Alkuun
31.5.2018
teksti: Kimmo Laakso, kuvat: Jari Silomäki ja Sanna Mäkirannan kotialbumi

Huostaanotettu ei halua toistaa äitinsä virheitä

 

Viisivuotiaana huostaanotetun Sanna Mäkirannan mukaan rikkinäisen perheen kierre on mahdollista katkaista. Ratkaisu ei käy kivuttomasti: täytyy kohdata oman menneisyytensä haamut ja kertoa niistä muillekin.

 

Vaajakosken kaupunginosassa Jyväskylässä sijaitsevan kerrostalon parvekkeella seisoo nainen, jonka vasempaan käsivarteen on tatuoitu kaksi sanaa.

 

Ne ovat Sanna Mäkirannan, 32, kahden vanhemman lapsen nimet. Tatuoinnit on otettu viisi vuotta sitten kun lapsia oli vain kaksi. Tarkoitus on myöhemmin on ottaa muidenkin lasten nimet, mutta Mäkiranta ei vielä tiedä ajankohtaa.

 

Valkoisena hohtavalla eteisen seinällä on uljasryhtinen värikuva viime vuonna ystävänpäivänä edesmenneestä perheenjäsenestä, susikoira Serasta. Mäkiranta on saanut helatorstaina ajokortin ja kehaisee aikovansa lähteä tulevana viikonloppuna – ensimmäistä kertaa – ystävilleen juhlakuskiksi. Tarkoitus on mennä karaokea laulamaan.

 

“Selvinpäin”, Mäkiranta painottaa.

 

“Mäkiranta on valmistautunut päivään, jolloin lapset pistävät hänet tiukalle kysymällä hänen menneisyydestään. Äiti, miksi sinut on huostaanotettu?“

 

On kulunut kohta kolme vuosikymmentä siitä, kun Porin sosiaalitoimi huostaanotti Mäkirannan SOS-lapsikylän nuorisokodin yhteydessä toimivaan perhekotiin vuonna 1990. Teini-iässä Mäkiranta tajusi, että hän haluaa tulla isona hyväksi äidiksi huolimatta siitä, että oma äiti oli tehtävässä epäonnistunut. Tai oikeastaan juuri siksi.

 

”Monet sanovat, että olen vahva. Ilman näitä asiat voisivat olla huonommin,” Mäkiranta sanoo ja viittaa perheen lapsiin, käsivarrella sätkyttelevään kahdeksan kuukauden ikäiseen vauvaan. Hän on ylpeä neljästä lapsestaan, joista yksikään ei ole lastensuojelun asiakas. Kaksivuotias tyttö kiipeilee sohvan selkänojalla ja seuraa vauvaa kantavan äidin jutustelua valokuvaavan kanssa uteliaana. Perheen kuuluu myös 6- ja 12-vuotiaat lapset.

 

Mäkiranta on valmistautunut päivään, jolloin lapset pistävät hänet tiukalle kysymällä hänen menneisyydestään. Äiti, miksi sinut on huostaanotettu? Miksi, by the way äiti, en oo ikinä nähnyt mummoa?

 

”Mun pitää osata vastata. En osaa kertoa, ellen ole itse sisäistänyt ja käynyt niitä asioita läpi.”


 

Miksi helvetissä mut on huostaanotettu?

 

Lasten isä istuu työhousuissaan keittiössä syöttämässä perheen pienintä lasta. Hän ei asu täällä, mutta on läsnä Mäkirannan asunnon arjessa säännöllisesti. Mäkiranta haluaa pitää etäisyyden suhteessa, osaksi menneisyyden vuoksi.

 

Ensimmäisen pitkäaikaisen suhteen Vaajakoskella 15-vuotiaana tapaamaansa mieheen Mäkiranta katkaisi hieman yli parikymppisenä, kun pariskunnan yhteinen lapsi oli ehtinyt kolmen vuoden ikään. Tuolloinen puoliso oli riippuvainen huumeista. Hän yritti katkaisuakin. “Siinä oli väliaika, että se oli tosi kiltisti, sitten se taas aloitti,” Mäkiranta sanoo. Perheen tulevaisuus ei näyttänyt lupaavalta ja Mäkirannasta tuntui, että nyt oltiin toistamassa samat laiminlyönnit kuin hänen omassa lapsuudenkodissaan.

