Alkuun
13.5.2016
teksti: Kristiina Markkanen, kuvat: Aapo Huhta

Ennen kaikkea ihminen

 

Päivi Rissanen vietti vuosia suljetulla osastolla ja hänet leimattiin toivottomaksi tapaukseksi. Toisin kävi: mielenterveyspotilas parani ja muunsi kokemuksensa väitöskirjaksi. Se ei olisi onnistunut ilman omaa oivallusta ja ulkoista apua. Tämä on Inhimillisten Uutisten Kun aloin luottaa -juttusarjan toinen osa.

 

Talvi vaihtui kevääksi psykiatrisen sairaalan suljetun osaston ikkunan takana 1990-luvun lopulla. Puihin kasvoi lehtiä kuin varkain, mutta sitä Päivi Rissanen ei huomannut. Hän sairasti dissosiatiivista identiteettihäiriötä, eikä jaksanut edes syödä.

 

Rissanen päätyi ensimmäisen kerran psykiatriselle osastolle vuonna 1994 epätavallisen pitkään jatkuneen väsymyksen vuoksi. Hän oli silloin 28-vuotias. Viimeinen laitoshoito päättyi vuonna 2001. Seitsemässä vuodessa hoitokertoja oli nelisenkymmentä.

 

Suljetut osastot, terveyskeskuksen vuodeosastot ja sairaalan asuntola olivat potilaan koteja. Diagnoosejakin riitti. Masennuksen, psykoosin, epävakaan persoonallisuuden ja skitsofrenian jälkeen psykoterapeutti diagnosoi lopulta dissosiatiivisen identiteettihäiriön eli sivupersoonahäiriön. Sairaudelle on ominaista, että siitä kärsivällä ilmenee vähintään kaksi eri identiteettiä.

 

”Sairaus oli painajainen, josta en herännyt. Toivoin kuolevani. Halusin vain kaiken loppuvan”, 50-vuotias Rissanen toteaa.

 

"Sairaus oli painajainen, josta en herännyt."


 

 

Pohjamudista uudeksi ihmiseksi

 

Rissanen siirrettiin pitkäaikaisosastolle kesällä 2000. Samalla hänelle määrättiin uusi omahoitaja. Pestistä ei ollut kilpailua, sillä potilasta pidettiin oikukkaana hoidettavana. Hoitajia oli aiemmin ollut useita, mutta tällä kertaa jokin muuttui.

 

“Omahoitaja näki minut jo alussa ihmisenä, ei potilaana, ja lähti hoidossa liikkeelle uudella tavalla. Hän sanoi suoraan, ettei pysty parantamaan minua, mutta pystyy olemaan tukenani. Parantuminen lähti itsestäni.”

 

Omahoitajan pyynnöstä Rissanen ryhtyi miettimään, mitä kannattaisi tehdä, jotta asiat menisivät mahdollisimman pahasti pieleen. Sitä kautta hän tajusi, miten pääsisi eteenpäin. Hän alkoi pian voida paremmin, ja se näkyi ulospäin.

 

Rissanen käyttäytyi rauhallisemmin ja pystyi vähentämään lääkkeiden käyttöä. Osastonjohtaja tenttasi omahoitajalta, mitä tämä oli tehnyt, kun potilas oli muuttunut niin paljon.

 

“En edes tarkalleen tiedä, mikä minut auttoi pois pohjamudista. Se oli jokin suuri, ihmeellinen asia, joka kumpusi sisältäni. En osaa nimetä sitä.”

 

“En edes tarkalleen tiedä, mikä minut auttoi pois pohjamudista. Se oli jokin suuri, ihmeellinen asia, joka kumpusi sisältäni."

 

 

Opiskelusta merkitystä sairaalakierteeseen

 

Pääsen pian pois sairaalasta. Mikä minua sitten odottaa? Suuri tuntematon elämä, Rissanen kirjoitti päiväkirjaansa keväällä 2001. Hän oli nauttinut yliopisto-opinnoista ja saanut sosiaalipolitiikan maisterintutkinnon suoritettua juuri ennen hoitokiereen alkua. Sairauden vuoksi puhtia ei enää riittänyt opintojen jatkamiseen.

