Alkuun
23.1.2017
teksti: Suvi Sinervo, kuvat: Outi Törmälä

Identtiset kaksoset pyrkivät huipulle yhdessä

 

Katja ja Birit Haarla katsoivat kotona Utsjoella balettivideoita Youtubesta. He halusivat oppia kaiken. Saamelaiskylässä asuvan perheen olohuone alkoi muistuttaa balettisalia, kun yksitoistavuotiaat kaksoset päättivät kiriä kiinni muiden tanssijoiden vuosien etumatkan. Nyt 16-vuotiaiden tyttöjen edessä ovat suuret lavat.

 

Tanssi alkoi vahingossa. Koulukaveri houkutteli Katjaa ja Biritiä: nykytanssia Norjassa, Karasjoella, kerran viikossa 70 kilometrin päässä kotoa. Dalvadaksen saamelaiskylässä Utsjoella vuonna 2009 ei nimittäin paljoa harrastettu.

 

Yhdeksänvuotiaat identtiset kaksoset päättivät kokeilla, sillä he tykkäsivät esiintyä. Tytöt olivat edeltävänä vuonna esittäneet Saamelaisnuorten taidetapahtumassa eläinnäytelmän, mikä oli ollut kivaa. Tanssitunneilla Norjassa Birit ja Katja katsoivat tarkasti, mitä muut tekivät. He katsoivat ja toistivat. Opettaja ei osannut saamea, mutta liike oli yhteinen kieli.

 

Yksitoistavuotiaina tytöt halusivat tanssia useammin kuin tunnin viikossa. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut tarjolla kuin baletti. Silloin siskokset olivat, että plääh.

 

”Mutta se olikin lastenbalettia, sellaista hauskaa. Ei kurinalaista, ei todellakaan”, Birit, 16, kertoo ensikosketuksestaan lajiin. ”Ja lavalle pääsi heti, vaikka me ei osattu mitään”, puoli tuntia Biritiä nuorempi Katja jatkaa. He puhuvat toisiaan täydentäen. Ja kyllä, kaksoset pitivät baletin herkästä liikekielestä heti yhtä paljon. Valtavasti.

 

 

Balettitanko olohuoneessa

 

Vielä samana vuonna 2011 isä huomasi ruuvaavansa balettitankoa olohuoneeseen kirjahyllyn eteen. Sitten asennettiin peilikaapit, jotta tytöt pystyivät näkemään liikkeensä kuten balettisaleissa. Äiti hankki New York City Ballet'n DVD-levyjä, joissa opetettiin perustekniikkaa ja lihaskuntoa.

 

Birit ja Katja tekivät itsenäisesti lukujärjestyksen kestävyys- ja kuntoharjoituksineen. He katsoivat balettivideoita Youtubesta ja koettivat tehdä samalla tavoin tuvassa kahdestaan.

 

Tämä ei riittänyt. Siskokset halusivat tanssia koko ajan enemmän. He katsoivat venäläisen balettitanssijan Svetlana Zaharovan videoita, ihastelivat maailmankuulun tanssijattaren teknistä taituruutta, ilmaisua ja ihmeellistä olemusta. Pitkät ja yhä vain kasvavat tytöt uskoivat, että heistäkin voisi tulla ballerinoja. Siksi heillä oli kiire. Zaharova oli aloittanut tanssitunnit kuusivuotiaana. Katja ja Birit olivat melkein kaksi kertaa tämän ikäisiä.

 

”Tytöillä oli kiire. Svetlana Zaharova oli aloittanut tanssitunnit kuusivuotiaana. Katja ja Birit olivat melkein kaksi kertaa tämän ikäisiä.”

 

Samoihin aikoihin tyttöjen baletinopettaja loukkaantui, eikä pystynyt enää opettamaan. Äiti alkoi etsiä balettikursseja muualta Suomesta. Lapin Tanssiopiston yksityisopetusta varten piti saada kokoon viiden hengen ryhmä, jotta järjestyisi kuukausittainen intensiiviviikonloppu Rovaniemellä.

 

”Tanssi oli meidän juttu. Kukaan Utsjoella ei arvostellut sitä”, Birit kertoo. Katja jatkaa: ”Eikä aina arvostanut. Oli sellaista, että eikö tanssia voisi tuossa pihallakin.” Vanhemmat olivat toista mieltä. Esimerkiksi retki Rovaniemelle ja takaisin tarkoitti lähes 1000 kilometrin ajomatkaa. Usein koko perhe yöpyi rovaniemeläisen tanssisalin lattialla.

 

Pitkillä ajomatkoilla Katja ja Birit katsoivat Yle Areenasta Baletti on kivaa! -ohjelmaa. Siinä kerrottiin Suomen kansallisbaletin oppilaitoksesta ja sen oppilaista, sellaisistakin, jotka eivät asuneet Helsingissä eivätkä olleet harrastaneet kolmevuotiaasta lähtien. He samaistuivat.

 

Baletissa on paljon kilpailua ja vertailua tanssijoiden kesken. Birit ja Katja ovat pyrkineet yhdessä kaikkialle, ja toistaiseksi he ovat onnistuneet, kumpikin.

