Alkuun
9.8.2015
Teksti: Lena Nelskylä Kuva: Nina Karlsson

Ihmisiä henkirikosotsikoiden takana

Vain saman kokenut ymmärtää tunteet, joita väkivaltaisesti rakkaansa menettänyt läheinen käy läpi. Muut kun eivät voi puhua edes samaa kieltä.

 

Ovella seisoi viisikymppinen mies kännykkä kädessään. Miten tätä käytetään, hän oli kysynyt Jaanan 27-vuotiaalta pojalta. Sen jälkeen ovikello soi monena iltana, kun seinänaapuri oli jotain vailla tai etsi ryyppyseuraa. Poika oppi pian, että jos ovea ei avannut, sen hakkaamisesta ei tullut loppua.

 

Tammikuun 8. päivän iltana 2010 poika avasi oven viimeisen kerran. Sanoi naapurilleen varmaan jotain sen suuntaista, että älä häiritse. Kymmenestä puukoniskusta vain yksi oli tappava. Terä lävisti aortan. Tappaja oli ehtinyt olla edellisen pitkän tuomionsa jäljiltä vapaalla jalalla kuukauden ja kaksi päivää.

 

Samana yönä poliisit soittivat Jaanan ja hänen miehensä ovikelloa ja toivat mukanaan ne uutiset, joita jokainen vanhempi pelkää.

 

”Siitä se ruljanssi sitten alkoi”, Jaana sanoo ja huokaa.

 

”Eikä se koskaan lopukaan”, vieressä istuva Irja nyökkää myötätuntoisesti. Irja tietää, miltä Jaanasta tuntuu. Hän menetti väkivaltaisesti 33-vuotiaan tyttärensä ja 5-vuotiaan lapsenlapsensa 14 vuotta sitten. Hän käy haudalla edelleen päivittäin.

 

Jaana ja Irja ovat niitä ihmisiä, joiden kohtalona on haparoida elämänsyrjään kiinni koko maata puistattaneiden otsikoiden jälkeen. Niitä, joiden alituisena seuralainena on loppuelämän ajan musertava suru.

 

 

 

Puhuminen ei ikinä lopu

 

Nämä ovat ihan hirveitä ihmisraunioita ja minä olen nyt osa tätä karmeaa porukkaa, Jaana ajatteli kun hän saapui ensimmäistä kertaa Henkirikoksen uhrien Huoma-järjestön vertaistukitapaamiseen Oulussa. Ringissä nojatuolissa istui myös Irja, josta tuli sittemmin myös ystävä.

 

Jaana esittäytyi ja kertoi pojastaan. Muut nyökkäilivät eri tavalla kuin viranomaiset tai ystävät. Nyökkäilivät ymmärtäväisesti silloinkin kun Jaana kertoi miettineensä omien päiviensä päättämistä. Kaikki ne ajatukset, hirveimmätkin, olivat olleet myös jonkun toisen päässä.

 

Oli huojentavaa nähdä, että oli muitakin, kohtalotovereita. Ja että ne muut olivat jotenkin selviytyneet elämässä pahimmasta mahdollisesta huolimatta.

 

”Ainoa asia, joka auttaa tapahtuneen käsittelemisessä on puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Se ei ikinä lopu. On ihan eri asia puhua ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät kuin niiden, jotka yrittävät ymmärtää”, Jaana sanoo.

 

”Jos ei ole itse joutunut kokemaan vastavaa, ei voi ymmärtää. He eivät oikeastaan edes puhu samaa kieltä”, Irja jatkaa.

 

Eikä tarvitsekaan. Sanoja on vaikea löytää, mutta kyky koskettaa ja olla läsnä löytyy jokaiselta. Jaana on kiitollinen siitä, että kun hän palasi töihin sairausloman jälkeen keväällä 2010, työkaverit eivät ottaneet tapahtunutta puheeksi. Kevyet taputukset olkapäähän ohimennen käytävällä hohkasivat enemmän myötätuntoa kuin adressien muodolliset korulauseet.

 

Vain aika voi auttaa

 

Naiset sanovat, että ei ole tiettyä määrää kuukausia, vuosiakaan, jotta voisi sanoa olon helpottuneen. Surulle on annettava aikaa ja ajan kanssa siitä voi tulla kumppani, jonka kanssa pystyy elämään.

 

Irja kertoo, että vasta kuudentena keväänä tyttären ja lapsenlapsen kuoleman jälkeen elämään heräävä luonto ja paksujen verhojen takaa pilkottava valo eivät enää tuntuneet pahalta.

 

”Mutta monta vuotta siihen meni.”

 

Jaanaa ärsyttää vieläkin, kuinka hänen työkaverinsa tokaisi hänelle, että vieläkö sinä sitä poikasi kuolemaa päässäsi pyörität? Tapahtuneesta oli silloin kulunut kaksi vuotta ja masennus oli iskenyt rankemmin kuin aiemmin. Ja sitten ne varmaan ihan hyvää tarkoittavat kommentit, että sinä olet niin vahva kun selviydyt tällaisesta.

 

”Se on pakko, sillä vaihtoehtoja on vain kaksi. Voit joko lähteä rakkaasi perään tai jäädä selviytymään”, Irja sanoo.

 

Hän makasi taannoin sairaalassa rintakipujen takia ja ehti miettiä, että saapuuko hänen tyttärensä nyt hakemaan häntä luokseen. Ei kuitenkaan vielä. Ei vielä.

 

Kun on kokenut kaikista kamalimman, kuolemakaan ei pelota. Naiset ajattelevat, että sitä seuraa jälleennäkeminen.

 

”Minun hautajaisistani tulee ilon juhla,” Jaana ilmoittaa.

 

Mutta sitä ennen hänellä on yksi toive.

 

”Jos vielä jonain päivänä, edes kerran, löytäisin elämään sellaisen ilon, että pystyisin nauramaan, niin että ihan vatsanpohjaan sattuu.”

 

 

 

 

 

Mikä on Huoma?

  • Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry tukee jäseniään vertaistuen avulla ympäri Suomen. Järjestön tavoitteena on edistää selviytymistä ja eheytymistä sekä auttaa elämään läheisten menettämisen aiheuttaman surun kanssa.
  • Toimintamuotoina Huomalla on paikalliset vertaistukiryhmät, valtakunnalliset vertaistukiviikonloput ja tukihenkilötoiminta. Huoman toimisto sijaitsee Oulussa.
  • Vuosittain Huoman kautta apua saa noin sata läheisensä henkirikoksen kautta menettänyttä ihmistä.

 

http://www.huoma.fi/