 

Sosiaalitoimisto otti myös isästä tehdyn lastensuojeluilmoituksen vuoksi yhteyttä Mäkirantaan. Tämä tosin oli jo tottunut pyörittämään perhettä yksin, koska koki, että silloinen kumppani ei kantanut vastuutaan. ”Kun kävin toimeentulotukea hakemassa ja sossujen kanssa juttelemassa, kysyttiin miksen muuta yhteen tämän (nykyinen puoliso) kanssa. Jos ne olisivat hypänneet housuihini, katsoneet kärpäsenä katossa mitä siinä ensimmäisessä suhteessa oli, tuntui että oli kaksi lasta. Se kaikki on varmaan vaikuttanut, ” Mäkiranta sanoo. ”Tämä on sellainen kiltti, ei ole ikinä poliisien kanssa tekemisissä. Tämä käy töissä,” Mäkiranta sanoo nauraen vaitonaisena pysyttelevälle nykyiselle kumppanilleen, jonka kanssa hänellä on kolme yhteistä lasta.

 

Olohuoneen sohvalla lojuu valokuva juuri huostaanotetusta Sanna Mäkirannasta. Pienen tytön katseessa on jotain varhaiskypsää ja uhmakasta, kovuutta jota ei lapselta odottaisi. Aikuiseksi kasvanut Mäkiranta on kuluttanut paljon aikaa katsomalla itseään ja menneisyyttään silmiin. Hän osallistuu jatkossa myös tukihenkilönä SOS-lapsikyläsäätiön Ylitse-projektiin, jolla ehkäistään lastenhuollon asiakkuuden siirtymistä uuteen sukupolveen, silloin kun entiset sijoitettuina olleet perustavat omia perheitään.

 

Sanna Mäkitalo vietti osan lapsuudestaan Lapissa SOS-kylässä.

 

Tukimuoto, johon Mäkiranta vapaaehtoisena osallistuu, on mobiilisovellus jonka välityksellä sijaishuollosta itsenäistyneet tai jo aikuistuneet voivat ottaa yhteyttä Mäkirantaan. Usein ongelmien kasautumista vaikeuttaa tukiverkon puute. Ylisukupolvisia lastensuojeluasiakkuuksia tutkinut Maija Ala-Honkola toteaa sosiaalityöntekijöiltä kerättyjen tietojen perusteella että lastensuojeluasiakkuus on ylisukupolvista yli kolmasosalla lapsista. Lastensuojelun keskusliiton ja THL:n tekemän selvityksen mukaan yhden vuoden sijoitus voi maksaa jopa 90 000 euroa vuodessa. Pelkästään laitoshoidon kustannukset ovat keskimäärin 256 euroa vuorokaudessa. SOS-lapsikylän oman arvion mukaan vuosittain säästettäisiin 400 miljoonaa euroa yhteisiä rahoja, jos lastensuojeluasiakkuuksien kierre vanhemmilta lapsille saataisiin vähenemään puoleen nykyisestä.

 

Mäkirannan mielestä kierteen katkaisussa tärkeää on oma tahto. Jos kierteen katkaisemista ei itse todella halua, tilanteeseen on vaikea odottaa parannusta. ”Jos et tee asian eteen mitään, niin jatkat samaa rataa,” Mäkiranta sanoo.

 

Puhuminen vaikkapa ystävien kanssa on tärkeää, Hän muistaa yläkouluikäisenä saaneensa lohtua kirjoittamisesta ja piirtelystä. Hän saattoi kirjoittaa paperin täyteen yhtä ja samaa kysymystä: miksi, miksi helvetissä mut on huostaanotettu? Tuolloin hän koki olevansa tunteiden vuoristoradassa, johon mahtui paljon vihaa vanhempia kohtaan. Miksi biologinen isä ei hakenut tyttärensä huoltajuutta raitistuttuaan melko pian sen jälkeen, kun tytär oli huostaanotettu? Isän käytös saa Mäkirannan vieläkin vihastumaan. ”Jumalauta. Olisit voinut tehdä asian eteen jotain! Miksei se ole taistellut musta?” Mäkiranta huudahtaa olohuoneessaan.


 

Asiakirjojen tutkiminen mullisti elämän

 

Mäkiranta pohti aikuistuessaan ja äidiksi tullessaan oman muistinsa luotettavuutta, missä määrin se vastasi sitä mitä oikeasti tapahtui perheessä syntymän ja viidennen ikävuoden välillä. Varmistuakseen asiasta hän otti parikymppisenä yhteyttä asioitaan hoitavaan sosiaalityöntekijään Porissa ja tilasi itseään koskevat asiakirjat ja raportit luettavaksi.

 

Mäkiranta odotti tähän aikaan ensimmäistä lastaan. Se oli itsetutkiskelun paikka. Nuori äiti pohti, millainen vanhempi hänestä on tulossa. Ja samalla matkalla omille juurilleen Mäkiranta on yhä edelleen. ”Olenko samanlainen kuin äitini? Miten äiti juo aamukahvin? Sitä tietoa vaan kerää ja kerää. Se on ihan loputon suo,” hän toteaa. Toisinaan Mäkirannasta on tuntunut hirveältä vastata vanhempiaan koskeviin kysymyksiin viranomaisille, silloin oma tietämättömyys taustoista on tullut esille.

