Alkuun
18.11.2016
teksti: Antti Holma, kuva: Ilkka Pernu

Antti Holma: Miksi me rakastumme pahiksiin?

 

Rakastamme pahiksia, koska haluamme osan heidän vallastaan, kirjoittaa kirjailija-näyttelijä Antti Holma Inhimillisten Uutisten kolumnissa.

 

Ensirakkauteni oli Ursula, merennoita. Kuten varmasti jokainen kymmenvuotias poika, minäkin halusin olla pahuudestaan juopunut violetti drag-hirviö Disney-elokuvassa Pieni merenneito. Ursulan jälkeen rakastuin Jariin. Jarissa erityistä oli se, että hän oli totta.

 

Jari oli pahis: Bula-lippis väärinpäin, ja vinot, vihreät silmät kuin käärmeellä konsanaan. Hän heitti tupakan suustaan vasta marketin tuulikaapissa, avasi karkkipussin jo jonottaessaan ja sanoi myyjälle vittu. Minä olin kauhuissani ja kiihottunut. Kyllä minäkin olin esimerkiksi lyönyt siskoa nokkahuilulla, olin jopa sanonut vittu, mutta hiljaa, yksin. Jarin harjoittamaa välinpitämätöntä, päämäärätietoista kylmyyttä, jolla hän kontrolloi ympäristöään en ollut koskaan aiemmin edes saanut todistaa. Minä tein kaikkeni, että voisin olla Jarin ystävä, että saisin osan vallasta, joka hänellä on ihmisiin, koska tiesin etten itse pystyisi moiseen.

 

Minä ihailin Jaria, koska Jari sai opettajan itkemään. En siksi, että sellainen olisi ollut oikein tai kohtuullista, vaan siksi, että hän ylipäätään pystyi sellaiseen, että hän uskalsi olla niin ilkeä. Pahisten oikeusjärjestelmä on hyvin yksinkertainen: valta ei määräydy hierarkioiden mukaan, vaan vallan ottaa se, joka pystyy. Opettaja ei pystynyt, hän vain itki.

 

 

Pahiksillakin on inhimillinen puoli

 

Nyt todella näyttäisi olevan pahisten aika. Tämä on Pieni merenneito 2016: Tylsä hyvisprinssi Eric ei saakaan teurastettua Ursulaa, vaan Ursula heittää ankean prinssin rotkoon ja ottaa takaisin sen, mitä ajattelee häneltä viedyn, eli koko valtameren. Uskolliset siipeilijänsä, ankeriaat Kieron ja Lieron Ursula nostaa hyvin todennäköisesti korkeisiin virkoihin.

 

Hillary Clinton yritti Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ottaa vallan kohteliaasti rykimällä. Donald Trump riisui housunsa ja laski kosteat kassinsa vallan naamalle lupaa kysymättä, ja hänelle hurrattiin. Politiikasta on tullut väkivaltaviihdettä, jossa pahikset on estetisoitu rumiksi, mutta hauskoiksi kampauksiksi, ja liberaalit, itseään hyviksinä pitävät nähdään väsyneinä, tekopyhinä, itserakkaina uikuttajina, joita sietääkin potkia naamaan. Ketä kiinnostaa Christian Balen Batman, kun tarjolla on Heath Ledgerin Jokeri?

 

Usein pahiksista tehdään tutkimuksia ja heidän motiivejaan kaivellaan. Ursula oli karkotettu palatsista, ja olipa Jarikin todellisuudessa herkkä ja kaltoinkohdeltu. Donald Trumpillakin on varmasti inhimillinen puoli, sitä monet yrittävät nyt korostaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, kun maailma palaa. Ei tämä nimittäin ole pahisten aika, tämä on siipeilijöiden, Kierojen ja Lierojen, Goebbelsien ja Speerien aika.

 

 

"Minä rakastin Jaria siihen päivään saakka, kun hän päätti alkaa inhota minua."

 

 

Donald Trumpin voitto on alt-rightin voitto, kaikkien niiden twitterissä muhivien kyllästyneiden, jotka kokevat jääneensä paitsi rakkaudesta, rahasta, seksistä, menestyksestä, jotka hurraavat, kun internetin superpahis Milo Yiannopoulos nimittelee Leslie Jonesia apinaksi tai Radio SuomiPop soittaa siirtolaisuutisten päälle Mikki Hiiri merihädässä -laulua. Heitä naurattaa, koska se on niin kohtuutonta, samalla tavalla kuin minä nauroin Jarin kanssa, kun opettaja itki. He rakastavat Miloa, koska Milo uskaltaa olla ilkeä. Milo paikkaa heidän kyvyttömyyttään, Donald Trump oikaisee heidän osattomuutensa, tarjoaa heille valtaa, jota heillä ei koskaan ole ollut. Kaikki tämä tapahtuu internetissä, missä kaikki on yhtä fiktiivistä kuin Disneyn piirretyissä.

 

Paitsi että Donald Trumpin voitto ei ole fiktiota. Virtuaalinen inho on tullut lihaksi, eikä kukaan tiedä, mitä se tarkoittaa. On helppo tuntea vinoa mielihyvää, kun Batmanissa Jokeri räjäyttää sairaalan. Pääasia on, ettei itse ole siellä sairaalassa.

 

Minä rakastin Jaria siihen päivään saakka, kun hän päätti alkaa inhota minua. Olimme tutustuneet sen verran, että hän tunsi minun heikot kohtani ja osasi käyttää niitä hyväkseen. Hänen inhonsa tuntui epäreilulta, koska sillä ei ollut mitään syytä. Pahinta oli, että jäin yksin hänen inhoaan vastaan. Kukaan ei puolustanut minua. Miksi olisi? Ainoaksi toivokseni jäi odottaa, että pahikselle kävisi lopulta, kuten pahiksille käy: huonosti.

 

Jarin nimi on muutettu, Ursulan ei.

 

Antti Holma on Lontoossa asuva näyttelijä ja kirjailija.