 

 

Katsojasta katsottavaksi

 

Pieninä tytöt olivat hiljaisia, pysyivät paljon paikoillaan ja katsoivat suurin, hämmästynein silmin. Tämä ihmetytti isää, jonka vanhemmat tyttäret olivat olleet toisenlaisia, fyysisiä ja rajuja. Myös kaksosten tiivis keskinäinen liitto oli vanhemmille kiinnostavaa seurattavaa: Katjalle ja Biritille kehittyi oma, keskinäinen kieli, jonka sanoja, ilmeitä ja eleitä eivät toiset ymmärtäneet. He piirsivät paljon, eivätkä tanssineet lainkaan.

 

Vuotta ennen kuin tytöt menivät kouluun perhe muutti Norjan rajalle Mäntsälästä. Dalvadakseen heidät vei äidin saamelaistausta ja maantie, joka kulki kodin ohitse. Sitä pitkin ajoi noin yksi auto tunnissa.

 

”Me leikittiin mehukauppaa siinä tiellä! Pysäytettiin ne autot, ja joku osti kupillisen mehua kymmenellä sentillä”, Katja nauraa.

 

”Katjalle ja Biritille kehittyi oma, keskinäinen kieli, jonka sanoja, ilmeitä ja eleitä eivät toiset ymmärtäneet.”

 

Tien toisella puolella oli aukea, jossa kasvoi marjoja ja muutama pieni koivu. Naapurissa asui onneksi pikkuserkkuja, joiden kanssa saattoi tehdä vaikka majan.

 

”Oli rauhallinen, just kiva lapsuus”, Birit sanoo.

 

Joka vuosi kaksoset osallistuivat kavereiden kanssa Saamelaisnuorten taidetapahtumaan. Ensin he odottivat tietoa teemasta, ja sitten he harjoittelivat esitystä vuoden. Lopulta Katjan, Biritin ja neljän muun tytön tanssipainotteinen teatteriesitys voitti Nuori Kulttuuri Teatris 2013 -aluetapahtumassa Enontekiöllä. Tämä tarkoitti, että ryhmä pääsi edustamaan saamelaisaluetta Helsinkiin Kansallisteatterin lavalle. Katja ja Birit saivat tanssia ison yleisön edessä, ensimmäistä kertaa.

 

 

Ovet auki, molemmille

 

Tanssijoina tytöt kehittyivät uskomattoman nopeasti. ”He ilman muuta erottuivat pitkine raajoineen”, Ulrika Hallberg kertoo. Suomen kansallisbaletin oppilaitoksessa tanssia opettava Hallberg oli valitsemassa tyttöjä erikoiskoulutukseen vuonna 2012.

 

Erikoiskoulutus on intensiivistä opetusta muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuville, lahjakkaille baletin harrastajille. Ilman sitä on vaikea päästä balettioppilaitokseen. Ja sinne Birit ja Katja hakivat, vuonna 2013, ennen kuin ensimmäisestä balettitunnista oli kulunut kahtakaan vuotta.

 

”Pääsykokeen jälkeen äiti soitti ja kysyi, haluammeko kuulla, kuinka kävi. Oltiin, että joojoo, sano. Sitten me vaan hypittiin siinä Karigasniemen koulun pihalla”, Katja kertoo.

 

”He ilman muuta erottuivat pitkine raajoineen.”

 

He olivat päässeet sisään nuorisoasteelle. Molemmat!

 

”Sitten äiti sanoi, että nyt me muutetaan Helsinkiin”, Birit sanoo. Tätä kaksoset eivät olleet ajatelleet: muuttoa haikeuksineen. Isäkin oli juuri saanut valmiiksi kotitalon laajennuksen, mikä oli ollut työläs urakka. Mutta vanhemmat eivät voineet tyttöjä kieltääkään. He olisivat saaneet kuulla siitä lopun ikäänsä.

 

Seuraavana syksynä kolmetoistavuotiaat siskokset seisoivat Kruununhaan yläasteen pihalla ja kokivat olevansa keskellä elokuvaa. Koulu oli niin suuri – Karigasniemen koko peruskoulussa oli ollut 40 lasta, eikä edes liikennevaloja, koko kylässä!

 

Tavallisena arkipäivänä Birit ja Katja tanssivat kuusi tuntia. He ovat aina samoilla tunneilla ja pitävät erityisesti repertuaariharjoituksista. Siellä opetellaan tanssimaan tunnettuja balettinumeroita ja klassisen baletin sooloja eli variaatioita.

 

 

Baletti on jatkuvaa tasapainoilua

 

Nyt tanssi täyttää Katjan ja Biritin elämän. He ovat päässeet seuraavaan tavoitteeseensa, luokalle, jolla valmistutaan baletin ammattilaisiksi. On tiistaiaamu tammikuun toisella viikolla vuonna 2017. Kello Kansallisopperan seinällä näyttää vasta vähän yli kahdeksaa, mutta tanssisalissa harjoitukset ovat täydessä vauhdissa. Ilmassa kimpoilevat Sergei Prokofjevin sävelet. Kärkitossuissa ojentuvat jalat ovat pitkiä ja vieläkin pidempiä. Ne kääntyilevät kevyesti, nämä vaaleiden sukkahousujen peittämät sääret.