 

Vuonna 2000 Rissanen siirrettiin sairaalan asuntolaosastolle. Vielä ennen uutta omahoitajaa se olisi ollut mahdotonta. Rissanen oli paremmassa kunnossa ja kaipasi kuumeisesti mielekästä tekemistä, mutta osaston tarjoamat Agatha Christien dekkarit eivät houkutelleet. Siksi hän päätti jatkaa akateemisella tiellä.

 

Samana vuonna hän alkoi tehdä lisensiaatintyötä valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Aihe löytyi läheltä: omasta sairaudesta ja paranemisesta. Hän käsitteli työssä kokemuksiaan ja sovelsi niitä teoriaan. Aineistona hän käytti muun muassa sairaala-aikaisia päiväkirjojaan. Työn tekeminen auttoi Rissasta ymmärtämään itseään ja sairauttaan aiempaa paremmin.

 

”Olin ollut seitsemän vuotta sairaalakierteessä ja halusin, että sillä on jotain merkitystä. En ollut hyvässä kunnossa ja jaksoin lukea korkeintaan pari sivua päivässä, joten väitöskirja oli liian vaativa. Siksi rupesin tekemään lisensiaatintyötä”, hän kertoo. Rissanen valmistui valtiotieteiden lisensiaatiksi vuonna 2005 ja kirjoitti työn pohjalta kirjan Skitsofreniasta kuntoutuminen.

 

”Ihmisarvoni ei riipu siitä, mitä teen vaan siitä, mitä olen."

 

 

Toivottomia tapauksia ei ole

 

Lisensiaatintyön jälkeen Rissanen ryhtyi tekemään väitöskirjaa oman sairautensa pohjalta reilu viisi vuotta sitten. Hän väitteli valtiotieteiden tohtoriksi marraskuussa 2015. Väitöstilaisuudessa Helsingin yliopiston päärakennuksen suuren luentosalin penkkirivit vilisivät tuttuja kasvoja. Entisiä hoitajia, nykyisiä työkavereita. Ihmisiä matkan varrelta.

 

”Ilman lisensiaatintyötä ja väitöskirjaa en olisi pystynyt palaamaan normaaliin elämään. Niiden avulla pystyin todistamaan olevani työkykyinen”, valtiotieteiden tohtori toteaa. Työkykyinen tai ei, hän on vuosien mittaan oppinut arvostamaan itseään uudella tavalla.

 

”Ihmisarvoni ei riipu siitä, mitä teen vaan siitä, mitä olen. Olin aivan yhtä arvokas ihminen sairaalan lepositeissä kuin väitöstilaisuuden puhujanpöntössä. Toivottomia tapauksia ei ole. Ei ennen kuin on yritetty vielä kerran.”

 

Nyt Rissanen on osa-aikatöissä tutkijana Mielenterveyden keskusliitossa, ei käytä lääkkeitä eikä käy terapiassa.

 

”Voin sanoa eläväni onnellista elämää”, hän toteaa ja jatkaa hymyillen:

 

”Aloitin viime vuonna uuden työn, väittelin tohtoriksi, julkaisin kirjan ja olen ihan järjissäni. Aion jatkaa opintojani ja tehdä ehkä toisen väitöskirjan terveystieteistä. En kai mä kauhean heikoilla ole.”

 

Joskus paraneminen tarkoittaa sitä, että näkee puiden oksissa silmuja. Toukokuun alussa oksien pinnalta voi jo havaita vihreitä pilkahduksia. Tällä kertaa ne eivät jää Päivi Rissaselta huomaamatta.

 

Ote päiväkirjasta on Päivi Rissasen väitöskirjasta "Toivoton tapaus? Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta", jonka Kuntoutussäätiö julkaisi verkossa marraskuussa 2015. Voit lukea väitöskirjan täältä.