Alkuun

Ekat treffit

Miltä tuntuu tavata ensimmäistä kertaa ihminen, johon tutustuu Suomen Punaisen Ristin (SPR) ystävävälityksen kautta? Entä miten suhde ensi tapaamisen jälkeen kehittyy? Kolme ystäväparia kertoo.

 

 

Anja Sandell ja Orvokki Sivonen:

Tärkeintä, että juttu luistaa

 

Kuva: Nina Karlsson

 

Anja Sandell, 77, Helsinki:

”Ilmoittauduin Suomen Punaisen Ristin ystäväpalveluun vuonna 2013 poikani ehdotuksesta. Asuin 17 vuotta Kyproksella, missä hoidin tyttäreni poikia. Muutama vuosi sitten palasin Suomeen ja kotikaupunkiini Helsinkiin. Silloin huomasin, että ystävät olivat jääneet, kun olin niin pitkään poissa.

Orvokin tapaaminen jännitti. En tiennyt, mitä odottaa. Kun tutustuin Orvokkiin, ilahduin siitä, että hän on todella mukava ihminen. Ei ole itsestäänselvyys, että juttu luistaa. Tapaamme kerran viikossa. Orvokki saisi käydä useamminkin. Aika tulee välillä niin pitkäksi, kun en pääse itsekseni liikkumaan. Välillä olen koko päivän sisällä, enkä välttämättä tapaa muita ihmisiä. Orvokin vierailu on aina yksi viikon kohokohdista.”

 

Orvokki Sivonen, 69, Helsinki:

”Anja on kolmas ystävä, johon olen tutustunut SPR:n ystäväpalvelussa. Ensimmäinen tapaaminen jännittää aina, varsinkin kun menee vieraan ihmisen kotiin. Tiedän, että kaikki vapaaehtoiset eivät uskalla tai kehtaa mennä. Minä otin vain itseäni niskasta kiinni ja mietin, millaista olisi, jos en näkisi ketään päivän aikana – olisin tavallaan oman kotini vankina. Ajattelin, että minun pitää tehdä jotain. Eniten pelkäsin sitä, osaanko jutella täysin vieraan, itseäni vanhemman ihmisen kanssa.

Anja on mukava, helppo ihminen ja vähän turhankin vaatimaton. Katselemme usein vanhoja kotimaisia elokuvia ja muistelemme näyttelijöiden nimiä sekä Helsingin vanhoja, jo kadonneita näkymiä. Toivon, että joku tulee minuakin sitten katsomaan, kun en pääse enää kotoa pois. Anjan luona on aina mukava käydä. Vierailun jälkeen on kevyt olo.”

 

 

 

Sakari Pihjaja ja Matti Jarva:

Yhteinen tausta auttaa

 

Kuva: Sabrina Bqain

 

Matti Jarva, 70, Helsinki:

”Minulla todettiin jo nuorena ykköstyypin diabetes, ja molemmat jalkani amputoitiin parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen ansaitsin perintörahaa metsäkaupoilla ja lähdin reissaamaan proteesieni kanssa yksin maailmalle: Kanadaan, Havaijille, Kuubaan, Kiinaan…

Se oli nyt tai ei koskaan -reissu. Onneksi tein sen, sillä nelisen vuotta sitten sain aivoinfarktin. Sen jälkeen toinen puoli kehostani on ollut voimaton ja olen asunut palvelutalossa. Välillä tunnen olevani koiran asemassa. Kun kuulin Saken olevan mukana SPR:n ystävätoiminnassa, pyysin häntä ystäväkseni. Sakkeen voi luottaa ’kuin pukki suuriin sarviinsa’. Hän pystyy luovimaan, minä sanon suoraan. On hirmu tärkeää, että on kontakti ulkomaailmaan. Tutustuimme jo 1970-luvulla työelämässä, eikä ensi tapaaminen uudenlaisessa asetelmassa jännittänyt. Nykyään olemme huomattavasti rauhallisempia kuin silloin aikoinaan.”