 

Aluksi asiakirjojen lukeminen oli tuskallista.

 

”Niitä ei pysty lukemaan, jos ei ole valmistautunut. Jos ei ole ketään, kelle voit jutella niistä asioista, se on vielä kauheampaa. Kaikista parasta olisi jutella omien sisarusten kanssa, ” Mäkiranta sanoo.

 

Lapin SOS-lapsikylässä lapset sijoitettiin naisten hoivaa korostavan äitiperiaatteen mukaisesti lapsikylä-äitien huomaan. Mäkirannan kodissa oli tämän itsensä ja lapsikylä-äidin lisäksi kolme muuta lasta. Talo oli nimetty SOS-lapsikylien idean isän, itävaltalaisen Hermann Gmeinerin mukaan.

 

Mäkirannan isosiskoista läheisempi, se, jonka kanssa Mäkiranta oli huostaanotettu, oli kuollut hieman asiakirjojen tilaamista ennen. 18-vuotiaana, isosiskonsa hautajaisissa Mäkiranta näki viimeksi äitinsä kasvotusten. Isosiskon itsemurha oli kaikin puolin rankka kokemus, eikä tilannetta helpottanut, että äiti oli hautajaisissa humalassa. Sisko kantoi Mäkirannan mukaan lapsuudenkodin taakkaa.

 

Kun Sanna Mäkiranta sijoitettiin eri perheeseen kuin sisko, heidän toisilleen antama tuki lopahti. Vanhin sisko jäi kotiin. ”Me asuttiin eri puolilla Suomea. Me ei olla ikinä opittu asumaan yhdessä, samalla paikkakunnallakaan. Mun sijaissisko [SOS-kylästä] on enemmän sisko kuin mun biologinen sisko, kaikki tämmöiset vaikuttaa,” Mäkiranta sanoo.

 

”Eihän kukaan tietoisesti ajattele, että ’teen näin koska äitikin teki’. Mulla vaan hakkaa tuolla, että älä tee sitä samaa virhettä,” Mäkiranta sanoo.

 

Perheen nuorin tytär päästää koiran tepastelemaan olohuoneeseen.

 

 

Älä alistu kohtaloon

 

Huono-osaisuus ei ole geeneissä, vaikka ongelmilla on tutkimusten mukaan tapana kasautua. Kyse ei ole kohtalosta.

 

“Mun mummo, mun äidinäiti, ei se ollut mikään alkoholisti. Ei se ole tullut perintönä,” Mäkiranta sanoo. Mäkirannalle asiakirjojen lukeminen avasi silmiä ja vahvisti käsitystä omista vaikutusmahdollisuuksista. Se auttoi ymmärtämään, että tyttärenä Mäkirannalla ei ole osaa eikä arpaa vanhempiensa tulehtuneisiin väleihin ja henkilökohtaisiin riitoihin.

 

“Seitsemän vuotta ne olivat varmaan olleet yhdessä ennen minua. En ollut mikään vahinkolapsi,” Mäkiranta sanoo. Sannan synnyttyä äidin miesystävissä oli paljon vaihtuvuutta. Näistä miehistä Mäkiranta muistaa sen joka ”kohdisti häneen väkivaltaa”. Asunnosta hän muistaa vaatehuoneen, jossa oli siskojensa kanssa piilossa, kun isäpuoli ärisi, tai riiteli äidin kanssa.

 

Sanna Mäkiranta kävi SOS-kylien Oravanpesä-nimisessä lomanviettopaikassa ongella. ”Tämä voi olla ensimmäinen kesä, kun olin SOS-kylässä.

 

Kun viisivuotias Sanna tuotiin autolla Kokemäeltä parin sadan kilometrin päähän Vaajakoskelle, se oli pienelle tytölle helpotus. Hän ei ollut uskoa silmiään, nyt tosiaan hän sai oman huoneen ja leluja.

 

Asiakirjoista Mäkiranta luki, että äiti oli jättänyt joskus viikoksikin tyttärensä oman onnensa, ja hieman vanhempien siskojen nojaan. Toisinaan äiti oli pyytänyt lastenvahdin, joka oli monesti vain häipynyt tiehensä ilmoittamatta, jättäen lapset keskenään asuntoon. Kun ryyppyreissut venähtivät, loppui tehtaalla aiemmin työskennelleen yksinhuoltajaäidin kaapista ruoka.

