Alkuun
31.1.2017
teksti: Leo-Pekka Tähti, kuvat: Miia Marjamäki

Erilaisuus on rikkaus

 

Pyörätuolia käyttävä joutuu kohtaamaan elämänsä aikana useasti ennakkoluuloja. Niin myös Leo-Pekka Tähti, Inhimillisten Uutisten helmikuun päätoimittaja ja Vuoden urheilija. Moninkertaista paralympiavoittajaa ei aluksi haluttu päästää koulussa liikuntatunneille.

 

Ennakkoasenteet ovat mielestäni yhteiskunnan suurimpia ongelmia ja niihin törmää helposti varsinkin pyörätuolia käyttäessä. Olemme useasti kavereideni kanssa nauraneet tai hämmästelleet joidenkin asiakaspalveluammatissa työskentelevien ihmisten elämänkatsomusta.

 

Kerron esimerkin: olin aikoinani hankkimassa itselleni uutta autoa, ja menimme autoliikkeeseen yhdessä isäni kanssa kartoittamaan eri vaihtoehtoja. Heti liikkeeseen saavuttuamme tein selväksi, että auto tulisi nimenomaan minulle. Myyjä alkoikin esitellä vaihtoehtoja ja hieroa kauppoja – isäni kanssa. Isäni kyllästyi nopeasti myyjän asenteeseen. En tiedä oliko kyse siitä, että myyjä ei pitänyt mahdollisena sellaista vaihtoehtoa, että pyörätuolissa oleva voisi ihan itse ostaa auton. Kaupat jäivät syntymättä.

 

 

Pyörätuolin kanssa ei asiaa liikuntatunnille

 

Kerron toisen esimerkin: Yläasteella minulla oli suuria ongelmia päästä mukaan koulumme liikuntatunneille. Kyseessä oli kuulemma terveysriski muille oppilaille, koska käytän pyörätuolia. Myöskään aikaisemmin koulun historiassa ei koulun liikuntatunneille ollut ollut asiaa pyörätuolin kanssa. Asia tuntui minusta shokeeraavalta. Liikunta oli koulussa kaikkein parasta ja olin siinä lahjakas. Yhtäkkiä sitä oltiin viemässä pois, liikuntaa, joka pitäisi kuulua meille jokaiselle!

 

Onneksi silloinen fysioterapeuttini pääsi keskustelemaan liikunnanopettajan kanssa asiasta kasvotusten ja lopulta opettaja pyörsi päätöksen. Ehkä kyse taisi siis olla vain ennakkoasenteista, sillä liikuntanumeroni oli lopulta koko yläasteen ajan täysi kymppi.

 

"Kyseessä oli kuulemma terveysriski muille oppilaille, koska käytän pyörätuolia."

 

Kerron vielä kolmannen tapaukseni. Urheilijapolkuni alussa minulla oli suuria vaikeuksia päästä urheiluseuraan jäseneksi. Vammaisurheilu tuntui olevan tabu vammattomien joukossa, ja ennakkoasenteita oli paljon. Päädyin lopulta Porin Tarmoon, jossa vastaanotto oli positiivisen raikas. Sittemmin kyselyitä on tullut useista seuroista, mutta olen tehnyt periaatepäätöksen: kannan ylpeänä pienen seuran värejä urani loppuun asti.

 

 

Olenko minä etuoikeutettu?

 

Ohessa siis muutama esimerkki tilanteissa, joissa olen törmännyt ennakkoasenteisiin. Onneksi tilanne Suomessa on mennyt parempaan suuntaan. Tätä kirjoittaessa minut on valittu juuri Vuoden urheilijaksi Suomessa.

 

Jo se kertoo, että ennakkoasenteet ovat murentumassa. Vammaisurheilua – tai nykyään paraurheilua ei enää piilotella, vaan se on otettu yhdeksi osaksi suomalaista huippu-urheiluperhettä. Itse toivon, että omalla esimerkilläni pystyn murentamaan ennakkoasenteita, joita väistämättä joudumme maailmassamme kohtaamaan.

 

Välillä tulee mietittyä, ovatko asiat yleisesti ottaen yhtä hyvin kuin omalla kohdallani. Olen ollut enemmän tai vähemmän esillä julkisuudessa toistakymmentä vuotta. Minut tunnistetaan helposti kaduilla, ja ennakkoasenteisiin törmää vain harvakseltaan. Mutta lieneekö tilanne kenties toisenlainen muiden liikuntarajoitteisten osalta? Tähän en tarkalleen osaa vastata. Valitettavan usein kuitenkin törmää sanontaan “enemmistöt ajavat harvoin vähemmistön asioita”.

 

Tuntuu hämmästyttävältä ajatella, miksi nykymaailmassa jaotellaan ja lokeroidaan ihmisiä. Pohjimmiltaan olemme kaikki samaa verta ja samaa lajia – eli ihmisiä. Erilaisuuden pitäisi olla elämän rikkaus. Erilaisuudesta voi oppia.

 

Helmikuun päätoimittaja,

Leo-Pekka Tähti