 

Sakari Pihlaja, 68, Helsinki:

”Tapasimme Matin kanssa ensimmäistä kertaa 1970-luvulla Helsingin Osakepankissa, jossa työskentelimme samassa konttorissa. Oluttakin taisimme vapaa-ajalla joskus juoda yhdessä. Yhteisen työtaipaleen jälkeen tiemme erosivat pitkäksi aikaa. Olemme nähneet toisiamme vain harvakseltaan vuosien varrella. Päädyin mukaan SPR:n ystävätoimintaan kuusi vuotta sitten vaimoni kehotuksesta. Ensimmäinen SPR-ystäväni menehtyi vuonna 2010. Oli sattumaa, että Matti etsi vapaaehtoista ystävää juuri silloin. Yhteinen tausta on kiva asia, kun löytyy paljon juteltavaa eikä tapaamisia tarvitse jännittää. Näemme Matin kanssa kerran viikossa ja välillä myös soittelemme. Säännöllisyys on tärkeää. Vaimoni menehtyi maaliskuussa 2014, ja sen jälkeen olemme lähentyneet Matin kanssa. Matin huumorintaju ja asenne ovat vertaansa vailla. Jos kysyy, miten Matti voi, hän vastaa aina yhdellä sanalla. ’Erinomaisesti’.”

 

 

 

Petri Karppinen & Laura Ahoviita:

Aikaa tutustumiseen

 

Kuva: Emilia Kangasluoma

 

Petri Karppinen, 24, Tampere:

”Sairastan Duchennen lihasdystrofiaa. Se on synnynnäinen, perinnöllinen, harvinainen ja parantumaton lihasrappeumatauti. Pystyin vielä alle kouluikäisenä kävelemään, mutta toisesta luokasta lähtien olen istunut pyörätuolissa. Tauti etenee iän myötä. Oli äitini idea, että minulle etsitään vapaaehtoinen ystävä SPR:n ystävävälityksestä. Lauran tapaaminen jännitti. Onneksi äitini oli paikalla ja toimi puhemiehenä. Hauskasti kävi ilmi, että siskoni oli ollut peruskoulussa samalla luokalla Lauran kanssa. Pieni maailma. Laura on mukava ihminen. Me näemme pari kertaa kuussa ja teemme kaikkea kivaa: shoppailemme, ulkoilemme, käymme elokuvissa, konserteissa ja vaikkapa teatterissa. Toivon, että vointini pysyisi pitkään samanlaisena kuin nyt – että pystyn tekemään asioita ja matkustamaan Suomessa.”

 

Laura Ahoviita, 23, Tampere:

”Olin mukana SPR:n toiminnassa jo alakouluikäisenä ja teininä hakeuduin vapaaehtoiseksi ystäväksi. Peten tapasin ollessani 15-vuotias. Jännitin ensi tapaamista ja mietin, minne olenkaan menossa. Ensimmäiset pari vuotta menivät tutustuessa puolin ja toisin. Olemme molemmat hiljaisia hissukoita. Nykyään Pete tosin sanoo toisinaan, että puhun liian paljon. Kun näemme, menemme usein jonnekin. Pete kaipaa äksöniä. Suhteemme on totta kai muuttunut. Olemme olleet ystäviä kahdeksan vuotta ja tunnemme toisemme niin hyvin, ettei tarvitse turhia jännittää. Ensi kertaa tavatessamme Pete kykeni vielä liikuttamaan etusormeaan. Enää hän ei siihen pysty. Nykyään tämä ei tunnu ystävätoiminnalta, vaan oikealta ystävyydeltä. Petellä on mahtava elämänasenne. Saan hänen näkemisestään paljon iloa ja energiaa.”

 

 

Kuvat: Nina Karlsson ja Emilia Kangasluoma

Teksti: Annina Vainio