle”, Liesinen sanoo.

 

Liesisen ja Siiralan kymmenien vuosien takaisissa tarinoissa on rock-uskottavuutta: hurjia juttuja hurjista tyypeistä, viinaa ja sekoilua, viatonta pelleilyä ja pitkiä keikkareissuja surkeilla romubusseilla kolmenkymmenen asteen pakkasissa.

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa”, Anssi Salminen sanoo.

 

Esimerkiksi Lapinlahden Linnut oli melkoinen remmi.

 

”Mulla oli pesäpallomaila ja käsiraudat mukana niiden kanssa. Roudarin täytyi olla myös erotuomari ja psykiatrikin”, Liesinen sanoo.

 

Vaikka tekniikan puolen ihmisten piti aikoinaankin olla skarppeja, meno oli erilaista kuin nykyään.

 

”Tässäkin talossa asuu tyyppejä, joilla on ihan eri tausta alalle kuin meillä silloin. On paljon Sibiksen käyneitä tyyppejä, kouluja käyneitä. Mulla ja Maukalla se oli niin, että basso käteen ja baanalle”, Liesinen sanoo.

 

Tai kuten Siirala sanoo:

 

”Niiden [nykyajan nuorten] puolesta on jo kaaduttu.”

 

 

Nykyään ei sekoilla

 

Salmisen ja Eskelisen asunnolla ei puhuta rock-elämästä, vaan lapsista.

 

”Nyt on vielä helppoa, kun lapset ovat päiväkodissa. Mutta sitten, kun koulu alkaa, aikataulujen sovittaminen voi olla vähän hankalampaa”, Eskelinen sanoo.

 

Puhutaan myös töistä. Molemmat tiivistävät asian: jos sekoilet, keikkaa ei ole – eikä tule.

 

”On niin hyviä soittajia ja niin paljon tarjontaa. Sitä paitsi eihän se sekoilu ole enää ollenkaan muodissa”, Salminen sanoo.

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala edustavat Jallukan vanhaa polvea.

 

Jallukan asukkaiden kanssa esiin nousee ikä, tai lähinnä sen merkityksettömyys. Jallukassa ikä ei lokeroi. Musiikki on ajatonta.

 

Liesinen ja Siirala ovat innostuneita uusista yhtyeistä ja puhuvat, miten nykyään soittotaito on muusikoilla paljon parempi kuin aikoinaan. Salminen ja Eskelinen suhtautuvat Siiralaan ja Liesiseen kuten tavallisiin tovereihin.

 

”Ei me mietitä Puosua ja Maukkaa joinain vanhoina tyyppeinä. Ei sillä iällä ole oikeastaan mitään merkitystä”, Eskelinen sanoo.

 

Salmisella on hyvä esimerkki vanhan liiton nuoresta kaverista.

 

”Olen tehnyt joitain juttuja (muiden muassa Love Records -levy-yhtiön perustaneen) Atte Blomin kanssa. Se ei koskaan puhu vanhoista jutuista. Se sanoo, että kyllä ne vuosiluvut voi katsoa sieltä Love Recordsin historiikista, mutta ei se mieti sitä. Sitä kiinnostaa, mitä on tulossa.”

 

 

Mikä nyt sitten on normaalia?

 

Jallukan talo on tavallaan eri-ikäisten ihmisten nuorisotalo.

 

”Meidän normaali on sitä, että lapset tulee joskus moikkaamaan iskää Tavastialle. Tai että mennään joksikin aikaa Berliiniin muusikoiden liiton residenssiin lomalle. Tai sitä, että perheessä asuu hetken aikaa Vietnamista kotoisin oleva poliittinen taiteilijapakolainen”, Salminen sanoo.

 

Joskus sopeutuminen yhteiskunnan normeihin aiheuttaa huvittavia tilanteita.

 

”Kun vie lapset päiväkotiin, kuulee, kun muut vanhemmat sanoo, että isi ja äiti menee nyt töihin. Joskus sitä sanoo itsekin niin, kun se tuntuu asialta, joka pitää sanoa. Todellisuudessa sitä saattaa lähteä vaikka pelaamaan pingistä tai uimahalliin, koska oma työ on ilta- ja viikonloppupainotteista”, Eskelinen sanoo ja nauraa.

 

Se on muusikoiden normaalia. Jallukan talon normaali on myös sitä, että järjestetään yhteisiä tapahtumia, moikataan hississä ja mennään koputtamaan ovelle tuosta vaan, että käydäänkö kahvilla.

 

Jallukan talon normaali on sitä, että kolmekymppinen Salminen perustaa viisikymppisen kaverinsa kanssa HC-bändi Valkohain ja lähtee lasten mentyä nukkumaan treenikämpälle huutamaan kurkkunsa suoraksi.

 

”Meillä on kaikkia nastoja fasiliteetteja ja aika avoimin mielen voi ehdottaa ja tehdä. Me ollaan vähän kuin samaa perhettä kaikki. Kaikki tuntee toisensa. Ilmapiiri, se on se oikea sana. On helppo olla”, Siirala sanoo.

 

Kotimaisen musiikin tekemistä tuetaan tänä vuonna 50 milj. eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Mukaan mahtuu monenlaista toimintaa nuorten harrastamisesta kansainvälisen uran luomiseen asti.