 

”Nopeammin, nopeammin”, ranskalainen opettaja Ophélie Rodighiero kannustaa yhtätoista nuorta, joista useimmat ovat Katjan ja Biritin tavoin 16-vuotiaita.

 

He tosin näyttävät itseään vanhemmilta sillä hetkellä, kun he keskittyvät ja hallitsevat vasta venähtäneet vartalonsa. Kaikki toistavat balettisarjaa tarkasti, huulet ovat taipuneet kevyeen hymyyn.

 

”Kun näyttää iloiselta, saa paremmin palautetta ja voi kehittyä”, Katja selittää myöhemmin.

 

Vanhempia on välillä hirvittänyt seurata Biritin ja Katjan kurinalaista elämää. Sitä, kuinka he nousevat kello 6.20 ja alkavat täyttää toisten odotuksia. Kun käy lukiota ja opiskelee yhtä aikaa balettitanssijaksi, tekemistä riittää usein myöhäiseen iltaan asti.

 

”Tie tanssijana tuskin on pelkkiä yhtäaikaisia onnistumisia. Tähän kaksoset koettavat varautua.”

 

Seuraavalle tasolle on aina pyrittävä, ja aina voi pudota. Kilpailussa vain kahdella minuutilla on merkitystä, ei sillä, kauanko olet harjoitellut ja millä hinnalla. Balettisarjojen jälkeen luokka tanssii päädystä kohti opettajaa, palaa takaisin päätyyn ja tanssii taas. Katja loikkaa kärkitossuillaan, loikkaa uudestaan, ja silloin hymy katoaa hetkeksi. Hän joutuu sanomaan opettajalle, että harjoittelu on tänään liian rankkaa. Katja on ollut linjausongelmien vuoksi sairauslomalla ja jalkaa särkee.

 

”En olisi saanut tehdä niin täysillä eilen. On vaan vaikea katsoa vierestä, kun muut menevät eteenpäin.”

 

Hän hymyilee jälleen kevyesti, mutta harmi paistaa läpi. Katja ei ole ainoa, joka saa seurata tuntia salin laidalta. Nilkkalukot, rasitusvammat, lonkan aukikierto-ongelmat ja magneettikuvaukset ovat loman jälkeen osa jutustelua, eikä vammoja maltettaisi aina parannella.

 

On kiire kehittyä, mahdollisimman nopeasti. Vain parhaat pääsevät eteen ja keskelle. Birit ja Katja haluavat siihen, molemmat. Ehkä joskus ovi aukeaa vain toiselle. Tie tanssijana tuskin on pelkkiä yhtäaikaisia onnistumisia. Tähän kaksoset koettavat varautua.

 

Tämä huolestuttaa myös isää. Ettei toinen menestyisi yhtäkkisesti. Ettei toinen romahtaisi.

 

Identtiset kaksoset Birit ja Katja näyttävät usein niin samankaltaisilta, että opettajat eivät erota heitä toisistaan.

 

 

Kaksosten unelma on yhteinen

 

Biritillä ja Katjalla on yhteinen tanssi, yhteiset kaverit ja koti, jossa he aamuisin jakavat edellisyön unensa. Myös ajatukset ovat usein samoja. Hiukset nutturoilla he näyttävät niin samankaltaisilta, että opettajat joutuvat usein kysymään, että anteeksi, kumpi sinä olet, Katja, ei kun...

 

”Joistain vanhoista valokuvista en itsekään tunnista itseäni”, Katja tunnustaa.

 

Sekä Katja että Birit ovat oppineet tanssimaan seuraamalla tarkasti muiden liikettä: katsomalla toisia lapsia Norjassa, tanssijoita Youtubessa, opettajaa erikoiskoulutuksessa, seuraamalla muita koulutettavia, katsomalla siskoa.

 

”Biritillä ja Katjalla on yhteinen tanssi, yhteiset kaverit ja koti, jossa he aamuisin jakavat edellisyön unensa. Myös ajatukset ovat usein samoja.”

 

Viime aikoina tanssi on kuitenkin alkanut tulla heidän sisältään. He eivät keskity enää siihen, mitä muut tekevät. He haluavat lavalle. Silloin he syttyvät. Katja ja Birit kertovat, kuinka pää tyhjenee, maailma ja aika pysähtyvät, jää liike. Jännityksen vuoksi tapahtuu onnistumisia, jollaisia ei tule parhaissakaan treeneissä: tasapaino pysyy, pysyy, ehkä vielä hetken!

 

Mutta kaikkein eniten he unelmoivat pääsevänsä solistitanssijoiksi, pääosaan.

 

Yksin, molemmat.

 

 

Nuori Kulttuuri -toiminta rahoitetaan kokonaan veikkausvoittovaroista.