 

Selkeä muistikuva Mäkirannalla on isäpuolesta, joka viskasi kännissä Sannan kerrostalon naulakkosyvennykseen ja sulki sinne. Rytäkässä tuli vaurio, selkänikaman murtuma, jonka johdosta aikuisena Mäkiranta ei pysty seisomaan pitkiä aikoja. Unelmatyö, parturi-kampaaja, kariutui osaksi tähän vaivaan.

 

Naapurit soittelivat poliiseja. Ennen viittä ikävuotta Sanna Mäkirantaa oli palloteltu kodin ja lastenkodin väliä toisinaan viikoittain, kymmeniä kertoja vuodessa. Aina kuitenkin virkailijat uskalsivat toivoa, että käänne parempaan tapahtuisi. ”Meidät yritettiin sijoittaa perheeseen. Sitten olimme lastenkodissa jossain Porin seudulla,” Mäkiranta sanoo. Lopulta tuli pelastava huostaanottopäätös. Tuntui ihanalta päästä paikkaan, mistä ei tarvinnut lähteä pois.


 

Anteeksianto

 

Auto kiitää halki metsän reunustaman ajotien, jonka jälkeen paljastuvat kolmikerroksiset kerrostalot. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä. Muutaman minuutin automatkan jälkeen esiin tulee tasakattoinen punatiilirakennus entisellä paikalla metsän keskellä. Mäkiranta on hämmentynyt paikassa tehdyistä muutoksista. Tutut paikat ovat kuitenkin tunnistettavissa. Mäkirannan nykyisestä asunnosta on vain lyhyt matka SOS-lapsikylän nuorisokotiin, jonne hänet tuotiin 27 vuotta sitten. Siellä voi nytkin melko helposti vierailla tarkastamassa lapsuuden tärkeät maisemat.

 

”Tämä on se puoli, missä olin silloin viisivuotiaana,” Mäkiranta toteaa. ”Tässä oli piano, keinutuoli oli tuossa,” Mäkiranta sanoo viittoillen yhteistiloissa, jossa remontoinnin jäljet kätkevät alleen menneisyyden. Yhteistilan ulko-ovesta pääsee metsään, jossa Mäkiranta lapsena keräsi sieniä. Ulko-ovella odottaa myös muisto piikkilanka-aidasta, jota ei tosin enää ole.

 

Siinä repesivät monet housut, kun Mäkiranta karkasi, kapinoidessaan teininä nuoriskodin oloja vastaan.

 

”Yhdenkin kerran mulla oli vain pelkät sukat jalassa. Hiihdin tuolla toppatakki päällä. Äkkiä karkuun, ettei oparin auto tule!” Mäkiranta kertoo.

 

Sanna istuu lastenkodin sohvalla, jossa hän lapsena odotti rangaistuksia.

 

Jokin aika sitten Mäkiranta otti yhteyttä äitiinsä videopuhelun välityksellä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se tuntui Mäkirannasta kuin olisi katsonut peiliin. Se ei ollut pelottavaa tai ahdistavaa. Ennemminkin helpottavaa.

 

”Se [äiti] oli ihan kuin olisin tuntenut sen aina. Huomaan, että meillä on hirveästi samoja piirteitä. Meillä on samanlaisia ilmeitä!” Mäkiranta sanoo. Vaikka Mäkiranta onkin yrittänyt välttää toistamasta äidin virheitä nykyisessä äidin roolissaan, hän ei niiden tai kokemansa vuoksi vihaa äitiään. ”Meidän äiti on pohjimmiltaan ihana ihminen. Se ei ole katkera sosiaalityöntekijöille, että mut on huostaanotettu, se on ollut onnellinen. Iloinen siitä, että me on saatu parempi elämän alku”, Mäkiranta sanoo.

 

Kun Mäkiranta soitti äidilleen äitienpäivänä ja kertoi tämän olevan hänelle rakas, äidin oli vaikea uskoa tyttärensä kauniita sanoja. ”Olenko?” hän kysyi epäillen. Mäkiranta ei ole äidilleen vihainen. Tapahtuneen ja omien ajatuksien läpi käyminen on kuitenkin tehnyt tietä anteeksiannolle ja äidin alkoholismin ymmärtämiselle.

 

”Pystyn antamaan anteeksi. Äiti on sanonut, että hänen oli vain pakko antaa meidät pois. Hän ei olisi halunnut, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa enää. Kyllä se on rakastanut meitä.”

 

SOS-Lapsikylä auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia ja nuoria.Järjestön tavoitteena on lisätä lapsiperheiden hyvinvointia Suomessa ja maailmalla. Järjestön toimintaa tuetaan tänä vuonna 260 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoista.